Keblinger

Keblinger

Mitä silmät ei nää: Kakkajuttuja III

0
| sunnuntai 30. maaliskuuta 2014
Laitoksissa tapahtuu paljon sellaista, mitä me omaiset emme yleensä näe, vaikka kävisimme melko useinkin. Vaikka meillä olisi jonkinlainen käsitys laitoksen arjesta, se ei missään tapauksessa ole kattava. Pikemminkin se on kuin avaimenreiästä katsoisi huoneeseen. Näemme vain pienen osan päivän tapahtumista, ja juuri sen osan, joka meille näytetään.

Kun vierailuaika alkaa, vanhukset on vaihdettu kuiviin ja puhtaisiin. Heidän peittonsa ja lakanansa ovat suorassa, huoneet ovat siistejä, roskikset tyhjennetyt.

En mielelläni kuvittele, millaista siellä on muina aikoina. Siksi en kysy. Kysyn omaiseltani vain, kohdellaanko häntä hyvin tai millaista hoito on. Joskus kysyn, ovatko kaikki kilttejä hänelle.

En kysy, miltä tuntui, kun häntä viimeksi raahattiin suihkuun vastoin tahtoaan. Mitä tapahtui, kun hän kieltäytyi lähtemästä? Minkä verran voimaa käytettiin? Vai tunsiko hän sittenkin mielellään lämpimät pisarat ihollaan? Oliko miellyttävää tulla puhtaaksi?

En kysy, milloin hänellä viimeksi oli vessahätä. Pelkään, ettei hän enää tunne sitä tarvetta, kuten ei nälkääkään. Tiedän, että hänen vatsansa toimitetaan tarvittaessa kerran viikossa ja että sen jälkeen hän on tavallista väsyneempi. Rivien välissä lukee, että se on hänelle rankka tilanne. Miten ja missä se tapahtuu, en täsmälleen tiedä enkä halua tietää. 

Omaiseni ei pääse sängystä ylös omin voimin enkä usko, että häntä järin usein kuljetetaan vessaan tai edes nostetaan pottatuolille. Olen hänet vahingossa nähnyt kerran tuolla tuolilla, mikä viittaa siihen, että asukas avustetaan tuolille, kun hän sitä pyytää. Välillä vierasta ei päästetä potilashuoneeseen, oletettavasti tämäntyyppisestä syystä. Tiedän, että vaippoja käytetään, mutta miten usein vaipat vaihdetaan, sitäkään en osaa varmasti sanoa.

Kun ihminen viettää päivänsä suurimmaksi osaksi vuoteessa, suolen sisältö ei juuri liiku. Jäte pitää kuitenkin saada ulos. Ammattilaisilla on siihen keinonsa. Sekin on hoitoa ja kuuluu ihmisen hyvinvoinnista huolehtimiseen.

Viime päivinä on keskusteltu paljon siitä, miten usein laitosasukkaalla on oikeus päästä vessaan. Tästähän se lähti liikkeelle: Helsingin Sanomien yleisönosastokirjoitus. 

Minulle on suoraan sanoen täysin yhdentekevää, miten usein omaiseni pääsee vessaan. Se, pääseekö hän vessaan vai ei, ei kerro hoidon tasosta vielä paljon mitään. Luotan täysin omaiseni osaston henkilökunnan ammattitaitoon ja heidän kykyynsä hoitaa myös nämä tilanteet parhaalla mahdollisella tavalla, ottaen huomioon kunkin asukkaan kunnon. Toivon itse saavani samanlaista hoitoa, kun sen aika koittaa.

Hyväkuntoisen työikäisen voi olla vaikeaa kuvitella, että ihminen ei itse tiedä ulostavansa parhaillaan. Tällaista tilannetta olin kuitenkin todistamassa omaiseni luona jo vuosia sitten. Tuskinpa hän on tässä suhteessa kokenut ihmeparanemista.  Minulle on suuri helpotus ettei minun enää pitkään aikaan ole tarvinnut siivota ihmisulostetta lattialta. On ihanaa, ettei minun ylipäätään tarvitse ajatella tätä tämä enempää.
--

Kommentti: Hoito on ihmisarvoista ja itsemääräämisoikeutta kunnioittavaa

Vanhusten hoivakodissa työskentelevä, alaa opiskeleva Pia Niemi kommentoi kirjoitustani Facebookissa niin hyvin, että päätin kopioida sen tähän. Pian kirjoitus vastaa täysin sitä, mitä olen havainnut omaiseni hoitopaikassa. En ole kuitenkaan uskaltanut täysin uskoa havaintojani, koska huonosta hoidosta kuulee niin paljon. Kiitos, Pia!

