Perunamuusia luumukiisselin kera

Viime joulusta viisastuneena en vienyt omaiselleni tuoretta pullaa, vaikka jälleen leivoin sitä aattoaamuna. Nyt tuliaiskorissani oli vain kukkia, mandariineja ja Vihreitä kuulia sekä ulkomailta tullut joulukortti.

Osastolla oli yllättäen paljon rauhallisempaa kuin viime vuonna - ilmisesti joulujuhla oli järjestetty erikseen. Olimme ainoat vieraat. Kuusi asukasta oli ryhmittynut yhteistilan ruokapöydän ääreen aterioimaan, kaksi söi omissa, pöydällä varustetuissa tuoleissaan ja lopuille oli jaettu ruoka huoneisiin. Ruoka oli soseutettua. Omaiseni lautasella oli perunamuusia, kastiketta, jauhettua kinkkua, lanttulaatikkoa, rosollia ja rosollin kastiketta. Muiden lautaset olivat jo puolillaan, kun omaiseni vasta pyöritteli ensimmäistä lusikallistaan. Autoin sen hänen suuhunsa.

Omaiseni maistoi kaikkea, mitä tarjolla oli. Maistamiseen ei kuitenkaan tarvittu enempää kuin viisi pientä lusikallista, ja siihen hän lopetti. Luumukiisseliä ja kermavaahtoa hän suostui ottamaan kaksi lusikallista. Tällä kertaa en tuputtanut, vaan juttelimme kaikessa rauhassa. Varmistin silti, ottaisiko hän lisää. Ei ottanut.

Hän näytti kovin pieneltä ja hauraalta, ja hän vapisi. Oli ihan pakko kietoa käsi hänen harteilleen ja pitää kättä siinä melkeipä koko ajan. Hänen ilmeensä perusteella olisi voinut päätellä, että joko ruoka oli pahaa tai hänen suuhunsa sattui hänen pureskellessaan. Tämän hän kuitenkin kielsi. Ei sattunut mihinkään. Hänen katseensa valui helposti alas, hän hieroi silmiään, taputteli nenäliinalla nenäänsä ja piteli otsaansa. Silti kaikki oli kuulemma oikein hyvin.

Katselimme joulurauhan julistuksen ja tapailimme Maamme-laulun sanoja. Kysyin, haluaisiko hän maistaa mandariinia. - Mikä se on, hän kysyi. Päätin näyttää. Hän ilahtui ja söi yhtä palasta vaille kokonaisen, ison mandariinin.

Tässä vaiheessa kaikilta muilta oli viety tarjottimet pois. Naapurissa istuva Kristiina tarttui tyynesti omaiseni lusikkaan ja kauhaisi sillä kermavaahtoa hänen luuumukiisselinsä päältä. Ajattelin, että jouluaattona köyhäkin jakaa vähästään ja siirsin omaiseni kiisselikipon Kristiinan eteen. Hän söi sen hyvällä halulla. Kun kermavaahto loppui, Kristiina vei lusikkansa omaiseni perunamuusivuoren luo, lohkaisi kimpaleen ja upotti sen luumukiisseliin. Kun myös kiisseli loppui, Kristiina jatkoi urakointiaan muusin ja kastikkeen parissa. Omaistani tämä ei haitannut. Voi olla, ettei hän edes kunnolla huomannut, mitä tapahtui.

Hänen huomionsa oli nimittäin jo kiinnittynyt marmeladirasiaan. Hän tunnisti Vihreät kuulat jo nimestä, ja kun vihreä kansi paljastui lahjapaperin alta, hänen katseensa kirkastui. Suupielet vetäytyivät hymyyn, kun itse kuulat tulivat näkyviin ja niiden makea tuoksu saavutti hänen sieraimensa.

- Tämähän on ihanaa! hän huokasi. Ensimäisen kuulan hän vei suuhunsa kokonaisena. Sen pureskelu oli silmin nähden vaikeaa, onhan hänellä jäljellä vain reilu puolet hampaista. Urheasti hän jauhoi makeisen loppuun asti ja otti hetken päästä vielä toisen. Tällä kertaa autoin sen verran, että puolitin marmeladikuulan.

Kun aloimme tehdä lähtöä, ojensin hoitajille luksuskeksirasian ja vein loput mandariinit sekä kukat omaiseni vuoteen viereen. Omaiseni piteli marmeladirasiaa kaksin käsin, kun toivotimme hyvää joulua.

--

Oma tilanne:

Väitin illalla sinihomejuustoa Camembertiksi enkä muistanut Cheddar-juuston nimeä ensi yrittämällä.

Rahasta, onnesta ja avaimista

Kauppakirjat dementin omaiseni kodista tehtiin eilen. Asunto oli myynnissä juhannuksesta asti eli viisi kuukautta. Vaikka pienistä keskusta-asunnoista muka on pulaa, viikoittain järjestetyillä näytöillä kävi vain 0-2 katsojaa, eikä kukaan tehnyt tarjousta. Ostajia pelotti ilmeisesti se sama juttu, joka on myynninkin taustalla: tulevaisuudessa väistämättä häämöttävä putkiremontti. Toisaalta tilanne on ihan sama kotikaupunkini tämän kulman useimmissa taloyhtiöissä, omassanikin. Kaikki nämä talot on rakennettu 50- ja 60-lukujen vaihtessa ja ne alkavat olla remontti-iässä. Osassa on remontti jo tehty, osassa sitä tehdään parhaillaan, osassa suunnitellaan ja osassa vasta mietitään suunnittelua.

Kun päätös asunnon ostamisesta aikanaan tehtiin, huoneisto oli alueen edullisin kaksio. Sellaisena se myös myytiin. Alakanttiin oleva hinta kirpaisi hieman enkä ehkä olisi hyväksynyt tarjousta, jos asunto olisi ollut omani. Nyt on kuitenkin niin, että muistisairas ei tarvitse asuntoa eikä rahaakaan. Hänellä ei ylipäätään ole enää juuri mitään tarpeita, joissa raha auttaisi. Siten asunnon myyntihinnalla ei ole hänelle merkitystä. Perikunta, joka omisti asunnosta puolet, ei myöskään ollut halukas lykkäämään myyntiä paremman tarjouksen toivossa. Heille oli se ja sama, saadaanko kaksiosta tonni tai useampikin enemmän vai vähemmän.

Niinpä hyväksyin tarjouskaupassa tehdyn ensimmäisen tarjouksen. Ostajat saapuivat kaupantekotilaisuuteen onnellisen näköisinä, huuliaan lipoen kuin kermakupille kurottavat kissat. He tekivät hyvät kaupat, jotka mahdollistavat heille erään unelman toteutumisen. Ei sentään asumisen unelman, vaan maailmanympäripurjehduksen. Asunnosta tulee heille Suomen-tukikohta purjehduksen ajaksi, ja nyt he saivat sen avaimet.

Tuntuu tosi hienolta, että dementti omaiseni pystyy vielä tässäkin vaiheessa harjoittamaan hyväntekeväisyyttä ja tekemään muita onnelliseksi. Se on ollut yksi hänen elämänsä perusvirroista. Orpotyttö kohosi vaatimattomista lähtökohdista puolisonsa kanssa kansainväliseen eliittiin ja koki jatkuvaa syyllisyyttä hyväosaisuudestaan. Oletettavasti tästä syystä he lahjoittivat vuosien mittaan valtaosan omaisuudestaan pois. Kuten olen kertonut, vielä pienistä eläkkeistäänkin omaiseni teki säännöllisiä lahjoituksia, jotka lopetettiin vasta, kun kaikki rahat tarvittiin vaippoihin.

Ylellisestä elämästä jäi jäljelle vain pieni kaksio, josta saatavilla tuloilla kaksi nuorta naista todennäköisesti lopulta maksaa opintolainansa. Ei sitä huonona valintana voi pitää. Tärkeintä kai on, että omaiseni on tyytyväinen tekemiinsä valintoihin ja onnellinen. Ja sitä hän on. Viimeksi, kun kysyimme, hän totesi painokkaasti, ettei hän tarvitse yhtään mitään. Hänellä on kaikkea ja hän on elämäänsä tyytyväinen.

--

Oma tilanne:

Vaikka kysyin puolisoltanikin, ei esiin tullut yhtään unohdusta viime päiviltä. Tämä todistanee, että pienet muistiongelmani ovat johtuneet väsymyksestä ja työpaineesta, joka nyt on helpottunut osa-aikasairausloman myötä. Välillä tosin unohdan, että olkapääni on vaurioitunut, ja nostan kättä niin että sattuu.

Vaikeinta asuntokaupoissa

Tiesittekö, mikä on vaikeinta asuntokaupoissa?

Ei, ei se ole ostajan löytäminen. Sen hoitaa kiinteistönvälitystoimisto palkkiota vastaan. Yhtä helposti hoituu kauppakirjojen tekeminen ja allekirjoittaminen. Asunnon tyhjentäminen on työlästä, muttei varsinaisesti vaikeaa. Sähkösopimuksen irtisanominen hoituu sähköpostilla muutamassa minuutissa.

Hankalinta on kotivakuutuksen irtisanominen.

Olen viime vuosina asioinut varsin paljon eri viranomaisten ja "palveluja" tuottavien tahojen kanssa, ja kaikki merkit viittaavat siihen, että jäykintä toiminta on vakuutusyhtiöissä. Kelakin on jo nykyään tosi notkea. Kaupungin ja paikoitellen Kelankin lomakkeet ovat huonoja, mutta ei niissä asiointia enää juurikaan vaikeuteta tarpeettomasti.

Kun muistisairaan omaiseni entinen koti nyt myydään, sen kotivakuutuksen irtisanominen tuli ajankohtaiseksi. Hänen vakuutuksensa oli yhtiössä A, jonka kotivakuutukset ovat siirtymässä vuoden alusta toiselle, isommalle vakuutusyhtiölle B. Tältä uudelta yhtiöltä B tuli hiljattain paperinivaska, jossa kerrottiin siirtymästä ja annettiin palvelunumero.

Soitin sinne. Näppäinvalintoja piti tehdä vain yksi ja Reidar Wasenius ehti lausahtaa vain kerran, että kaikki asiakaspalvelijamme ovat juuri nyt varattuja, kun ystävällinen naisääni jo vastasikin. Hän ei nähnyt asiassa mitään ongelmaa tämän vakuutusyhtiön puolelta, vaan lakkautti siirtymässä olevan vakuutuksen vuoden vaiheesta lähtien. Hän päätti kuitenkin kysyä vakuutusyhtiöstä A, pitäisikö asian hyväksi tehdä vielä jotakin muuta. Jäin roikkumaan langalle ja kuuntelemaan taukomusiikkia. Oletin, että hän palaisi pian linjalle ja kertoisi, miten asia oli. Seuraavaksi kuului kuitenkin soittoääni ja joku vastasi puhelimeen:

- Asiakaspalvelu, Anna Avulias.
- Anteeksi, mutta missä tämä puhelu on?
- Vakuutusyhtiössä A. Miten voin auttaa?

Vakuutusyhtiön A asiakaspalvelija kertoi, että kotivakuutus tulee irtisanoa kirjallisesti. Helpoiten se kävisi, kun omaiseni täyttäisi lomakkeen netissä. Kerroin hänelle, että omaiseni on dementoitunut eikä osaa käyttää tietokonetta. Hän ei myöskään osaa täyttää lomaketta käsin, koska hän ei osaa enää pidellä kynää.

- Siinä tapauksessa voin lähettää valmiiksi täytetyn lomakkeen, jonka hän voi allekirjoittaa.
- Kuten sanoin, hän ei osaa pidellä kynää. Hän ei pysty allekirjoittamaan. Olen edunvalvoja.

Asiakaspalvelija ei väistynyt kannastaan, että irtisanominen pitää tehdä kirjallisena. Hänen mukaansa vakuutusyhtiö B vaatii sitä. Kerroin, että vakuutusyhtiön B asiakaspalvelija oli juuri irtisanonut omaiseni kotivakuutuksen, joten he eivät mitenkään voi vaatia sitä enää.

Ehdotin, että entä jos en tee mitään. Vakuutusyhtiö B:n puolella oleva vakuutus on irtisanottu eikä minua haittaa, vaikka omaiseni olisi maksanut kuukauden tai pari ylimääräistä vakuutusta vakuutusyhtiölle A. Kyse on korkeintaan muutamasta kympistä.

- Ei se kyllä käy.  Kyllä tämä on hoidettava kirjallisesti. Tarvitaan vähintään kopio kauppakirjasta.

Puhelun lopuksi sovittiin, että skannaan myydyn asunnon kauppakirjan ja lähetän sen vakuutusyhtiön B asiakaspalveluun sähköpostitse. Siis juuri siihen samaan paikkaan, josta minulle juuri kerrottiin, että asia on hoidossa ja vakuutus katkaistu.

--

Oma tilanne:

Lepo parantaa muistia.

Asuntokaupat lupaa kysymättä!

Luulin olevani melko hyvin perillä edunvalvonnasta ja edunvalvontavaltuutuksesta, mutta tänään kävi ilmi, että enpä ollutkaan. Sain selville erittäin tärkeän ja olennaisen asian, joka erottaa toisistaan perinteisen edunvalvonnan ja edunvalvontavaltuutuksen nojalla toisen puolesta toimimisen. Minähän olen omaiseni valtuuttama edunvalvoja, en maistraatin määräämä.

Muistisairaan omaiseni asunnolle on nimittäin nyt löytynyt ostaja. Luulin, että asunto-osakkeiden myymiseen tarvitaan maistraatin lupa, joten kasasin ison nivaskan paperia (valtakirjat, testamentti, tiedoksisaannot, perukirja) ja latasin netistä osoitteesta www.maistraatti.fi hakemuslomakkeen.

Lupahakemuslomakkeeseen piti täyttää hakijan ja päämiehen tiedot, selittää, mitä lupaa haetaan sekä perustelut eli miksi oikeustoimi tehdään ja miten se on päämiehen edun mukainen. Selostin, että päämies asuu pysyvästi pitkäaikaissairaanhoidon yksikössä eikä tarvitse myytävää asuntoa kodikseen. 85 % hänen tuloistaan menee hoitomaksuun ja lähes kaikki loput asunnon yhtiövastikkeeseen. Taloyhtiön viiden vuoden suunnitelmassa on täysimittaisen putkiremontin suunnittelu, eivätkä päämiehen varat riitä remontin maksamiseen.

Seuraavalla sivulla tuli kuitenkin tenkka poo. Siellä on kohta "Päämiehen tai valtuuttajan suostumus oikeustoimeen". Siinä henkilön on tarkoitus panna rasti ruutuun (annan suostumukseni/en anna suostumustani edellä kuvailtuun oikeustoimeen) ja varmentaa asia allekirjoituksellaan.

Kuten tiedätte, omaiseni ei osaa enää kirjoittaa nimeään. Siksi päätin soittaa maistraatin neuvontanumeroon ja kysyä, miten kohta täytetään.