"Tuli tarve kirjoittaa Itse kun olen vanhusten hoivakodissa töissä ja näen, koen ja autan siellä arjessa joka päivä. Ainakin oman työpaikkani puolesta voin hyvinkin sanoa että hoito siellä on ihmisarvoista ja vanhuksen itsemääräämisoikeutta kunnioittavaa kaikin puolin. Huoneet ovat siistejä aina, ei pelkästään omaisen tullessa vierailulle. Siksi, koska roskat viedään joka ikinen kerta kun siellä jotain roskiin vietävää on. Sitä tekevät hoitajat sekä laitoshuoltajat. Lakanat vaihdetaan uusiin, puhtaisiin heti jos niissä on esim jotain eritettä tms. sekä kerran viikossa on lisäksi puhtaaksipetaus joka huoneessa. 

Vatsaa ei käsittääkseni toimiteta enää sillä "vanhanaikaisella" tavalla, eikä ainakaan meillä. Sitäpaitsi usein vuodepotilaiden vatsa alkaa toimia suihkutuksen aikana Vessaan pääsee aina ja tarvittaessa. Aina muistisairas tosin ei muista että on juuri ollut wc:ssä jolloin hoitaja häntä siitä muistuttaa Vaipat vaihdetaan aamulla, päivällä, illalla, yöllä ja aina tarvittaessa. Lisäksi päivän aikana on vielä erikseen kuivituskierrokset. 

Suihkupäivinä ketään ei väkisin suihkuun viedä, ja yleensä aina suihkun jälkeen (tai saunan) asukas on hyvinkin tyytyväinen raikkaaseen oloonsa vaikka aluksi ei niin suihkuajatuksesta pitäisikään. Suihkutus on monelle asukkaalle myös mukava sosiaalinen tapahtuma jossa jutellaan samalla mukavia ja vielä laitetaan hiukset pesun jälkeen kauniiksi esim rullat laitetaan päähän. 

Voin siis todella sanoa että asukkaan hyvinvoinnista pidetään huolta ja hoitajat ovat ammattinsa osaavia. Itse olen vasta opiskelijana alalla, mutta valtava kunnia hoitajille siitä työstä mitä he tekevät joka ikinen päivä ja yö ."


Oma tilanne:

Luulin unohtaneeni lukulasit kyläpaikkaan. Pienen etsimisen jälkeen ne löytyivät toisesta laukusta, jonne en tiedä koskaan niitä laittaneeni.

Soseutettu ruoka on soseutettua

4
| torstai 27. maaliskuuta 2014
Olette varmaan nähneet sen Facebook-postauksen, jossa on epämääräistä velliä valkoisella lautasella? Vasemmalla puolella vaaleanvihreää ja oikealla puolella punaista. Tämä on ollut ateriapalvelun erään vanhuksen kotiin toimittama sunnuntailounas: ilmeisesti lihakastiketta ja muusia sekä punaherukkahilloa.

Tätä ovat sitten kommentoineet keski-ikäiset, hyvinvoivat gourmet-hifistelijät, joilla kaikesta päätellen ei ole mitään kosketusta vanhustenhoidon arkeen. En väitä, että minullakaan olisi, mutta olen sentään nähnyt ennenkin soseutetun ruoka-annoksen. Olen nähnyt myös koko joukon vanhuksia, jotka eivät pysty enää syömään muuta kuin soseutettua ruokaa. Hyvä jos sitäkään.

Kun yhä huonommassa kunnossa olevia vanhuksia hoidetaan kotona, näitä myrskyjä vesilasissa on odotettavissa yhä enemmän.

Kyseinen ateria saattoi olla alle kaiken arvostelun. Emme kuitenkaan tiedä kaikkia siihen liittyviä yksityiskohtia, kuten sitä, minkä takia se oli soseutettu ja miksi se näytti niin räjähtäneeltä. Tuntuu oudolta, että ateriapalvelusta olisi tullut soseutettu ruoka valmiiksi matalalle lautaselle aseteltuna. Ateriapalvelun ruoat harvoin tulevat posliinilautasella, ja laitoksessa soseutettu ateria tuodaan syvällä lautasella. Olisiko joku sittenkin mättänyt ruoat lautaselle ja mikrottanut?