Soitin ensin holhoustoimen asiakasneuvontaan. Siellä ei oltu oikeasta ratkaisusta aivan varmoja, vaan puhelu käännettiin juridiseen neuvontaan. Minua palvellut juristi sanoi ensin, että omaiseni allekirjoitusta ei tällaisessa tapauksessa tarvita, vaan riittää, kun selostan, että omaiseni on muistisairas eikä ymmärrä asian merkitystä.

Sitten hän aloitti varsinaisen asiakaspalvelun kysymällä, onko valtuutuksessa mainittu, että kauppaan tulee hakea maistraatin lupa. Sanoin, että ei siellä sellaista sanota, mutta miten niin. No siten, että lupaa ei tarvita, ellei siitä ole valtuutuksessa mainintaa.

Maistraatin määrämä edunvalvoja, olipa hän omainen tai virkamies, tarvitsee maistraatin luvan asuntokauppaan, valtuutettu taas toimii niin kuin valtuutuksessa sanotaan.

En tarvitse maistraatin lupaa yhtään mihinkään, koska omaiseni ei ole määrännyt minua noita lupia kyselemään. Saan myydä kämpän kenelle haluan ja mihin hintaan lystään. Ja voin vielä sijoittaa kaupasta saadut varatkin oman harkintani mukaan. Rajat asettaa ainoastaan valtuutuksen sanamuoto. Ja tässä valtuutuksessa sanotaan vain, että minun on kaikessa toimessani otettava huomoon omaiseni taloudelliset edut ja hyvä hoito.

Valtuutuksessa sanotaan erikseen, että saan myydä tai antaa vuokralle kyseisen asunnon. Juristin mukaan saisin tehdä sen, vaikkei asiaa olisi mainittukaan, koska minut on valtuutettu edustamaan omaistani hänen "omaisuuttaan koskevissa ja muissa taloudellisissa asioissaan". Asuntokaupat ovat omaisuutta koskeva asia jos jokin.

Tämä tuli minulle yllätyksenä, koska mielestäni asiaa ei ole sanottu suoraan missään edunvalvontavaltuutusta koskevissa teksteissä, jotka olen lukenut.

Nyt tekin sen tiedätte.

Eli jos teette edunvalvontavaltuutuksen itsellenne, määrätkää siinä mahdollisimman tarkasti, miten haluatte omaisuuttanne ja itseänne hoidettavan. Valtuutetun tulee toimia sen mukaan. Ja jos haluatte, että maistraatti valvoo valtuutettua, määrätkää siitä valtuutuksessa. Jos taas haluatte päästää edunvalvojanne vähällä, sekin onnistuu.

Harvoin olen ollut niin tyytyväinen turhaan työhön kuin tänään. Oli todellinen onnenpotku ja suuri helpotus, ettei lupaa tarvinnutkaan hakea. Kauppakirjojen allekirjoituspäivä tulee nimittäin ihan tuossa tuokiossa ja pelkäsin, ettei lupa ehdi ajoissa.

--

Oma tilanne:

Lähdin jälleen tänään lukulaseissa kaupungille.

Syksyn byrokratiasulkeiset

Tänä syksynä pääsen byrokratiasta vähällä. Koska edunvalvonta-asiat tulivat kuntoon jo viime syksynä, nyt pitää enää lähettää kansainväliselle järjestölle todiste, että eläkkeensaaja on hengissä, ja tehdä Kelalle selvitys ulkomailta maksettavista eläkkeistä. Sekä tietysti maksaa vuoden kolmannet ennakkoverot verolipulla.

Elossa oleminen todistetaan nyt ensimmäistä kertaa peukalonjäljellä, koska kynä ei enää pysy dementin omaiseni kädessä. Jo viime vuonna oman nimen kirjoittaminen oli hänelle vaikeaa, ja nyt hoitava henkilökunta on kanssani samaa mieltä siitä, että enää ei kannata edes yrittää. Peukalonjäljen aitoutta todistamaan tarvitaan hoitava lääkäri, jonka tulee vakuuttaa allekirjoituksellaan ja virallisella leimallaan, että kyllä se jälki elävästä ihmisestä otettiin eikä kalmosta.

Kela tarvitsee täytetyn lomakkeen tueksi "eläkepäätöksen, maksukuitin, maksajan todistuksen tai muun todisteen", josta selviävät eläkkeiden bruttomäärät kuukaudessa. Onneksi järjestin paperit hiljattain, joten eläkepäätökset löytyivät helposti. Sitä vain edelleen ihmettelen, että mitä maan kohdalle pitäsi lomakkeeseen laittaa, kun eläke tulee YK:lta. USA vai Sveitsi? Merkitsin tällä kertaa "United Nations".

--

Oma tilanne:

Olkapäävamma on valvottanut, ja uupuneena on tullut tehdyksi yhtä ja toista hullua. Ostin esimerkiksi 40 euron meikkituotteen ja heitin sen melkein heti paketista kaivettuani roskakoriin. Huomasin erheen vasta useita päiviä myöhemmin, kun roskat oli jo viety. Pois piti tietenkin heittää samanlainen, mutta tyhjä meikkipakkaus. Kyllä harmitti!

Oma rajallisuus on muutenkin ottanut viime aikoina lujasti päähän. Lohtua on tuonut yllättävä myönteinen palaute, jota olen saanut tästä blogista. Kehut eivät olisi voineet tulla parempaan aikaan, ja kun ne vielä tulivat henkilöiltä, joiden arvostelukykyä ja ammattitaitoa kunnioitan, niin en voi niitä sivuuttaa. Ehkä bloglla on arvoa. Ehkä rikkinäinen olkapää ei olekaan maailmanloppu.

Auttaja vai ei?

Sisältää terapeuttista napanöyhdän tongintaa, vaihda sivua jos hirvittää - NYT!

--
Kun kerron ensi kertaa jollekulle dementin omaiseni tilanteesta ja roolistani hänen elämässään, reaktio on usein hämmennys. Muutamien on ollut vaikeaa ymmärtää motiivejani. Miksi autan vierasta ihmistä? Eihän hän tarkkaan ottaen ole edes sukulaiseni.Hämmennys lisääntyy, jos selviää, että tämä ei ole edes ensimmäinen kerta. Olen ennenkin tullut väliin tavalla, joka on vaikuttanut olennaisella tavalla yksittäisten ihmisten elämään ja tulevaisuuteen.

Monien mieleen tulee sana "auttaja".

Mutta minä en koe itseäni ollenkaan auttajaksi. En minä ole kiltti tyttö, joka ei osaa sanoa ei. Minä en ole se, jolta pultsari tulee pummaamaan rahaa. En anna koskaan mitään kerjäläiselle. Veljeni ei saa minulta joululahjaa. Kohtelen tylysti puhelinmyyjiä. En ole koskaan vaihtanut vaippaa. En tarjoudu auttamaan edes vanhaa äitiäni, kun hän huolehtii ruokaa pöytään. Olen sekä tyly että itara. Auttavainen en ole ollenkaan.

Olen oikeustaistelija. Jos koen, että joku on minun ihmiseni, ja hänen oikeuksiaan poljetaan, en säästele voimiani, vaan annan palaa. Mitä vaikeampi tilanne, sitä isommalla intensiteetillä käyn sen kimppuun. Erikoisalaani on kanssakäyminen viranomaisten kanssa. Aseitani ovat lomakkeet, kirjelmät, selvitykset, neuvonpidot, jopa oikeudenkäynnit. (Selvennyksenä, että en toki ole käynyt oikeutta viranomaisia vastaan. Kanteluissa olen ollut mukana, mutta huonoin tuloksin.) Kaikki tärkeimmät taisteluni ovat päättyneet hyvin.

En minä koe auttavani dementtiä omaistani. Minä puolustan hänen oikeuksiaan. Se antaa minulle tunteen tärkeydestä ja merkityksestä. Koen, että olen tullut tähän maailmaan (muun muassa) sellaisia asioita tekemään.

Juuri nyt olen kuitenkin vain olkapäävaivainen kirjoitustyöläinen, en mitään muuta.

Joku kysyy nyt tietysti mielessään, mitä minulla on hampaankolossa auttajia vastaan. Kysymys on hyvä, mutta jää tällä kertaa vastaamatta.

(Editoitu)

Onnea 89-vuotiaalle!

Eilen oli omaiseni syntymäpäivä. Juhlistimme sitä tänään yhdessä kukilla,  leivoksilla ja kuohuviinillä. Teetin pienen ruusukimpun omaiseni usein käyttämään maljakkoon ja valitsin värikkäimmät leivospalat kauppahallin Piece of Cake -konditoriasta. Yksi kuutio oli kirkkaan sahraminkeltainen, toinen punainen ja kolmas violetti. Puolisoni arvasi ihan oikein, että omaisemme upottaisi lusikkansa ensimmäisenä siihen keltaiseen. Omaistamme huvitti ajatus kakusta, jossa ei ollut kakkupohjaa ollenkaan.

- Mihin sitä kakkua tarvitaan, kun on hyvät täytteet, hän lohkaisi.

Omaisemme ei enää osaa korjata asentoaan vuoteessa. Kun kohotamme hänen pääpuoltaan, hän istuu juuri siten kuin sattui makuulla olemaan. Nytkin hän tarttui lusikkaan vasemmalla kädellä, koska oikea käsi ei oikein ollut hollilla. Annoimme hänen syödä myös sormin. Onneksi leivospalat olivat tarpeeksi tukevaa tytinää eivätkä hajonneet käteen. Silti mousse oli pehmeää eikä sitä tarvinnut pureskella. Leivonnaisten rakenne oli siis omaisemme kannalta aivan täydellinen. Ne olivat myös hyvänmakuisia. Omaisemme maisteli jokaista leivosta ja itse asiassa söi kaksi niistä lähes kokonaan.

Puolisoni halusi näyttää äidilleen, miten puhelimen kameralla otetaan kuvia. Tiesin kyllä, ettei se onnistuisi. Puhelintahan täytyy pitää kiinni tarkasti oikealla tavalla reunoista. Kohdentaakseen pitää nädä, mitä pienehköllä näytöllä on, ja samaan aikaan pitää pystyä painamaan sormella pientä ruudun kuvaketta. Puolisokea omaisemme teki, mitä häneltä pyydettiin, mutta ei hän selvästikään ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Puolisoni toisti havainto-opetuksensa moneen kertaan. No, ehkä lelusta oli hieman hupia molemmille, vaikka kuvat eivät onnistuneetkaan.

Puolisoni otti kuvan myös äidistään, joka kuvan nähdessään kysyi, kuka siinä on. Vastaus ei miellyttänyt häntä yhtään ja hän kieltäytyi, kun puolisoni ehdotti lisäkuvien ottamista. Ymmärrän kyllä. En minäkään haluaisi näyttää satukirjojen riutuneelta, harvahampaiselta noita-akalta, vaikka se ihan varmasti on myös minun kohtaloni. Jokainen laitoksen naispotilas näyttää siltä, vain pienin variaatioin.

Voi olla, ettei dementti omaiseni ollut nähnyt peilikuvaansa pitkään aikaan tai ei ainakaan muistanut, miltä näytti. Ero esimerkiksi vuoden takaiseen on iso.

Niin kauan, kun ihmisellä on hampaat tallella, hän käy vielä isoäidistä tai isoisästä, tavallisesta vanhuksesta, joka vain sattui saamaan laitospaikan. Mutta mitä tyhjemmäksi suu käy, sitä selvempää on kaikille, että lähtölaskenta on alkanut.

Toki ihminen voi elää vielä vuosia soseutetulla ravinnolla, mutta ei se ole sama asia. Sosemaisen ruoan ravintoarvo on tutkitusti heikompi kuin tavallisen, eikä sitä voi hyvällä tahdollakaan kutsua ruokahalua herättävän näköiseksi. On todennäköistä, että riutuminen tästä vain kiihtyy.

Omaisemme voi ihan hyvin. Tänään otetut kuvat ovat kuitenkin jo niitä, jotka kyllä otetaan, mutta joita ei enää välttämättä esitellä edes sukulaisille.

--

Oma tilanne:

Muistin omaiseni syntymäpäivän vasta tänä aamuna, kun sattumalta vilkaisin kalenteriin. Vähältä piti, ettei olisi koko merkkipäivä mennyt meiltä ohi. Onneksi päivän aikataulu oli niin väljä, että pystyimme ilahduttamaan omaistamme pikku seremonialla.

Kuka saa hoitopaikan?

 Alla olevasta linkistä pääsee Ylen uutisten juttuun, jossa pohditaan sitä, millä perusteilla vanhus pääsee ympärivuorokautiseen hoitoon. Aika realistisesti arviointipäällikkö siinä vastailee, mutta toimittaja ei osaa kysyä juuri niitä kysymyksiä, joilla asia tulisi esiin. Lopputulos: molemmat puhuvat toistensa ohi ja turhautuvat.

Ympärivuorokautista hoitoa saavat vain ne, jotka eivät selviydy missään muualla. Ei minullekaan sanottu pitkään aikaan, mitä tämä käytännössä tarkoittaa, koska en tiennyt, millaista toimintakykyä niissä muissa paikoissa edellytetään. Vähä vähältä se sitten selvisi:  muissa paikoissa on pystyttävä kävelemään edes hiukan; käytännössä vessaan ja ruokapöytään. Omaiseni sai paikan, koska hän ei osannut kävellä eikä hänen kotinsa sopinut pyörätuolissa liikkuvan asunnoksi.

Toimittajalle ei ilmeisesti tullut lainkaa mieleen tuo kävelyn tärkeys. En minäkään nuorempana tiennyt, että ihminen voi menettää kyvyn kävellä.

Myöskään inkontinenssi ei tullut jutussa kunnolla esiin laitospaikan saamisen perusteena. Käytännössä se on peruste, koska kotihoito ei jaksa kauan katsella ihmistä, joka kastelee patjansa läpikotaisin ja tuhrii kotinsa ulosteilla, koska ei ymmärrä tarvitsevansa vaippaa. Kävely liittyy tavallaan tähän saman: kävellä pitää, koska hoitajat eivät jaksa yksinään kantaa vanhusta vessaan ja suihkuun. Housuun kakanneen vanhuksen riisuminen, peseminen ja pukeminen likaisessa vuoteessa on paljon vaadittu hoitajalta. Laitoksessa on käytössä nostolaitteet ja enemmän käsipareja sekä paremin suunnitellut tilat.

Dementiaakin on niin monenlaista. Ei muistisairaus tosiaan yksinään riitä laitospaikan perusteeksi, kuten ei ikäkään. Jutussa mainitaan lisäksi vaaratilanteiden aiheuttaminen ja päämäärätön harhailu ulkona, joka on yhden sorttinen vaaratilanne. Minun omaiseni onneksi menetti kykynsä laittaa ruokaa ennen kuin hän ehti aiheuttaa isompia vaaratilanteita keittiössä. Ehkä hän tajusi pysyä poissa vaarallisten laitteien ääreltä ja alkoi siksi syödä pelkästään jääkaapista? Kenpä tietää.

Minusta nuo ympärivuorokautisen hoidon kriteerit ovat ihan järkevät. Niitä kummastellaan, koska luullaan, että pahinta, mitä voi tapahtua, on yksin ja hiukan hukassa oleminen. Ei tajuta, että se on vielä melko hyvä tilanne. Koska ei osata kysyä oikeita kysymyksiä, turhaudutaan puolittaisiin vastauksiin. Ja vastaajat taas ovat niin sisällä asiassa, etteivät tajua, mitä kysyjä ei tiedä eikä ymmärrä. Auttaisiko, jos uskallettaisiin sanoa sana "kakka"? Sillä siitähän tässä on pitkälle kysymys.

Mutta se on minulle yhä täysi arvoitus, minkä kuntoisille ihmisille palvelutalot on tarkoitettu, ketkä niihin pääsevät kaupungin/kunnan paikoille ja missä kunnossa silloin pitää olla. Itse maksaen tietysti voi ostaa millaisia palveluja huvittaa, mutta useimmilla ei liene varaa maksaa asumisesta ja hoidosta 4 000 euroa kuussa.

Tästä linkistä pääset Yleisradion juttuun.

--

Oma tilanne:

Mitähän keksisin? Ai niin, alkuviikosta missasin palaverin, koska olin merkinnyt sen kalenteriin väärään kohtaan. Toisaalta kollegalla oli kokouksen ajankohdasta eri tavalla väärä tieto kuin minulla. Ehkä virheen tekikin koollekutsuja? Oli niin kiire, etten ehtinyt selvittää, kuka tai ketkä mokasivat milläkin tavalla. Ihan sama. Tällaista hösellystä tapahtuu paljon, kun kaikilla on tusina palloa ilmassa yhtä aikaa.

Kuka maksaa vaippasi?

Nyt on ollut niin paljon kiinnostavia kirjoituksia lehdissä ja netissä, että en ole pysynyt perässä. Tässä kuitenkin yksi:

Muistisairaille ilmaisvaippoja vasta kantelun jälkeen

Minäkään en tiennyt, että omaiseni olisi pitänyt saada vaipat kaupungin puolesta kotihoidossa ollessaan. Hän oli täydellisesti inkontinentti eli ei hallinnut suoltaan eikä virtsarakkoaan ollenkaan.  En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin kieltäytynyt maksamasta vaippalaskua.

Asia esitettiin minulle niin, että kun kakat alkoivat tulla pöksyyn, kotihoito kysyi: "SAAMMEKO tilata omaisellesi vaippoja?". Hinnasta ja maksajasta ei ollut mitään puhetta. Kun vaippalaatikot saapuivat, niiden mukana tuli lasku, jonka kotihoito jätti viestivihkon väliin. Siitä sitten ymmärsin, että maksettava ne on. Nimenomaan vaippalaskut veivät omaiseni raha-asiat sen rajan yli, että minun oli irtisanottava hänen säännöllisiä hyväntekeväisyyskohteitaan pystyäkseni hoitamaan välttämättömät kulut.

Olkaapa te muut nyt tietävämpiä ja vaatikaa vaipat kotihoidossa vielä oleville muistisairaille omaisillenne, joilta ei vessassa asiointi enää suju.

--

Oma tilanne:

Olen unohdellut todella paljon, mutta eipä se mitään. Luin tutkimuksesta, jonka mukaan jokainen unohtaa keskimäärin neljä asiaa joka päivä. Jos minä unohdan vain yhden, muistini on siis keskimääräistä parempi! Toissa viikolla tosin unohdin työmatkalle lähtiessäni sekä meikkipussin että luottokortin. Onneksi olen jo kauan sitten luonut käytännön, joka pelastaa minut tällaisissa tilanteissa. Kalenterin välissä on aina jotakin, jolla pääsee maailmalta kotiin. Kalenteri ja lompakko eivät vielä ole kertaakaan unohtuneet yhtä aikaa.

Dementin elämä on ihanaa!

Järjestelin tänään omaiseni kuluvan vuoden tiliotteet, eläkkeiden maksua koskevat tiedotteet, hoitomaksulomakkeet, ostoskuitit, sähkölaskut sun muut paperit muovitaskuihin aiheen mukaan, ja lopuksi tungin muovitaskut Ikean vanerisiin lehtikoteloihin. Kun järjestelin samalla omat paperikasani, aikaa tehtävään kului useampi tunti.

Sillä välin puolisoni kävi tapaamassa äitiään. Oli kuulemma ollut mukavaa. Puolisoni arveli, että omaisellemme oli juuri tarjottu pyhäpäivän kunniaksi konjakit ruoan päälle, sillä muistisairas oli tavallistakin puheliaampi ja hyväntuulisempi.

"Elämä on ihanaa", hän julisti.

Ihan kaikki oli parhain päin, huonekin miellyttävän korkea ja tilava. Se ei näyttänyt haittaavan, ettei naapurivuoteen rouvaa näkynyt ollenkaan. Ei näkynyt rouvan vuodettakaan. Jos rouva ei enää palaa, omaisemme on huoneensa pitkäaikaisin asukas. Kaikissa muissa vuoteissa on tänä aikana jo asukas vaihtunut.

Puolisoni oli valittanut syksyn pimeyttä ja ankeutta, johon omaisemme oli todennut: "Laulaminen auttaa aina!" Niin he sitten lauloivat. Joululauluja, joiden sanat muistisairas muisti vaivattomasti. Kotoa omaisemme ei koskaan suostunut avaamaan suutaan, kun me muut lauloimme, mutta nyt hän nautti äänestään estottomasti.

Samalla puolisoni sai hyvän näköalan äitinsä hampaisiin. Hän arveli, että yksi tai kaksi hammasta lisää olisi katkennut.

Omaistamme ihmetytti kovasti, miten puolisoni osasi ennustaa, että hänelle tuotaisiin kohta ruokaa. "Kyllähän minä itsekin ruokaa saan, lähden vain kävelemään", vuodepotilas esitti.

Muistisairasta kiinnosti, minne puolisoni oli seuraavaksi menossa. Kuultuaan, että kotiin, hän kysyi, missä puolisoni tätä nykyä asuu. Puolisoni antoi osoitteen. "Miksi sinä siellä asut?", äiti kysyi pojaltaan. Poika vastasi: "No kun olen naimisissa, ja vaimoni omistaa asunnon siinä."

"No mutta sehän on hienoa! Olet päässyt naimisiin!", riemastui dementti ja onnitteli puolisoani lämpimästi.

--

Oma tilanne:

Otin elokuussa lomalta palatessani tavaksi hauduttaa teetä aamuisin työpaikalla. Laitan teepussit kannuun, kaadan veden päälle ja palaan pöytäni ääreen aloittelemaan töitä. Olen kerran jos toisenkin muistanut teen vasta, kun se on ehtinyt jo haaleaksi.

Mistä tietää, onko muistisairas kateissa?

Parhaillaan on alkamassa Muistiliiton Välitä! kampanja, johon liittyvässä lehtijutussa poliisi kehottaa ilmoittamaan omille teilleen lähteneestä muistisairaasta hätäkeskukseen heti.

http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/rdquo-muistisairas-aitini-paleltui-hengilta-rdquo/

Muistipotilaan omaisena mieleeni tulee kysymys: Mistä tiedän, että omaiseni on kateissa? Eikö hänellä ole oikeutta lähteä omille teilleen tapaamaan ystäviään? Missä se raja kulkee? Milloin hän on kateissa, milloin viettää vapaa-aikaa haluamallaan tavalla? Kenen tehtävä on vahtia mustisairasta eli keneltä hän on kateissa? Mikä on se hetki, kun omaisen pitäsi ymmärtää, että nyt soitto hätäkeskukseen?

Nämä kysymykset nousevat yhä polttavammiksi, kun yhä useammat muistisairaat asuvat yksin kotona laitospaikkojen riittämättömyyden takia.

Minun omaiseltani muistisairaus tunnetusti vei jalat alta. Hän ei olisi pystynyt kävelemään kauas, vaikka olisi yrittänytkin. Kateissa hän kyllä oli useita kertoja, mutta tietääkseni kukaan ei koskaan soittanut minnekään muualle kuin minulle tai puolisolleni. Aina muistisairas löytyi ja yleensä samasta paikasta.

Omaiseni ei itse ymmärtänyt olevansa kateissa. Hän vain eli niin kuin ennenkin. Normaalistihan ihmiset liikkuvat kotinsa ulkopuolella. Millä hetkellä siitä tulee kateissa olemista ja kuka sen määrittelee? Harmaa alue saattaa kestää vuosia, koska muistisairaus voi edetä hitaasti.

Kampanjassa kolkutellaan omatuntoja myös muistuttamalla, että ulkona eksyneenä tarpova vanhus voisi olla sinun omaisesi. Niinhän hän voisi. Mutta entä, jos minun omaisellani olisi oikeasti oikeus päättää omasta elämästään - ja kuolemastaan? Hän saattaisi haluta kuolla juuri niin.

Olisiko mitenkään mahdollista ajatella, että omille teilleen lähtenyt vanhus jollakin tasolla tietää, mitä tekee? Voisiko olla niin, että hän ei halua tulla pelastetuksi? Mikä oikeus meillä on ryhtyä pelastajiksi?

Harkitsen vakavasti hoitotahtoa, jossa lukee: jos lähden kovalla pakkasella vähissä vaatteissa ulos, älkää lähtekö etsimään. Haluan sitä yhtä vähän kuin letkuruokintaa tai viime vaiheen antibiootteja.

--

Oma tilanne:

Unohtelu alkaa olla niin arkipäiväistä, että se enää juuri hätkäytä. Olen huomannut, että siihen voi myös varautua. On pelkästään järkevää, että läppärin virtajohtoja on kaksi (toinen kotona, toinen työpaikalla) ja silmälaseja neljät. Sateenvarjoja kai kaikilla on useita. Myös ilman olemiseen tottuu. Ei se ole niin vaarallista. Sitä on muutenkin joutunut viime aikoina nokakkain oman rajallisuutensa kanssa. Ei tässä enää nuorennuta, mutta ei se täysin estä elämästä.

Hidastelu paljastaa muistisairauden

Kävelyvauhdin hidastuminen ennustaa muistisairautta yhtä hyvin kuin muistihäiriöt. Tämä uusi tieto vastaa täysin arkikokemustani omaiseni kanssa. Kiinnitin huomiota hänen hitaaseen kävelyynsä jo kauan ennen kuin huomasin mitään muita oireita. En voinut tajuta, miksei hän jaksanut kävellä, vaikka muuten oli hyvissä voimissa. Myöskään puhuminen ja kävely eivät enää oikein onnistuneet yhtä aikaa. Pysähdyttiin juttelemaan. Pysähdyttiin katsomaan ikkunaa. Pysähdyttiin päivittelemään mitä tahansa lähellä olevaa.

Muistisairauden tyyppikin täsmää: motoriset ongelmat ennustavat nimenomaan vaskulaarista muistisairautta jopa ilman lievää muistin heikkenemistä.

http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/kavelynopeus-kertoo-muistin-heikkenemisen-vaarasta/


 --

Oma tilanne:

Otin väärän avainnipun mukaan töihin.

Hoitokokous vai ameeba?

Hoitokokous järjestetään, kun laitoksessa asuvan omaiset sitä pyytävät. Hoitaja kysyy, halutaanko myös lääkäri paikalle, ja jos halutaan, lääkärin aikataulu määrittelee kokouksen ajankohdan. En edes uneksisi hoitokokouksen pyytämistä muulloin kuin lomalla ollessani, koska aika saattaa muuttua vielä viime tingassakin.
Tämä oli nyt omaiseni toinen hoitokokous. Pyysin sen järjestämistä, koska tänä kesänä oli harvinainen mahdollisuus saada muistisairaan kaikki lähiomaiset paikalle.

Hoitokokousten epämuodollinen luonne hämmästytti minua jälleen. Kokouksessa oli mukana neljä laitoksen edustajaa: yksikön esimies, hänen kakkosnaisensa, sairaanhoitaja ja lääkäri. Kukaan heistä ei ottanut tilannetta haltuunsa. Puheenjohtajaa ei palaverissa ollut, ei myöskään esityslistaa. Minulla toki oli muistilista käsiteltävistä asioista, mutta olisi tuntunut röyhkeältä  ryhtyä näkyvästi vetämään kokousta.

Minusta puheenjohtajan tehtävä olisi kuulunut yksikön esimiehelle. Hän oli kuitenkin muihin laitoksen edustajiin verrattuna sekä virkaiältään että vuosiltaan nuori, eikä ilmeisesti tuntenut omaistamme kovin hyvin. Hänen kätensä oli kylmän nihkeä ja äänensä hieman kireä - ehkäpä hän oli tottumaton rooliinsa tai pelkäsi saaneensa vastaansa hirviöomaiset. Muut kaksi hoitajaa tunsivat meidät jo entuudestaan ja tiesivät, että emme tulleet rettelöimään. He antoivat itsestään samanlaisen rennon ja avoimen vaikutelman kuin laitoksen käytävilläkin. He eivät kuitenkaan tehneet elettäkään siirtyäkseen asiaan.

Ehkä hoitajat odottivat, että lääkäri olisi ottanut ohjat käsiinsä? Hän oli kyllä karismaattinen ja johtamiseen tottunut, mutta luulen, että hän tässä tilanteessa ajatteli olevansa hoitajien maaperällä eikä siksi ryhtynyt päsmäröimään.

Niinpä tilanteen johtaminen jäi kälyni harteille. Hän johdatteli koko porukan pienen smalltalkin jälkeen keskustelemaan omaisestamme ja hänen tilanteestaan ja auttoi minut alkuun kysymyslistassani, jonka hän tunsi. Kaikki listani asiat käsiteltiin ja saimme vastauksen kaikkeen, mikä meitä askarrutti.

Mutta mikä jäi puuttumaan?

Tietenkin asiat, joita emme osanneet tai muistaneet kysyä. Hoitajat tuottivat kyllä jonkin verran tarinaa omaisemme päivittäisestä elämästä ja voinnista, ja lääkäri kertoi muun muassa hänen lääkityksestään, mutta varsin niukkaa se oli. Kiinnitin huomioni siihen, että Alzheimer-lääke Doneratiota ei enää mainittu, ja lääkäri vahvistikin tämän. Tiesin jo ennestään, että Doneratio yleensä lopetetaaan muistisairauden edetessä, koska siitä ei enää ole hyötyä.

Meille kerrottiin, että omaisemme saa laboratoriotuloksista päätellen riittävästi ravintoaineita, mutta meille ei mainittu, että hänellä on Braden-asteikolla mitattuna keskisuuri painehaavojen riski. Myös hänen älyllistä toimintakykyä mittaavat MMSE-pisteensä jäivät mainitsematta. Hänelle oli tehty vajaaravitsemuksen riskistä kertova MNA-arvio kesäkuussa, mutta sen tulosta ei kerrottu.

Nämä testitulokset selvisivät asiakirjoista, jotka sain mukaani lähtiessämme hammaslääkärille. Siinä oli mukana myös omaiseni täydellinen lääkelista.

Voin kyllä kuvitella, miksi näitä asioita ei kerrottu kokouksessa. Monet omaiset eivät varmaan tunne mittareita, jotka sitten pitäisi selittää heille. Minulle ne kuitenkin ovat tuttuja, ja ne olisivat kiinnostaneet, vaikka en tullutkaan kysyneeksi niistä.

Jäi ihmetyttämään, miten hoitokokoukset mahtavat yleensä sujua. Minä ja kälyni olemme molemmat tottuneita kokouksissa istujia, joten saimme tilaisuudesta sen, mitä tulimme hakemaan, mutta miten muiden omaisten käy?

Minusta olisi järkevää, että hoitokokouksia varten olisi laitoksissa valmis, vakituinen esityslista asioista, jotka käydään läpi omaisten kanssa. Tämä helpottaisi hoitajien ja lääkärin valmistautumista ja antaisi tapaamiselle rungon. Hoitotiimi saisi mielellään myös sopia keskenään, kuka avaa ja päättää tilaisuuden ja huolehtii, että esityslistan asiat tulevat käsitellyiksi.

Nyt tilaisuus päättyi yhtä epämääräisesti kuin se alkoikin. En enää edes muista, kuka lopulta sanoi jotakin siihen suuntaan, että olikohan tässä nyt kaikki. Siinä sitten vielä haahuiltiin keskipitkä tovi ennen kuin lääkäri ensimmäisenä suuntasi kohti muita velvollisuuksia.

Napakka vetäjä olisi säästänyt kaikkien aikaa lyhentämällä kokouksen kestoa ainakin 15 minuutilla.

--

Oma tilanne:

Unohdin matkapuhelimen laturin hotellihuoneeseen. En ole viitsinyt soitella perään.

Äää! Puren sinua sormeen!

Puh-huh. Hammaslääkärikeikka muistisairaan kanssa ei ole niitä helpoimpia tehtäviä, mutta nyt se on suoritettu.

Hoitokodissa oli valmistauduttu tapahtumaan kiitettävästi. Omaisemme odotti puettuna pyörätuolissaan, ja saimme mukaan hänen lääkelistansa ja taksikorttinsa. Hän oli rauhallisella mielellä. En huomannut kysyä, oliko hän saanut jotakin rauhoittavaa. Voi olla, muttei välttämättä.

Odottelimme ensin tovin taksia pihalla, koska oli hieno sää. Dementti nautti auringon lämmöstä. Taksimatka sujui rauhallisesti. Jaksoimme kertoa yhä uudelleen, että olemme menossa hammaslääkäriin. Röntgenissäkin kaikki sujui ongelmitta. Omaisemme piti päätään täysin paikoillaan, joten tarvittava kuva saatiin kerralla.

Sitten pääsimme hammaslääkärin vastaanottohuoneeseen. Omaiseni ei olisi halunnut siirtyä pyörätuolistaan hammaslääkärin tuoliin, mutta minkäpä hän meille mahtoi, kun tartuimme häntä kainaloista ja heitimme kuin jauhosäkkiä. Laskeutuminen hammaslääkärin työskentelyasentoon ei myöskään tuntunut hänestä täysin turvalliselta, mutta hän suostui painamaan pään tyynyyn, kun hoitaja kehotti. Suojalasit sujahtivat päähän ilman vastalauseita.

Sitten olisi pitänyt avata suu. Aluksi se onnistuikin, mutta kun sinne alettiin tunkea tavaraa, alkoi valitus. Ei tuntunut kivalta, kun hammaslääkäri suihkutteli arkoja kohtia tutkiessaan hampaita.

- Ää! Ääää! Äääää! äänteli omaisemme.
- Kerro, mihin kohtaan sattuu, kysyi hammaslääkäri.
- Ei satu mihinkään, mutta tuntuu epämiellyttävältä, muistisairas vastasi ja sulki suunsa.

Hammaslääkäri totesi, että välttämätön hoidon tarve oli vähäinen. Hänen mielestään katkenneiden hampaiden juuria ei kannattanut poistaa, koska niistä olisi syödessä enemmän apua kuin paljaasta ikenestä. Myöskään reikiä ei kannattaisi peittää väliaikaisella paikalla, kuten kollega oli ehdottanut. Tämän ammattilaisen mielestä karies vain muhisi paikan alla pahemmin. Paikkaamista olisi voinut harkita, mikäli tuolissa olisi istunut yhteistyöhaluinen potilas, mutta sellainen onni ei tällä kertaa ilmeisestikään osunut kohdalle.

- Minä voin purra sinua sormeen, uhkasi omaisemme hammaslääkäriä.

En minäkään olisi halunnut tuikata puudutuspiikkiä siihen suuhun.

Hoitosuunnitemaksi muotoutui juurentynkien hiominen niin, että ne eivät hankaisi poskia tai kieltä. Tulehdusta ei juuri nyt havaittu, joten jatkossa tulisi vain tarkkailla ikeniä: turvotus ja arkuus kertoisi hampaanjuurten tulehtumisesta, jolloin niiden poistamista harkittaisiin uudelleen.

Kun hammaslääkäri aloitti varsinaiset hoitotoimet, omaiseni yritti estää tätä oikealla kädellään. Siksi menin omaiseni viereen ja pyysin häntä pitämään minua kädestä. Pidin häntä kaksin käsin kädestä, kun hammaslääkäri hioi alaleuan kaksi aukkokohtaa. Lääkärikammoinen puolisoni oli tässä vaiheessa paennut niin pitkälle kuin pienessä huoneessa pystyi ja nojasi nyt selällään huoneen oveen. Sieltä hän jutteli äidilleen rauhoittavasti ja kehotellen, kun pyysin.

En usko, että omaistani sattui ollenkaan. Hänen otteensa kädestäni ei kiristynyt, kun hampaita hiottiin. En usko, että hän edes tajusi, millä sekunnilla varsinainen hoito tapahtui. Uskon, että hän protestoi vain epämiellyttävää tilannetta ja muodon vuoksi.

Nämä kaksi kohtaa saatiin hoidetuksi melko helposti, mutta yläleuan aukko osoittautui hankalaksi. Tarvittiin pitkät maanittelut ja useita yrityksiä ennen kuin hammaslääkäri sai instrumenttinsa viedyksi tarvittaviksi sekunneiksi omaisemme suuhun.

Omaisemme vaikutti hämmästyneeltä, kun tilanne olikin ohi. Ikään kuin hän olisi ajatellut, että raivokas vastustelu meni hukkaan, kun häntä ei pakotettukaan mihinkään tätä pahempaan.

--

Oma tilanne:

Tein netissä muistitestin. Sanojen muistaminen onnistui ensimmäisellä kerralla 100 %, toisella 80, kolmannella 90 ja viiden minuutin kuluttua 80 %. Kuvallisessa testissä sain 80 % oikein. Mietityttämään jäi se, että olisin itse arvioinut, etten muistanut kaikkia sanoja ensimmäisellä kierroksella, mutta toinen kierros meni mielestäni ihan nappiin. Myös kuvallisessa testissä olin omasta mielestäni aivan haka. Tästä voi kai päätellä, että sitten, kun minulla on vakavia muistihäiriöitä, en todellakaan huomaa sitä itse.

Kodinhävittäjän tunnustukset

Nyt se sitten on tehty. Dementin omaiseni koti on lopullisesti hävitetty. Tai hävitetty ja hävitetty: ei huoneisto minnekään ole kadonnut, eivätkä tavaratkaan. Ne vain eivät ole enää samassa paikassa.

Asunto on ollut myynnissä jo jonkin aikaa. Kaavailin, että nyt koulujen alkamisen aikaan jonkin varakkaan isin tai äidin hermo pettää, ja hän ostaa opiskelun aloittavalle piltilleen siitä oman kämpän, mutta niin ei ainakaan vielä ole käynyt. No, onhan tässä aikaa odottaa.

Irtaimiston arvokkain osa on siirretty vuokrattuun lämpimään varastoon. Ajatuksena on tarjota hiljalleen osto- ja myyntiliikkeeseen niitä tavaroita, joista perilliset eivät ole kiinnostuneita. Voi olla, että jotakin myydään nettihuutokaupassakin. Taide-esineiden parhaimmisto on jo hyväksytty vasaran alle oman alansa huutokauppaan. Arvotonta tavaraa on annettu eri tahoille, ja loput vei kierrätyskeskuksen keräilyauto. Taloyhtiön jätekatokseen meni hyvin vähän enää tässä vaiheessa.

Koska minun edunvalvojana pitää katsoa dementin omaiseni edun perään sen tasoisesti, että toimintani tarvittaessa kestää maistraatin tilintarkastuksen, otin ensin selvää tavaran arvosta. Tämä tapahtui kutsumalla osto- ja myyntiliikkeen kaveri kotikäynnille. Hän antoi koko irtaimistolle hintalapun ja kertoi vielä erikseen, mitkä esineet hänen mielestään olivat myyntikelpoisia ja mitkä joutuisivat kaatopaikalle, jos myisimme koko höskän hänelle.

Mietin myös sitä, voinko ylipäätään antaa tavaraa pois. Onko se omaiseni edun mukaista ja salliiko edunvalvontavaltuutukseni sen, kun valtuutuksessa ei erikseen mainita lahjojen antamista? Päättelin, että jos tavara on määritelty arvottomaksi, se ei ole lahja siinä mielessä kuin tässä tarkoitetaan. Arvotonta siis voi antaa. Lisäksi voisi antaa tavaraa, jonka muistisairas omaiseni haluaa lahjoitettavan puolestaan. Maistraatin ohjeissa sanotaan, että jos päämieheni haluaa antaa tavanomaisia lahjoja esimerkiksi sukulaisten merkkipäivinä, hänellä pitää olla oikeus tehdä niin.

Kun omaisuutta myydään, tulot tilitetään tietenkin muistisairaan omaiseni pankkitilille. Puolet niistä kuuluu periaatteessa hänen puolisonsa kuolinpesälle, mutta koska pesä on  testamentin toiveen mukaisesti jakamaton, se säilytetään yhtenäisenä, ja perilliset jäävät tässä vaiheessa nuolemaan näppejään. Paitsi että ovat he tietenkin saaneet yhtä ja toista pientä "arvotonta" haltuunsa jo nyt. Eihän ollut mitään mieltä viedä ihan kaikkea varastoon.

Koko kodin hankalin esine oli vanha kaappikello, jonka omaiseni anoppi oli hankkinut ensimmäisillä palkkarahoillaan toimiessaan opettajana ruotsinkielisellä rannikolla. Sille löytyi kyllä ostaja, mutta kuljettaminen ostajalle olisi tullut kalliimmaksi kuin kellon arvo, koska kello (tai oikeastaan kaappi) ei mahtunut isoonkaan henkilöautoon. Museoon sitä ei kannattanut tarjota, koska näppäräsorminen appeni oli vaihtanut sen koneiston moderniin ja tuunannut sen numeroita mustalla tussilla. Pelkäsin jo, että sille pitää näyttää kirvestä, mutta kierrätyskeskus lopulta vei myös sen.

--

Oma tilanne:

Pesty matto unohtui yöksi narulle, ja aamulla satoi vettä kuin aisaa.

Sukulaisvierailuja

Muuan sukulaispariskunta kävi viime viikolla hoitokodissa omaistamme tapaamassa. Heillä oli kuulemma aikomuksena viedä vanhus hautausmaalla käymään. Puhutaanhan niin paljon siitä, miten ikäihmisiä pidetään kuin vankeina neljän seinän sisällä, ja onhan itsestään selvää, että leski haluaa käydä puolisonsa haudalla.

Tämä leski tosin ei muista miehensä nimeä eikä tunnista häntä kuvasta. Puolisonsa haudan sijaintia hän ei ole muistanut ainakaan 5-6 vuoteen. Eräs tuttava kertoi harhailleensa omaiseni kanssa lumisella hautuumaalla jo kauan ennen muistisairauden ilmituloa. Etsitty kivi ei löytynyt. Saattajan mieleen ei tullut, että haudan sijainti olisi kannattanut tarkistaa ennen lähtöä. Tiedossani on ainakin kaksi tällaista turhaa saattotapausta.

Nyt omaiseni sairaus on jo niin edennyt, että sukulaisetkin sen huomaavat. Sängyssä makaavasta vanhuksesta ei tosin näy päälle, ettei hän osaa kävellä, mutta hauraus ja mielen harhailu  kyllä näkyvät, joten hautausmaakäynnistä luovuttiin vähin äänin. Omaiseni oli ylläpitänyt keskustelua tuttuun tapaan epämääräisillä lausunnoilla, kohteliaisuusfraaseilla ja avoimilla kysymyksillä. Kun vieraat kysyivät, mitä lapsenlapselle kuuluu, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: "Hän on isovanhempien luona käymässä Merikarvialla". Suvulla ei tietääkseni ole mitään yhteyttä tuolle paikkakunnalle. Omaiseni veti sen täysin hatusta.

Toinen sukulaisvierailu oli kenties tätäkin tärkeämpi. Omaiseni ulkomailla asuva perillinen saapui lomalle Suomeen ja kävi tietenkin äitiään tapaamassa päivittäin. Välillä omaiseni tunnisti hänet, välillä ei. Keskustelu oli haparoivaa ja pinnallista, kuten aina. Voi olla, ettei muistisairas enää saa keneenkään kunnollista yhteyttä puheen kautta. Uskon, että hän kuitenkin tunnisti, kuka hänen vuoteensa vierellä oli. Mukana ollut puolisoni kertoi, että eräällä käynnillä hän oli jopa piikitellyt lapsiaan. Parempina päivinään hän oli siinä erityisen taitava.

Omat vanhempani ovat vielä hyväkuntoisia, mutta muistan hyvin, kuinka tuskallista oli käydä harvakseltaan tapaamassa mummia, joka asui kuurona, puolisokeana ja reuman runtelemana palvelutalossa. Itkin lähtiessäni joka kerta ja lopulta kieltäydyin kokonaan käymästä. Hän oli minulle aivan liian tärkeä ihminen, että olisin kestänyt nähdä hänet niin avuttomana. Ymmärrän tämän kokemukseni kautta hyvin lapsia ja lapsenlapsia, joille raihnaisten omaisten tapaaminen on ylipääsemättömän vaikeaa.

Kun kälyni oli jo lähdössä kotiin ja hyvästeli äitinsä suudelmalla, en voinut olla ajattelematta, kuinka helppo minun osani on. Minun ja dementin omaiseni suhde on mutkaton ja vailla liikaa kiintymystä, vaikka hän on minulle rakas.  Äidin ja lasten suhteet ovat aivan toisella tavalla ladatut.

 --

Oma tilanne:

Unohteluja on ollut, mutta onpa muistamisiakin. Erityisen tyytyväinen olin, kun kerrankin muistin ottaa taskulamput mukaan saaristoretkelle, jossa yövyimme yhteysaluksen ruumassa. Siellä on pilkkosen pimeää.

Yli kolmen viikon jono ajanvaraukseen

Montakos viikkoa siitä jo onkaan, kun vanhainkodista alettiin soittaa joka päivä kaupungin hammashoitolaan ajan saamiseksi dementille, jolla on hammastulehdus ja useita katkenneita hampaita. Kolme? Tuskin neljää sentään.

Hammashoitolaan ei ole tähän päivään mennessä päästy edes läpi puhelimella. Siis ajanvaraukseen!  Ajanvaraus ei vastaa, vaikka sinne soittaa. Soittajia roikotetaan turhaan jonossa, joka ei näytä lainkaan etenevän. Kuinkahan pitkä itse hoitojono mahtaa olla, jos ajanvarauksen jono on yli kolme viikkoa? Jos hoitojono on lyhyt, tässä syy.

Emme voineet odottaa. Asiaa oli nyt vaan pakko ryhtyä ajamaan toisella tavalla. Onneksi omaistani ennenkin hoitanut hammaslääkäri palasi lomalta ja suostuu ottamaan hänet vastaan. Aika on varattu parin viikon päähän. Ensin dementti yritetään saada suostumaan röntgenkuvaan ja sitten nousemaan hammaslääkärin tuoliin toimenpiteitä varten. Saattajaksi on lupautunut puolisoni, jonka arvovalta on suurempi kuin minun. Onhan hän sentään suvun vanhin mieshenkilö ja omaisellemme lapsesta saakka tuttu.

Hoitajat eivät uskalla arvata,  suostuuko omaisemme avaamaan suutaan ja pitämään sitä auki toimenpiteiden ajan ja miten kauan hän ylipäätään jaksaa jalkeilla. Voi hyvin olla, että koko hanke epäonnistuu. No, sitten vain yritetään uudelleen.

Omaisemme ei kuulemma ylipäätään tee enää mitään vapaaehtoisesti. Ehdotettiinpa hänelle mitä tahansa, hän kieltäytyy. Hän haluaa vain ja ainoastaan nukkua sängyssään. Mutta sitten, kun hänet on saatu maanitelluksi pois vuoteestä, hän on tyytyväisenä mukana yhteisessä ohjelmassa. Tämä vastaa täysin sitä käsitystä, jonka omaisestani sain jo hänen asuessaan kotona ja sittemmin esimerkiksi kesäjuhlissa. Sielläkin hän aluksi vain marisi, mutta rallatteli lopulta musiikin mukana.

--

Oma tilanne:

Eilen unohdin tietokonelasit päähän, kun lähdin työpaikalta. On niin käynyt usein ennenkin, mutta yleensä huomaan sen ennen kuin ehdin kadulle. En viitsinyt käydä vaihtamassa prillejä, vaan jatkoin syväterävissä kotiin asti. Monta muutakin unohdusta on sattunut, mutta en nyt muista tarkemmin.

Oliko tämä enneuni?

Näin viime yönä erikoisen unen. Kaksi eri henkilöä ennusti siinä omaiseni kuolinpäivän. Päivä oli molempien ennusteessa sama.

Unen ensimmäisessä kohtauksessa keskustelimme perhepiirissä omaisestani. Kysyin muilta, mitä he arvelevat, kuoleeko omaisemme vuoden sisällä. Lapsenlapsi vastasi: "Minä luulen, että hän kuolee 11. helmikuuta, joka on laskiaistiistai." Kohtaus jatkui vielä hetken, mutta en muista siitä muuta.

Toisessa kohtauksessa ollaan laitoksessa omaiseni luona. Hän ei kuitekaan ole nykyisellä paikallaan neljän hengen huoneessa, vaan eri seinustalla, ja omissa vaatteissa. Ehkä hän ei ole edes vuoteessa, vaan pöydän päässä. Hän on istuvassa asennossa ja keskustelee selkeästi, orientoituneena aikaan ja paikkaan. Osana keskustelua omaiseni sanoo: "Minä kuolen laskiaistiistaina. En lähde vielä tänä vuonna, mutta vuoden sisällä."

Uni jatkui niin, että aloin selostaa omaiselleni, mitä lapsenlapsi oli sanonut ja miten erikoista oli, että he kumpikin toisistaan tietämättä valitsivat saman päivän.

Kun heräsin, muistin unesta vain osan. En heti muistanut edes kerrottua päivää. Muistin, että se oli jokin alkuvuoden päivä, jolla on erityinen nimi. Alkuvuonna ei ole muita nimettyjä päiviä kuin loppiainen, laskiaistiistai, laskiaissunnuntai ja kynttilänpäivä, ja näistä neljästä mikään muu ei kuulostanut oikealta. Entä sitten päivämäärä? Kun annoin mieleni vaeltaa sen ympärillä, tiesin selvästi, että 11. helmikuuta se oli.

Sitten kalenterille. Ensi vuoden 11. helmikuuta on - niin, tiistai.

Se ei kuitenkaan ole laskiaistiistai. Laskiaistiistai on ensi vuonna vasta 4. maaliskuuta, ja unessa tuo kriittinen päivä ei todellakan ollut niin myöhään. Itse asiassa laskiaistiistai ei osu päivämäärälle 11. helmikuuta kertaakaan 10 seuraavan vuoden aikana.

Jotakin väärää tässä ennusteessa siis joka tapauksessa on. Kirjaan sen silti tänne, jotta muistan.

Yleensä kai sanotaan, että jos unessa näkee kuoleman, se ei merkitse kuolemaa, vaan jotakin muuta, yleensä uuden alkua. Se on kuitenkin fakta, että omaiseni elinpäivät ovat rajoitetut, kuten meidän muidenkin. Hammastulehdus on ehkä tuonut mielessäni hänen poismenonsa lähemmäs. Onhan hampaasta muualle kehoon leviävä tulehdus varmaankin täysin mahdollinen kuolinsyy. 

--

Oma tilanne:

Pakastin unohtui päälle melko pitkäksi ajaksi mustikoiden pakastamisen jälkeen, mutta vakavampia unohduksia ei nyt tule mieleen.

Tässä on jotakin mätää!

Viime käynnillä omaiseni luona minulle tuotiin noin neljän sentin suikale paperia. Siinä luki, että hammashoitaja on käynyt arvioimassa omaiseni hammashoidon tarvetta. Akuuttia hammaslääkärin tarvetta ei ollut, koska mätää tai näkyviä muutoksia ei ollut havaittavissa.

Hienoa, että hammashoitaja sittenkin järjestyi suhteellisen nopeasti, reilussa kahdessa viikossa. Mutta tarina ei pääty tähän.

Tilaamani yksityinen hammaslääkäri kävi katsomassa samaiset hampaat, ja hänen raporttinsa oli erilainen. Omaiseltani pitäisi hänen arvionsa mukaan vetää neljän hampaan jäännökset pois sekä laittaa muutamaan reikään paikka-ainetta. Yhden hampaan juuressa oli tulehdusta ja siitä tihkui mätää. Hammaslääkäri piti mahdollisena, ettei hoitaja huomannut tätä märkivää kohtaa, koska ien peitti paikan. Mutta kun hän painoi siitä kevyesti, mätä purskahti esiin.Omaisellani ei hänen vaikutelmansa mukaan kuitenkaan ollut kipuja tai aristusta hampaissaan, ja kaikki loput hampaat olivat hyvin kiinni leukaluussa. Se on kuulemma hänen ikäisillään jo harvinaista.

Hammaslääkäri lupasi lähettää minulle omaiseni hammaskartan ja alustavan hoitosuunnitelman. Hänen mielestään omaiseni tulisi päästä hammaslääkärin hoitoon kahden kuukauden kuluessa. Suositus hoitopaikaksi oli läheinen kaupungin hammashoitola.

Tässähän joutuu siis heittäytymään hankalaksi omaiseksi ennen pitkää.

--

Oma tilanne:

Etsin turhaan sateenvarjoani, kun pitkästä aikaa oli pilvinen aamu. En löytänyt, joten luulin jättäneeni sen työpaikalle. Ei se siellä ollut. Se oli kotona retkikassissa.

Vain tekohampaat hoidetaan?

Ei se hammasjuttu ollut sittenkään ihan niin yksinkertainen. Seuraavana viikonloppuna huomasin, että dementiltä omaiseltani oli kadonnut yksi hammas lisää. Nyt hänellä on kahden hampaan levyinen kolo alaleuassaan. Kolossa näkyvät ihan selvästi kahden hampaan jäännökset, juurten päät luultavasti.

Omaiseni syö edelleen urheasti, mutta puhe on alkanut sössöttää kuin vanhainkodissa olevalla mummolla ikään.

Kysyin henkilökunnalta hammashoitajasta. Kyllä on kutsuttu. Ei tiedetä, milloin tulee, se voi viedä aikaa.

Soitin uudelleen omaiseni hammaslääkärille. Hän ei ole halukas keskeyttämään lomaansa omaiseni takia, mutta hammaslääkäriaseman ajanvarauksen työntekijä oli sekä empaattinen että tehokas. Hänen mielestään sellainen ei käy päinsä, että ei muka tiedetä, milloin hammashoitaja tulee. Kyllä terveyskeskuksen pitää hoitaa vuodepotilaatkin.

Juttelin sitten toisen hammaslääkärin kanssa. Hän arveli, että omaiseltani pitää todennäköisesti vetää hampaita pois. Hän ei itse voi suorittaa toimenpidettä, koska heillä ei ole siirrettävää kalustoa. Näin ollen itse työ jää todennäköisesti joka tapauksessa terveyskeskuksen kontolle. Hän lupasi kuitenkin käydä katsomassa omaistani, tehdä tarkastuksen, ohjeistaa henkilökuntaa ja tehdä tarvittaessa kiireellisen lähetteen. Hän lupasi vieläpä itse soittaa vanhainkotiin ja sopia käynnistään.

Vaikuttaa siltä, että vanhainkodeissa on varauduttu hoitamaan vain tekohampaita. Omaistani, jolla on sentään vielä merkittävä määrä omia hampaita leuoissaan, ei osata auttaa.

--

Oma tilanne:

Keskustelin kollegan kanssa muistihäiriöistä ja havaitsimme, että olemme molemmat yhtä huolissamme muistimme heikkenemisestä.

Saako vanhus kieltäytyä avusta?

Tässä on linkki Anu Leena Koskisen kirjoitukseen otsikon aiheesta. Myös keskustelu on täyttä asiaa, lukekaapa!

--

Oma tilanne:

En enää tunnistanut henkilöä, joka työskenteli keväällä pari kuukautta noin 10 metrin päässä minusta. Kyselin, kuka hän on. Nolotti kovasti. En tiedä voinko vedota siihenkään, etten tuolloin jutellut hänen kanssaan kertaakaan, koska sehän on myös erittäin noloa.

Taidetta ilman aivoja

Entä tämä sitten:

Mitä mieltä olette tästä kuvasta?

Eikö siinä olekin voikukan olemus vangittu taitavasti, ja entä värit – suoraan alkukesän kirkkaudesta?

Alkuperäisen työn värit olivat vielä ihanamman viileät ja raikkaan vetiset. 

Jos tämän olisi tehnyt pieni koululainen, olisitte varmaan sitä mieltä, että tekijällä on taiteellisia lahjoja. Kannustaisitte häntä jatkamaan harrastusta, varaisitte paikan taidekoulusta ja hankkisitte hyvät välineet.






Tässä täytyy käyttää hieman mielikuvitusta. Mutta eikö siinä olekin selvästi soutuvene, johon taiteilija on juuri hyppäämässä valkamasta? Ylhäällä on veneen kokka. Syvyysvaikutelma on saatu taitavasti aikaan väreillä. Penkit ovat tietenkin korkeammalla kuin veneen pohja. 

Näiden kuvien tekijä ei saa jatkaa taidepiirissä, koska hän ei enää jaksanut keskittyä.




En ole koskaan nähnyt omaistani sivellin tai värikynä kädessä. Hänen muistoesineidensä joukossa ei ole yhtään itse tehtyä piirustusta tai maalausta. Mikä hukkaan heitetty lahjakkuus! On hienoa, että se pääsi viimein vanhainkodissa esiin. Ja harmillista, että nämä saattoivat olla omaiseni viimeiset teokset.

Olen itsekin huomannut hänen keskittymiskyvyn puutteensa, joten en epäile yhtään ammattilaisen havaintoa. Hän väsähtää hyvin nopeasti ja vaatii sinnikkäästi päästä nukkumaan. Näin kävi myös vanhainkodin kesäjuhlassa tällä viikolla. Hän rauhoittui kuitenkin, kun hankin hänelle lämpimän viltin (hän tärisi) ja kiedoin käteni hänen harteilleen. Saatuaan vielä pari palaa paistettua makkaraa hän ei olisi enää lähtenyt juhlista pois ollenkaan. Hänestä oli hauskaa katsella hoitajien, esiintyjien, asukkaiden ja heidän omaistensa vilinää.

Ymmärrän, ettei kuvataidepiirissä ehditä käyttää kovin paljon aikaa jokaisen vanhuksen rauhoittamiseen erikseen, ja syksyyn mennessä omaiseni tila on todennäköisesti jo edennyt niin, että tokkopa hänellä pysyy sivellin kädessä. Nytkään hän ei halunnut syödä itse ollenkaan - lusikka ei pysynyt hyppysissä - joten syötin hänelle niin makkarat, piirakat kuin jäätelötkin.

Asukkaiden töistä oli koottu kevätnäyttely ihan kuin koulussa tai päiväkodissa. En ollut innokas menemään katsomaan, mutta kyllä kannatti! Ajatella, jos emme olisi saaneet lainkaan tietää, miten upeaa taidetta omaisemme loi - lähes ilman aivoja, suoraan sydämestä.

Oma tilanne:

Muistini pelaa jälleen paremmin, kun stressiä on vähemmän. En kuitenkaan enää uskalla luottaa siihen täysin.

Soitto hammaslääkärille

Miten hyvin tunnet vanhempiesi hampaat? Montako omaa hammasta heillä on jäjellä? Missä kohtaa hammasrivistössä heillä on kruunuja tai implantteja?

Entäpä anoppisi ja appesi? Mitä tiedät heidän hampaistaan?

Kävi ilmi, että minä ja puolisoni emme tienneet omaisemme hampaista yhtään mitään. Minä ainakin luulin, että hänellä oli täysin omat hampaat, eikä puolisoni asettanut käsitystäni kyseenalaiseksi, kun asiasta oli puhetta.

Soitin tänään dementin omaiseni hammaslääkärille. Hän kertoi, että omaiseltani on poistettu yksi hammas sekä ylä- että alaleuasta. Aukkoihin on rakennettu kruunut lasikuidusta, ja nämä "tekohampaat" on kiinnitetty viereisiin hampaisiin sillalla. Hammaslääkäri arveli, että nämä kruunusillat ovat nyt pettäneet.

Asiasta ei kuulemma tarvitse huolestua niin kauan, kun omaisemme on tyytyväinen tilanteeseensa eikä hänellä ole kipuja tai tulehdusta. Tällaisissa tapauksissa annetaan yleensä hoitoa vain, jos hampaisiin on jääänyt esimerkiksi terävä reuna, joka hankaa kieltä tai poskea. Tulehdukset tietenkin hoidetaan myös. Järeitä toimenpiteitä harvoin tehdään enää tässä vaiheessa, kun potilaalla on ikää eikä varmuutta hänen hoitomyöntyvyydestäänkään ole.

Juuri tämän halusinkin tietää. Miksiköhän en tajunnut aikaisemmin kysyä neuvoa henkilöltä, joka parheiten tuntee omaiseni hampaiden kunnon?

Olin soittanut omaiseni osaston esimiehelle heti seuraavana arkena sen jälkeen, kun olimme huomanneet hampaan puuttuvan. Hän kertoi, että hammashoitajalle oli jonoa, eikä ollut varmaa, milloin hän ehtisi omaistamme katsomaan. Siksi koin, että  jotakin muutakin olisi tehtävä, ja lopulta hoksasin omaiseni hammaslääkärin.

Hammaslääkäri oli sitä mieltä, että voimme rauhassa odottaa hammashoitajan käyntiä, ellei omaiseni ilmaise kipua tai ellei hänen syömisensä vaikeudu. Hoitaja osaa kuulemma kyllä katsoa, onko tarvetta hammaslääkärin hoitoon. Jos on, voin soittaa hänelle uudestaan.

Hyvä juttu.

Oma tilanne:

Nyt on ollut oikea unohdusten suma. Hukkasin parhaan sateenvarjoni joko taksiin tai työpaikan kesäjuhlien juhlapaikalle. Unohdin ottaa osan papereista mukaan, kun menin kiinteistönvälittäjää tapaamaan. Eilen kummastelin, mikä sen elokuvan nimi olikaan, jonka halusin mennä katsomaan (The Great Gatsby). Ja mitähän vielä. Selitys: kaksi klo 5:n herätystä peräkkäin, koko viikko minuuttiaikatauluja ja pitkiä työpäiviä.

Aukko hammasrivistössä

Juuri, kun pääsin kehumasta omaiseni hyvää hoitoa ja olin lähettämäisilläni kiittävän palautelomakkeenkin, uskoni sai kolauksen.

Mehän syömme omaiseni kanssa vähän jotakin lähes jokaisella käynnillä, ja olin syömisen yhteydessä katsellut hänen hampaitaan jo aiemmin sillä silmällä, että ne eivät näyttäneet yhtä hoidetuilta kuin vielä kotona. Hänellä oli laitokseen tullessaan täydellinen tuplarivi omia, hyväkuntoisia hampaita. Hampaiden välit olivat kuitenkin hiljalleen tummuneet ja purukalusto näytti siltä kuin siitä ei olisi pidetty hyvää huolta.

Omaiseni väittää pesevänsä itse hampaansa aamuin illoin, mutta sehän ei tietenkään ole totta.
Hyllyllä on hammasmuki ja harja. Sen verran huono omainen kuitenkin olen, etten ole kysynyt hoitajilta hampaiden hoitorutiineista enkä tarjoutunut esimerkiksi pesemään omaiseni hampaita makeankaan välipalan jälkeen.

Nyt näytti siltä, että yksi hammas alarivistöstä oli poikki läheltä juurta, ja ylärivistön yksi hammas oli ehkä lohjennut tai siirtynyt hieman paikaltaan.

Omaiseni oli myöskin poikkeuksellisen sekava. Hän ei tiennyt, missä on eikä keitä me olemme. Kun kysyin hänen puuttuvasta hampaastaan, hän selitti, että Maija vei ne hampaat eilen alakertaan säilytykseen, kun siellä on enemmän tilaa. Niinpä kai.

Lähdin etsimään hoitajaa. Sain haahuilla käytävillä jonkin aikaa ennen kuin onnistuin yhyttämään lähihoitajan. Hän oli juuri ollut viikon poissa, mutta hänen tietääkseen omaiseni voinnissa ei ollut mitään erityistä. Hän kävi tarkistamassa koneelta, mitä omaisestani oli sanottu.

Tähän asti hoitajat ovat aina kertoneet, että omaiseni osallistuu innokkaasti kuntouttavaan toimintaan. Nyt saimme tietää, että hänen sairautensa oli edennyt siten, että toimintaterapeutti oli päättänyt lopettaa toiminnan hänen kohdallaan. Omaiseni keskittymiskyky ei enää riittänyt terapiatuokioihin.

Hampaasta ei mainittu mitään. Kukaan ei ilmeisesti ollut meitä ennen huomannut hampaan puuttumista, vaikka minun mielestäni ero entiseen oli erittäin selvä. Huomasin itse sen heti ensi katsomalla. Hoitaja arveli hampaan näyttävän siltä, että katkeamisesta olisi jo aikaa, mutta minä sanoin, että siitä on voinut kulua korkeintaan viikko ja yksi päivä. Kun silloin söimme mandariineja, omaisellani oli vielä kaikki hampaat.

Olin ymmällä. Miten näin oli päässyt käymään? Omaiseni ei ollut itse huomannut, että häneltä puuttuu hammas. Hän ei ainakaan sillä hetkellä tuntenut kipua hampaissaan. Entä mitä nyt pitäisi tehdä? Miten laitoksessa asuvien hammashuolto ylipäätään hoidetaan? Ei hajuakaan.

Omaistani ei ole helppoa viedä hammaslääkärin vastaanotolle. Onko laitospotilailla kenties oma hammaslääkäri, joka tekee "kotikäyntejä" potilaiden luona? Miten vuodepotilaan hammas paikataan, vai paikataanko sitä?

Kun pähkäilin jotakin epämääräistä ääneen, hoitaja sanoi, että me omaiset voisimme hommata hammaslääkärin, tai voitaisiin se heiltäkin järjestää. Olin edelleen ymmällä, mutta en osannut muotoilla tietämättömyyttäni kysymykseksi. Lopulta hoitaja ehdotti, että kutsutaan heti alkuviikosta hammashoitaja katsomaan ja arvioimaan tilannetta, ja lähdetään siitä eteenpäin. Se kuulosti sopivalta.

Asia lienee nyt pakko ottaa seurantaan. Pelkään, että jos en ala soitella hoitokotiin, mitään ei tapahdu eikä omaiseni saa minkäänlaista apua tai hoitoa. Toisaalta en tiedä, mitä apua hän tarvitsee. Syötin hänelle kokeeksi pari portugalilaista mansikkaa ja näin, että hän pystyi pureskelemaan ne ja nauttimaan pureskelusta. Oli selvää, ettei hänen suunsa ollut kipeä. Miten se sitten on mahdollista? Luulisi, että juuresta katkennut hammas olisi p-un kipeä. Onko omaiseni suun tuntoaisti niin heikentynyt, ettei hän tunne enää mitään?

Hätäännyin aika lailla. Valitettavasti omaiseni mieli tarttui hätäännykseeni ja hän ilmaisi lähtiessämme ensi kertaa huolen siitä, että jätämme hänet sinne yksin. Kerroin, että täällä hänestä pidetään huolta ja hänellä on seuraa, sen sijaan jos ottaisimme hänet mukaan, hän olisi päivät täysin yksin, kun olemme töissä. En ole varma, ymmärsikö hän.

Oli todella paha olla.
--

Oma tilanne:

Törttöilin hieman töissä: unohdin osan tekemisistäni, kun minun piti raportoida, mitä kaikkea olin tehnyt tietyn asian eteen. Asia muistui mieleen seuraavana yönä.

Kenialainen arvoitus

Omaiseni yöpöydälle oli ilmestynyt viime käyntini jälkeen uusi kirja. Tällainen:

http://www.nettikirjakauppa.com/fin/tuotekategoriat/?id=33&selProduct=2782&selGroup=44

Omaisellani oli yllään ehkä hiukan tavallista siistimpi pusero, ja mikä oudointa, hopeanvärinen paksu kaulaketju. Hänellä olisi omiakin koruja, mutta muistaakseni hoitopaikan ohjeissa sanottiin, ettei niitä toivota laitokseen. Voi olla, että muistan väärinkin. Olin joka tapauksessa aika varma, ettei hän olisi itse valinnut sellaista korua ja kummastelin hiljaa mielessäni, mistä se oli hänen kaulaansa tupsahtanut.

Olisiko hänellä käynyt vieraita kenties samana päivänä, ja hoitajat olisivat laittaneet hänet hienoksi? Hän oli itse sitä mieltä, ettei vieraita ollut käynyt. Henkilökunnalta oli turha kysyä, koska ketään ei näkynyt mailla eikä halmeilla.  Ihme, että pääsimme edes sisään. Soitimme alaovelta kolme eri kertaa, eikä kukaan ehtinyt vastata. Siitä saattoi päätellä, että paikalla oli miniminaisitus ja heillä kaikilla puuhaa. Pääsimme livahtamaan sisään, kun joku muu vierailija tuli talosta ulos.

Tartuin kirjaan. Se näytti iskemättömältä. Jos sitä oli joku lukenut niin ei ainakaan kokonaan. Sen alkulehdellä oli käsin kirjoitettu nimi ja puhelinnumero. Kysyin omaiseltani, kuka tämä henkilö on. Hän ei tiennyt. Myöskään puolisoni ei ollut koskaan kuullut nimeä.

Oli kuitenkin selvää, että tämä henkilö tunsi omaiseni taustan. Omaiseni asui nuorena aviovaimona  muutaman vuoden ajan Keniassa Kisumun lähellä, jossa hänen miehensä toimi kveekareiden koulun rehtorina. Kirjassa kerrottiin suomalaisesta naisesta, joka oli ollut lähetystyössä samaan aikaan samalla seudulla. Olisi ollut outoa, jos omaiseni ei olisi tuntenut häntä. Puolisolleni Kaisu Matilaisen nimi ei kuitenkaan ollut tuttu, eikä dementti omaisenikaan tunnistanut sitä.

Aloin lukea kirjaa ääneen kohdasta, jossa kerrottiin Matilaisen saapumisesta Kisumuun. Omaiseni kuunteli sen näköisenä kuin olisi ymmärtänyt, mitä puhuin. Puolisoni tunnisti kolme kirjassa mainittua nimeä: omaiseni perhetuttavia Keniassa. Omaiseni väitti, ettei ollut heistä koskaan kuullutkaan.

Myös kirjan tarinat sinänsä olivat kiinnostavia. Esimerkiksi se kohta, jossa kerrottiin, miten vanhukset vietiin tai he itse menivät aikansa koitettua jyrkänteelle ja pudottautuivat tai heidät pudotettiin sieltä alas kuolemaan. Kirjan rivien välistä saattoi lukea paheksunnan moista julmaa  pakanallista tapaa kohtaan. Miten sen nyt ottaa. Moneen muuhun kohtaloon verrattuna tuo voi olla myös lempeä tapa kuolla. Puolisoni esitti välittömästi vaatimuksen, että minun pitää järjestää hänelle tuollainen poismeno, mikäli hän ei itse ymmärrä sitä toteuttaa. Saharassa kuulemma on tai oli tapana yksinkertaisesti kävellä aavikolle.

Kotona googlasin kirjan alkulehdeltä löytyneen nimen. Kirjan lahjoittaja on paikallinen kuvataiteilija. Olin huomannut osaston ilmoitustaululta, että heillä on taidepiiri, mutta en ollut pannut merkille sen vetäjän nimeä. Veikkaanpa, että henkilö on sama.

Olisiko dementti omaiseni alkanut taidepiirissä kertoa Kenian-vuosistaan? Kun kerran kysyin häneltä, mikä oli kaunein paikoista, joissa hän oli asunut tai käynyt, hän mainitsi nimenomaan Kenian ja Kisumun. He asuivat ja työskentelivät Kisumun lähistöllä laaksossa, jonka maisema oli erityisen kaunis, ja sitä hän edelleen muisteli mielellään. Voin kuvitella, että omaiseni perhe-elämä oli tuolloin  onnellisimmillaan, sillä he olivat aika hiljattain menneet naimisiin ja saaneet esikoisensa. Brittiperheestä, jonka kanssa he jakoivat talon, tuli heille elinikäisiä ystäviä. He olivat kaikki nuoria ja voimakkaita ja tekivät varmasti mielestään tärkeää työtä. Voin hyvin ymmärtää, että Kenia on saanut omaiseni muistoissa niin erityisen aseman, että hän muistaa sen dementtinäkin.
--

Oma tilanne:

Eipä juuri nyt tule mieleen erityisen mehukasta muistin pettämistä.

Vertaistukea sanomalehdestä

Tässä Anna-Stina Nykäsen Helsingin Sanomiin kirjoittamassa jutussa on valtavan paljon tuttua. Käykääpä lukemassa, ellei ole vielä sattunut silmiinne:

http://www.hs.fi/sunnuntai/Kun+%C3%A4iti+eksyy+ja+is%C3%A4+karkaa/a1369451171159?jako=f5f505dbaaf65e8d496a81329ee3fe38

Onhan se selvää, että moni muukin on kokenut samantapaista kuin minä. Muistiliiton kautta varmaan löytyisi vertaistukea eli muita saman kokeneita juttuseuraksi, mutta en ole kokenut tarvitsevani sitä. Päin vastoin on tuntunut, etten viitsi ajatella näitä asioita enempää kuin on pakko, enkä kauheasti jaksaisi vatvoa niitä ulkopuolisten kanssa. Tämä blogi ja pari ystävää sekä perhe riittävät.

Silloin, kun asia oli aivan akuutti, olisin mielelläni kuullut, etten ole epäilysteni kanssa yksin. Etsin silloin myös aktiivisesti tietoa, mutta omaiseni asioiden hoitaminen vei niin paljon aikaa työn ohella, etten varmaan olisi edes ehtinyt osallistua mihinkään vertaistukitapaamisiin. En tiedä, olisinko halunnut kuunnella toisten tarinoita, kun omani vei kaikki voimat. Vertaistukeenhan liittyy aina vastavuoroisuus. Toisaalta olisi ollut mukavaa tulla otetuksi tosissaan. Etenkin alussa oli usein tunne, ettei kukaan usko.

Mutta tuo lehtijuttu oli kyllä mukava lukea. Siinä oli paljon "hauskoja" yksityskohtia, joihin pystyin samaistumaan. Sekin, että vanhan polven naiset ovat usein sovinisteja, joten miehiin vetoaminen saa heille liikettä niveliin. Tuo keino tepsi omaisellenikin hyvin. Myös moni muistisairaiden juoni ja kikka paljastettiin.

Kiitos mainiosta jutusta, Anna-Stina!

En ole lukenut tekstissä manittua Hanna Jensenin kirjaa, mutta mieli tekisi. Olen varma, että se on hyvin kirjoitettu ja ajatuksia herättävä, kuten useimmat Hannan lehtijututkin.

On erinomaista, että muistisairaudet ovat nyt nousseet julkisuuteen ja keskustelun kohteeksi.

--

Kävin lauantaina iltakävelyllä omaiseni luona. Oli upea alkukesän ilta, vasta leikattu ruoho tuoksui ja kirsikkapuut kukkivat omakotialueilla. Hoitokodissa oli rauhallista, paitsi että televisio pauhasi Monacon Grand Prix'tä. Aika koomista: puolimuumiot muka katsomassa maailman nopeinta moottoriurheilua. Söimme minttusuklaakeksejä ja luin päivän lehteä ääneen. Oli paljon kiinnostavia uutisia, joihin omaisenikin pystyi eläytymään, kuten lukiovertailujen tulokset. Puolen tunnin kuluttua palasin elävien maailmaan, ostin kesän ensimmäisen irtojäätelön ja maleksin jokirannassa, kuten kaikki muutkin.
--

Oma tilanne:

Jätin viikonloppuna ensi kertaa kosteita pyykkejä pesukoneeseen niin, että ne alkoivat haista. Pesin ne äkkiä uudelleen enkä kertonut kenellekään.

Jääkiekkoa ja mansikoita

Vanha, paksuseinäinen talo on viileä sisältä, vaikka lämpötila ulkona hipoo hellerajaa. Vanhukset ovat vuoteissaan ja kaihtimet kiinni. Televisio pauhaa jääkiekko-ottelua joka huoneessa. Taidan kirjoittaa edunvalvontavaltuutukseeni, ettei minua saa pakottaa seuraamaan urheilua sitten, kun itse olen laitospotilas. On varmasti sietämätöntä yrittää levätä jatkuvassa metelissä. Omaiseni ei kuitenkaan koskaa valita siitä eikä pyydä sulkemaan televisiota.

Minulla on mukanani kilo espanjalaisia mansikoita ja pieni veitsi. Napsaisen kannan irti pähkylästä ja puolitan sen. Omaiseni näyttää innokkaalta ja hymyilee, kun maku leviää hänen suuhunsa. Hän tahtoo lisää. Välillä hän ottaa marjanpuolikkaan käteen, välillä avaa suunsa ammolleen, jotta tipauttaisin herkun suoraan sinne. Kun pidän pienen tauon työskentelyssäni, hän ojentaa kättään kohti mansikka-astiaa. Hän syö hiljalleen noin puoli litraa mansikoita. Pidän sitä erittäin hyvänä saavutuksena.

Keskustelussa käy ilmi muun muassa, ettei hän tiedä, mikä vuosi nyt on, eikä sitä, minkä niminen kuningas hallitsee Ruotsia. Kruununprinsessa Victoriasta hän ei ole kuullut, ja Daniel Westlingin nimi ja asema aiheuttavat hämmennystä. Ei hän kuitenkaan täysin irti tosimaailmasta ole. Hän tuntuu muistavan esimerkiksi Tukholman-vuosiensa asuinpaikan. Kun kerromme sukulaisesta, joka on tavannut hiljattain kuningasperheen jäseniä, hän vitsailee, että me olemme itsekin sitten melkein kuninkaallisia.

--

Oma tilanne:

Tällä viikolla unohdin jälleen kertaalleen työlasit kotiin. Huomaan myös, että silloin tällöin on vaikeaa löytää täsmälleen oikeaa sanaa puhuessa. Kirjoittaessa tämä ongelma ei onneksi vielä ole tullut esiin. Olen kyllä aina ollut sujuvampi kirjallisesti kuin suullisesti.

Unohteluja äitienpäivänä

Pakkasin äitienpäiväksi piknik-koriin 5 dl:n pullon makeaa italialaista kuohuviiniä ja lasit, perintölautaset, lusikat, kakkulapion, lautasliinat sekä komean kerrotun pelargonin (mielestäni paljon kauniimpi kukkanen kuin äitienpäiväruusu). Toisessa kädessä tasapainottelin pientä vatia, jolla oli iso pala kermavaahdolla ja mansikkapaloilla koristeltua, vadelma-rahka-kermahyytelöllä täytettyä kääretorttua. Omatekemää. Hyvin meni - pääsin perille asti tuhrimatta vaatteitani tai auton sisustusta kermavaahdolla.

Ennen lähtöä olin tosin jo saanut perinteisen juhlanalusraivarini. En taaskaan ollut ehtinyt syödä, ja tajusin, että pääsisin laittamaan ruokaa vasta aikaisintaan parin tunnin päästä. Siihen ei tarvittu lisäksi kuin kaoottinen keittiön työpöytä, jonka olin juuri hetki sitten siivonnut ja jota tarvitsin pakatakseni tuon herkkukorin. Karjunnan jälkeen oli pakko tunkea suuhun muutama hätänakki ja kaapaista kunnon siivu mehevää kääretorttua päälle.

Hoitokodissa oli hiljaista. Neljän hengen huoneessa kolme nukkui päiväunta. Omaisemme heräili hiljalleen ja kummasteli, onko nyt tosiaan äitienpäivä. Kortti ilahdutti. Siinä oli sinitiaisia ja pelargoneja, ja sitä tutkittiin hartaasti. Puolisoni avasi viinin, minä annostelin kääretorttua lautasille. Kilistelimme.

Syöminen sujui jotenkuten. Omaiseni asento oli niin huono, ettei hän saanut lusikallaan kunnollisia annoksia pehmeästä tortusta. Syötin pari lusikallista, mutta pääosan tortusta hän söi itse, minä vain täytin lusikat. Hän ojensi myös useita kertoja vasenta kättään leivonnaista kohti selvästikin tarttuakseen siihen ja viedäkseen sitä kädellä suuhun. Estin tämän, koska kermavaahto olisi tarttunut hänen käsiinsä ja pehmeä täyte olisi valunut hänen rinnuksilleen.

– Tämä on hyvää tavaraa, kommentoi hän kuohuviiniä. Syötyään isohkon torttupalan ja juotuaan 3-4 kulausta viiniä hän ilmoitti olevansa väsynyt. Laskimme sängyn päädyn alas ja lähdimme. Emme jääneet katsomaan laitoksen perinteistä äitienpäiväohjelmaa, jonka alkamiseen oli vielä noin tunti. Henkilökunta aikoi nostaa omaisemme pyörätuoliin sitä katsomaan. Siksikin ajattelimme, että pienet nokoset ruoan päälle ovat ihan hyvä idea.

Pari tuntia myöhemmin sain puhelun kaukaa. Soittaja kertoi keskustelleensa juuri puhelimessa omaisemme kanssa. Hän oli kertonut soittajalle, ettei ole nähnyt ketään muita tuttuja vähään aikaan, mutta puolisoni oli parhaillaankin samassa talossa.

Omaiseni ilmeisesti siis muistaa, että puolisoni käy säännöllisesti hänen luonaan. Niin säännöllisesti, että hän voisi vaikka asua samassa talossa. Sehän on hyvä juttu se.

--

Oma tilanne:

Olimme jo kotipihalla, kun huomasin, että olin jättänyt käsilaukkuni hoitokotiin.

Mitä jos myisin kotisi?

Kun kuusi-seitsemän vuotta sitten etsin omaiselleni sopivaa pientä keskusta-asuntoa, tiesin hyvin, että useimpiin edullisiin tarjokkaisiin olisi tulossa putkiremontti ennen pitkää. En antanut sen häiritä - kalliimpiin lukaalehin omaisellani ei yksinkertaisesti ollut varaa. Ja nyt se remontti sitten on tulossa. Toki taloyhtiön 5 vuoden korjaussuunnitelmassa mainitaan vasta remontin suunnittelun aloittaminen, mutta sehän saattaa tosiasiassa tarkoittaa ihan mitä vain: remontti voi olla täydessä vauhdissa kahden vuoden kuluttua tästä, tai sitten sitä ei ole aloitettu vielä 10 vuoden päästäkään. Ennustaminen on vaikeaa.

Sitä ei kuitenkaan ole vaikeaa ennustaa, että asunnon arvo laski sillä hetkellä, kun remontin suunnittelu lisättiin suunnitelmaan, ja se tulee laskemaan vielä lisää sitä mukaa, kun remontti lähestyy. Ja senkin pystyn ennustamaan, että dementillä omaisellani ei ole varaa tuohon remonttiin. Hänelle jää hoitokulujen maksamisen jäkeen käteen kuukausittain vain noin 200 euroa, joka riittää juuri ja juuri yhtiövastikkeeseen. Yhtiölainaa sillä ei makseta. Eikä hänellä ole talletuksia tai sijoituksia, joista pystyisin irrottamaan riittävän summan. Asunnon voisi tietenkin laittaa vuokralle, mutta ei ole varmaa, että vuokralla pystyisi kattamaan sekä yhtiövastikkeen että rahoitusvastikkeen.

Helponta olisi myydä pois koko höskä. Mahdollisimman pian, tietenkin. Julma ajatus, kun omaiseni sentään vielä elää. Saadut rahat pitäisi sitten myös pystyä sijoittamaan niin, että niiden arvo vähintään säilyisi perukirjan tekemiseen ja perinnönjakoon saakka. Elävän perintöähän ei tiettävästi voi jakaa.

Avauduin ongelmasta omaiselleni tänään. Kerroin ensin talosta, jossa asunto on. Hän muisti talon kyllä. Kun sitten etenin portaiden ja hissin kautta ovelle, jossa lukee hänen sukunimensä, näin hänen katseestaan, että hän ei pystynyt kuvittelemaan sitä silmissään. – Onko siellä tosiaan sellainen ovi, hän kysyi. Kerroin, että hän omistaa oven takana olevan asunnon ja on asunutkin siellä. Hän ei muistanut sitä ollenkaan ja kommentoi, että muistamattomuus tuntuu oudolta. Edellisen asuinpaikkansa hän vaikutti yhä muistavan.

Kun esittelin tilannetta, hänen katseensa harhaili jo auki olevassa televisiossa. Kun kysyin, mitä mieltä hän on asunnon myymisestä, hän totesi: – Ei minulla taida olla siihen enää mitään sanottavaa.

– Virallisesti ei ehkä olekaan, koska allekirjoitit parempina päivinäsi paperin, jonka perusteella voin hoitaa raha-asioita puolestasi. Minusta tuntuisi kumminkin pahalta tehdä näin isoa päätöstä juttelematta ensin sinun kanssasi, yritin selittää.

Vaihdoimme nopeasti puheenaihetta, ja pian tämän jälkeen omaiseni sanoi olevansa väsynyt ja haluavansa nukkumaan. Laskin hänen sänkynsä pääpuolen alas ja lähdin kotimatkalle. Omaiseni näytti aivan virkeältä ja jäi vuoteeseen silmät auki.

Hämmentyikö hän keskustelustamme? Halusiko hän jäädä yksin suremaan kotinsa menetystä - tai sitä, että ei enää muista, mitä on menettämässä? Sainko häneltä luvan myydä asunto vai enkö saanut?

En osaa sanoa.

--

Oma tilanne:

Unohdin eilen lompakon kotiin, kun lähdin töihin. Onneksi pöytälaatikossa oli suklaata ja pähkinöitä.

"Vanhuksilla on usein mustelmia"

Käyn useimmiten omaistani katsomassa viikonloppuna, jolloin osastolla on pieni hoitajanmiehitys. En välttämättä tapaa hoitajia ollenkaan, tai vain tervehdin ohimennen käytävällä tai heidän tuodessaan ruokatarjotinta. En juurikaan soittele kansliaan ja kysele omaiseni vointia. En osaa sanoa, tekevätkö muut niin. Omaiseni voisi hyvin olla viikon flunssassa, enkä minä tietäisi. Mutta mitäpä minä sillä tiedolla tekisinkään? Hyvässä hoidossa hän siellä on.

Nyt oli kuitenkin syytä soittaa.

Omaiseni pitää mandariineistä, joten minulla oli viimeksi käydessäni jälleen kerran mukana pikkusitruksia. Omaiseni kasvot kirkastuivat, kun hän näki oranssin palleron. Käsi ojentui ottamaan hedelmää ja viemään suuhun.

– Kuoritaan ensin, sanoin.
– Osaan kai minä itsekin kuoria.
– Kyllä varmaan, odotas, kun teen alun.

Hitaasti, mutta varmasti omaiseni saikin mandariinin kuorituksi. Sen jälkeen hän alkoi syödä sitä kuten persikkaa.

– Olisiko helpompi syödä lohko kerrallaan?
– Niin tietysti, niinhän minä syönkin.

Ja jälleen koko hedelmä suuhun. Ilmeisesti menetelmä ei kuitenkaan tuottanut riittävän hyvää tulosta, jolloin omaiseni otti mandariinin käteen, antoi minun puolittaa sen ja söi pari lohkoa. Loput lohkot irrotin hänelle ja syötin lohko kerrallaan. Maistoin itsekin.

Siinä puuhaillessamme huomasin, että omaiseni vasemmassa ranteessa oli isohko, läpimitaltaan noin 3 sentin kokoinen mustelma. Myös kädenselkä näytti hieman ruhjoutuneelta. Puolisoni huomasi saman ja osoitti huolensa sanattomasti.

– Mikähän sinulle on käteen mahtanut tulla, kun näyttää olevan mustelma, kysyin.
– Jaa missä?
– No tuossa, katso.
– En ole huomannutkaan. Ei se mitään ole.
– Missähän se on mahtanut tulla? Oletko kaatunut tai jotain?
– Een ole, sen teki se mies.
– Mikä mies?
– Se mies, joka takanasi istuu.

Katsoin taakseni. Kuten jo tiesinkin, ei siellä ollut muuta kuin vaatekaappi. Totesin mielessäni, ettei asiasta nyt saada sen enempää irti, joten vaihdoin puheenaihetta.

Myöhemmin huomasin vielä, että omaisellani oli myös oikeassa käsivarressa mustelma, tosin pienempi. Olisiko häntä jouduttu pitelemään kiinni tai suorastaan sitomaan, tai olisiko vaikkapa pesulle mennessä otettu vähän tavallista voimakkaammin kiinni käsistä? Mustelmat eivät kuitenkaan olleet aivan samassa kohtaa, joten tämäkään ei ollut aivan uskottava selitys.

Käynnin jälkeisenä arkipäivänä soitin osastolle kysyäkseni asiasta. Puhelimeen etsitty hoitaja ei tosin ollut ollut neljään päivään paikalla, mutta kyllä hän olisi kuullut, jos omaiseni olisi kaatunut. Mitään erityistä ei ollut tapahtunut. Omaiseni istuu rauhallisesti pyörätuolissaan ja osallistuu päivittäin aktivoivaan ohjelmaan. – Vanhuksille tulee helposti mustelmia ihan pienestäkin kolauksesta, minulle kerrottiin.

Duodecimin terveyskirjaston mukaan näin onkin. Alle kolmen sentin mustelmista ei tarvitse huolestua, vaikka ne olisivat ilmaantuneet itsestään.

"Vanhuksilla voi kämmenselissä ja kyynärvarsissa näkyä ihonalaisia sinertäviä verenpurkaumia. Niiden syynä on pienten verisuonten katkeilu, mikä johtuu ihon lisääntyneestä hauraudesta ja liikkuvuudesta. Vaikka tällainen mustelma saattaa olla ilkeän näköinen, se ei ole merkki vakavasta sairaudesta, eikä niiden vuoksi tarvitse mennä lääkäriin", kertoo Terveyskirjasto.

Olkoon sitten niin.

Oli minulla toinenkin huoli. Neljä tuntia kotiinpaluuni jälkeen sain äkillisen vastatautikohtauksen, joka osoittautui pahimmaksi ikinä. En ole ainakaan 15 vuoteen ollut yhtä kipeä. Olin kyllä desinfioinut käteni ennen kuin koskin mandariiniin, mutta silti en tietenkään voinut olla ihan varma, olinko vienyt virukseni hoitokotiin.

Ainakaan siihen mennessä omaisellani ei ollut ollut vatsataudin oireita. Toivotaan, ettei tulekaan. Kaipa joku sentään soittaisi minulle, jos omaiseni olisi henkihieverissä?

--

Oma tilanne:

Sairaus nollasi muistini täydellisesti. Olin tänään kirjoittanut jo 15 minuutin ajan yksityiskohtaista sähköpostia ennen kuin muistin, että olin lähettänyt samansisältöisen kirjeen  jo viime viikolla.

Koi syö ja ruoste raiskaa

Kävin tekemässä pienen määräaikaishuollon omaiseni asunnolla. Vedin vessan, täytin lemuavat hajulukot tuoreella vedellä ja annoin pyykinpesukoneen pyörittää pelkkää vettä yhden pesuohjelman verran. Siivosin satunnaisen yöpyjän jäljet, imuroin lattiat ja pöyhin tyynyt. Vaihdoin eteisen kelloon patterin. Jätin sälekaihtimet hiukan eri asentoon kuin tullessani.

Huomasin jo edellisellä käynnilläni, että eteisessä oli koita. Huoneistossa oli ollut niitä ennenkin, mutta kuvittelin, että ne tulivat vintiltä kannettujen tavaroiden mukana ja että huolellinen siivous katosta lattiaan olisi hävittänyt ne. Luulin, että ne viihtyvät vain likaisissa vaatteissa hikistä villaa pureksien. Olin kuitenkin ilmeisen väärässä.

Ensimmäiseksi imuroin eteisen matolta kymmenkunta elämäntaipaleensa eri asteissa olevaa siivekästä. Liinavaatekaappia lähestyessäni vedin tukevat kumihansikkaat käteen, koska arvelin koiden varsinaisen pesäpaikan piilevän siellä. Aloitin alimmilta hyllyiltä. Pikkupyyhket – ei mitään. Isommat pyyhkeet – vesiperä. Lakanat – yksi kuollut yksilö. Mutta sitten: omaiseni viimeiset jäljellä olevat bhutanilaiset perinnetekstiilit, kauniisti kirjokudotut kankaat. Kankaiden taitosten kätköistä löytyi koko koiden suku sekä runsaasti purua, jollaiseksi kangas niiden käsittelyssä muuttuu. Ikävä kyllä kahta kangaspalaa lukuunottamatta kaikki olivat tuhon omia.

Joku toinen olisi ehkä pyrkinyt pelastamaan edes ne riekaleet, jotka vielä olivat jäjellä, mutta minä tungin kankaat tylysti roskapusseihin. En halunnut ruveta ruiskuttamaan hyönteismyrkkyä kankaille enkä tiedä mitään muuta varmaa keinoa, jolla koit saisi pysymään poissa. Se varmaan auttaisi, jos kävisi liikuttelemassa kangaspinoja päivittäin tai edes pari kertaa viikossa, mutta sellaiseen en halua sitoutua. En tiedä ketään, joka varsinaisesti kaipaisi näitä kudonnaisia, joten pois vain, vaikka mitä antiikkisten seremoniavaatteiden osia olisivat olleet. Varmaan olivatkin.

Ne kaksi kangaspalaa suljin tiukasti muovikassiin, jonka aion vielä varustaa seetrillä tai jollakin muulla luonnonmukaisella koikarkottimella, kunhan kaupat taas avautuvat ja pääsen etsimään sellaista.

Omaiseni laajasta vaatevalikoimasta olin säästänyt hänen asunnolleen kaksi komeaa villaulsteria pukupusseissaan. Myös pukupussien sisältä paljastui yksi koiyksilö kummastakin.

Pahin koipesä oli kuitenkin omaiseni villashaali, jonka olin jättänyt eteisen tuolille nimenomaan koiloukuksi. Ajattelin, että siitä näen näppärästi, jos koita tosiaan yhä on huoneistossa. Roskiin joutui nyt myös shaali.

Vaikuttaa siis siltä, että tyhjilleen jätetystä asunnosta kehittyy vähitellen väistämättä tuholaisten pesäpaikka. Omassa kodissani en ole koskaan törmännyt koihin enkä omaisenikaan kodissa ennen, kuin hän muutti hoitokotiin. Niitä alkoi näkyä vasta noin puoli vuotta hänen muuttonsa jälkeen, aluksi yksitellen.

Jos joku lukija tietää koinkarkotuskonsteja, otan mielelläni neuvoja vastaan. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että hyönteiset ovat ihmistä sitkeämpiä. Joudun ilmeisesti vähitellen heittämään kaikki omaiseni tekstiilit pois, ellen keksi niille uusia koteja.
--

Omaiseni hoitomaksusta tuli taannoiseen lomakesavottaani liittyvä päätös: maksu nousee non 200 eurolla kuussa. Julkinen valta siinä vain siirtää euroja taskustaan toiseen. Korotus johtuu nimittäin pääasiassa Kelan maksamien etuuksien ja kansaneläkkeen noususta.

--

Oma tilanne:

Unohdin, ettei hoitokotiin saa viedä narsisseja, koska ne ovat allergisoivia. Muistin sen kuitenkin jo ennen kuin lähdimme omaistani tapaamaan. Näytin hänelle kukkien kuvan puhelimestani.

Amatöörit lomakemaakareina

Vuoden ikävimmät byrokratiasulkeiset (melkein) selvitetty!

Ei, kyseessä ei ole veroilmoituksen teko: ne lomakkeet eivät ole vielä saapuneet, eikä niissä juuri mitään täyttämistä enää olekaan, kun dementti omaiseni ei enää asu kotonaan eikä käytä kotitalousvähennystä. Pitää ainoastaan käydä läpi koko vuoden tiliotteet ja poimia niistä ulkomailta tulleiden eläkkeiden summat, jotka vaihtelevat valuuttakurssien mukaan. Se ei ole järin vaativaa.

Veroilmoitus on myös sikäli helppo nakki, että lomake ja täyttöohjeet ovat hioutuneet vuosien ja miljoonien käyttäjien kourissa suhteellisen selviksi. Amatöörien tekemät lomakkeet ovat ihan eri juttu.

Ja tämä kotikaupunkimme hyvinvointitoimialan lähettämä Selvitys asiakkaan tuloista -lomake vaikuttaa vahvasti amatöörien laatimalta.

Yksi lomakkeen kummallisuus on, että pitkäaikaissairaanhoidon asiakkaan kaikki mahdolliset tulot pitää ilmoittaa "Netto/kk." Tämä koskee niin kerran vuodessa maksettavia käyttötilin korkoja kuin arvopaperitulojakin. Ei ole hirveän vaikeaa vähentää osingosta veron osuus ja ynnätä eri osingot yhteen ja sen jälkeen jakaa summa 12:lla, mutta simputukselta se tuntuu. Omaiseni Netto/kk on reippaasti alle 10 euroa.

Onneksi omaisellani ei ole vuokratuloja. Veroviranomaisilla on kokonainen A4-lomake verotettavan vuokratulon laskemiseen ja ilmoittamiseen, mutta kotikaupunkini olettaa, että 3 sentin viiva riittää. Ensin pitäisi ynnätä koko vuoden vuokratulot, vähentää niistä yhtiövastike ja muut vähennettävät erät, kuten huoneiston kunnossapitokulut ja vuokrauskulut. Sen jälkeen pitäisi ihan itse laskea prosenttilaskuna, paljonko tästä verotettavasta tulosta otetaan veroa, vähentää vero tulosta ja sitten jakaa summa 12:lla. Mutta kas! Kun kysymyksessä onkin jakamaton pesä, josta dementti omistaa periaatteessa puolet, tämäkin pitäisi sitten vielä jakaa kahdella.

Vieläkö ihmettelette, miksi dementin koti on tyhjillään?

Tiesitkö muuten, mikä on käyttötilisi korkoprosentti? Ainakin omaiseni pankki varjelee tietoa kuin valtiosalaisuutta. Sitä ei mainita verkkopankin Tilit-sivulla ollenkaan eikä myöskään tiliotteissa. Saadakseen tietää sen pitää ladata Pankin palvelut -sivuilta löytyvä pdf nimeltä Käyttötilin tuotekuvaus.

Omaiseni käyttötilin korkoprosentti on 0,05. Arvatkaa, viitsinkö laskea, minkä verran hän saa korkotuloja "Netto/kk"? En tietenkään viitsi. Kirjoitin viivalle: likiarvo 0. Olisi se varmaan pari senttiä ollut.

Tuskin viitsin enää edes mainita sitä, etteivät omaiseni 8 eri eläkettä mahdu lomakkeen riveille. Oioin mutkia laskemalla yhteen esimerkiksi kaikki kolme Kevan kautta tulevaa eläkettä.

Lomakkeen laatijan selvä moka on se, että Kelan maksamat eläkkeet ja tuet kehotetaan ilmoittamaan erillisinä, mutta silti "Netto/kk". Näitä "Netto/kk" summia ei nimittäin saa mistään suoraan. Kela ilmoittaa kyllä kerran vuodessa etuudet erikseen, siis kansaneläkkeen, hoitotuen, rintamalisän ja ylimääräisen rintamalisän (kahdelle viimeiselle ei sitten kuitenkaan ole omaa riviä lomakkeessa, mikä on moka mokan sisällä). Mutta Kela maksaa nämä kaikki yhtenä könttänä.  Kela ei ilmoita, mikä on veron osuus kustakin maksettavasta etuudesta (koska veroprosentit vaihtuvat helmikuun alussa, mutta eläkkeiden määrä muuttuu jo tammikuun alussa, jos muistan oikein), ja tämän laskettaminen potilaiden omaisilla on minusta kyykyttämistä.

Eikö lomakemaakari tosiaan tunne Kelan toimintatapaa? Miksi lomake on tehty sellaiseksi, ettei kukaan pysty täyttämään sitä? En nimittäin usko, että kukaan tekisi täsmälleen siten kuin lomakkeessa vaaditaan.

Lomakkeessa ei ole myöskään ollekaan otettu huomioon, että laitoksessa asuva voisi maksaa ennakkoveroa verolipulla. Jos en kirjoittaisi laskelmiani lomakkeen marginaaliin, mistään ei kävisi ilmi, mihin ilmoittamani "Netto/kk" perustuu. Kun sehän perustuu siihen, että lasken ensin ulkomailta maksettavan eläkkeen bruttosumman per vuosi, vähennän siitä verolipulla kannettavan veron (joka ilmoitetaan per vuosi) ja sitten jaan 12:lla. Tätä lukua ei näy ollenkaan omaiseni tiliotteella, jolta virkailija oletettavasti tarkistaa kaikki muut netot, siis ne, joista on tehty ennakonpidätys. Kun sinne tilille nimittäin maksetaan ulkomaaneläkkeen brutto, ei netto.

Kansainvälistymisen edetessä laitoshoidossa tulee olemaan yhä enemmän vanhuksia, jotka saavat eläkettä ulkomailta. Ehkä jopa useampia eläkkeitä. Milloinkahan se aletaan ottaa huomioon lomakkeissakin?

Kun kaksi vuotta sitten kävin omaiseni tuloselvitystä läpi nokakkain virkailijan kanssa, hän ohitti suvereenisti lomakkeen outoudet ja oikoi mutkat juuri niin kuin minäkin olisin tehnyt. En vain ollut uskaltanut, kun lomakkeessa nimenomaisesti vaaditaan ihan jotain muuta. Eihän sen niin pitäisi mennä!

Lomaketta tarvitaan pitkäaikaisen laitoshoidon asiakasmaksun määrittämiseen, ja tämä lomakerumba tanssitaan käsittääkseni joka toinen vuosi. Tuon amatöörimäisen lomakkeen lisäksi kaupungin taloushallinnolle pitää toimittaa kopiot seuraavista tositteista:

- Selvitys ennakonpidätysperusteista 1.2.2013 alkaen. - Helppo juttu, se on tullut.
- helmikuun 2013 käyttötilin tiliote ja selvitys muista talletuksista ja tilien korkotuloista ja korkoprosenteista. - Missään ei sanota, minkä tasoista selvitystä halutaan. Pitääkö nyt tulostaa mukaan se Käyttötilin tuotekuvaus? Enpä taida viitsiä. Jos ei lomakkeelle merkitty 0,05 % riitä niin soittakoot perään.
- viimeisin verottajalta tullut esitäytetty veroilmoitus erittelysivuineen. - Eihän minulla ole sitä, kun lähetin sen viime keväänä täydennettynä takaisin verottajalle!!! Käsittämätön vaatimus. Tämän kevään veroilmoituslomake ei ole vielä tullut, ja nämä paperit pitää toimittaa kaupungille jo 20.2. mennessä.
- ajantasainen selvitys pääomatuloista (esim. korko-, vuokra- ja osinkotulot). - Pitääkö niistä parista sentistä tosiaan olla erillinen selvitys? Enpä usko. Miksei ohjeistuksessa kerrota yhtään tarkemmin, millainen selvitys halutaan? Ja miksi tarvitaan selvitys, kun numerot on jo ilmoitettu lomakkeella? No joo, voin kopioida pankista tulleen aanelosen.

Puutteellinen lomake ja olemattomat täyttämisohjeet eivät lainkaan edistä kansalaisen uskoa viranomaisten hyväntahtoisuuteen tai edes ammattitaitoon. Tämä ei pelkästään houkuttele, vaan suorastaan pakottaa laiminlyömään, kiertämään ja jättämään huomiotta viranomaisten ohjeita.

Olen puhunut.

p.s. myöhempi lisäys: tunkiessani papereita kuoreen ilmeni vielä yksi puute: ne mahtuvat vain vaivoin. Olisiko liikaa vaadittu, että palautuskuoreen mahtuisi A4-kokoinen paperi taittamatta? Olen varma, että joillakin on vielä enemmän liitepapereita kuin minulla, minultahan puuttuu se esitäytetty veroilmoituskin.

--

Oma tilanne:

Viikon sisällä olen unohtanut kertaalleen avaimen kotiin, jättänyt oikoluettavan paperinipun vahingossa odottamaan yön yli ja kadottanut monta ajatusta juuri, kun niitä olisi tarvittu. Kyllä vain, stressiä on jälleen ollut ilmassa.