Myös omaiseni syö soseutettua ruokaa. Liha on hänen lautaselleen jauhettu selvästi krouvimmaksi kuin muu ruoka, ja aterian eri osat ovat erotettavissa toisistaan. Se, että hän ei syö sitä kuin hyvin vähän, ei mielestän johdu siitä, että ateria näyttää ikävältä, eikä ehkä maustakaan. Ei hän syö enää mitään kunnolla. Ainakin minun nenääni ruoka on tuoksunut aivan aidolta ja herkulliseltakin. Mausteitakin on selvästi käytetty.

En osaa ihan varmasti sanoa, minkä takia omaiseni ruoka on soseutettu. En ole kysynyt, noloa kyllä. Syitä on luultavasti useita ja yksi niistä se, ettei hän osaa enää käyttää haarukkaa ja veistä, mutta haluaa silti syödä itse. Lusikan käyttökin on jo erittäin epävarmaa, mutta onnistuu sentään, kun ruoka on soseena. Mieluiten omaiseni ottaisi ruoan käteen ja puraisisi. Pureminen on kuitenkin vaikeaa, kun iso osa hampaista puuttuu. Sille asialle ei ole mitään tehtävissä, koska hän ei avaa suutaan hammaslääkärille. Kun hampaat murenevat pois, ne vain murenevat.

Vanhetessa myös makuaisti usein heikkenee niin, että maut eivät erotu eikä ruoka tunnu yhtä herkulliselta kuin ennen. Silloin on itse asiassa ihan sama, miten tarkkaan keittäjä on viilannut basilikat ja timjamit kohdalleen. Vain suola ja sokeri maistuvat, eikä niitä voi laitoskeittiössä iskeä ruokaan ihan mielin määrin.

Elämän ehtoopuoli on karu. Mutta ei se ole ihan niin karu kuin työikäisestä ja hyväkuntoisesta havainnoitsijasta saattaa tuntua. Sen mukaan, mitä olen omaistani katsellut, ilmeisesti ihmisen toiveet ja tarpeet skaalautuvat loppuvaiheessa vastaamaan sitä, mitä on mahdollista saada. Ei omaiseni koskaan valita ruoasta. Eihän hän muista, mitä söi.

Ja n:nnen kerran sanon tähän loppuun myös sen, että hän EI HALUA ULOS. Turhempaa en tiedä kuin se lakiluonnos, että laitoksessa asuvien pitäisi päästä vähintään kerran viikossa ulkoilmaan. Vuoden ympäri!
--

Oma tilanne:

Unohdin maanantaina lompakon kotiin. Huomasin vasta, kun olin kenkäkaupassa ostamassa kahta paria nättejä jalkineita. Onneksi oli luottokortti toisaalla.

Miten kauan voi elää syömättä?

0
| sunnuntai 16. maaliskuuta 2014
Olen tainnut kertoakin, että osutamme nykyään käyntimme siihen, kun omaisellamme on ruoka-aika. Näin ollen tiedämme hyvin, ettei hänelle maita oikein mikään. Hyvä, jos maanittelemalla lusikallisenkin maistaa kutakin ruokaa. Hän ei myöskään tahdo antaa henkilökunnan syöttää itseään. Tällainen hän on ollut jo monen vuoden ajan, ja tietenkin tulokset ovat nähtävissä: hän kuihtuu kuihtumistaan.

Eilen siitä huomautti jo tuttu hoitajakin. Hän kommentoi, ettei ole koskaan nähnyt ketään, joka olisi pysynyt niin pitkään hengissä niin vähällä syömisellä. - Ihme, ettei omaisenne ole jo kuollut, hän sanoi.

Sitä mekin ihmettelemme. Ehkä hän häkee taivaan kultaportit jo edessään, kun on jatkuvasti niin valoisa ja hyväntuulinen. Ei hän kuitenkaan enää puhu kuolemasta, vaikka se vielä kolme vuotta sitten oli jokapäiväinen puheenaihe. Hänellä on tahto elää, koska elämä on niin mukavaa. Sitä hän ei enää näytä ymmärtävän, että elämisellä ja ravinnolla on vissi yhteys.

Ehkä hän ajattelee tulevansa toimeen pelkällä valoravinnolla.

--

Oma tilanne:


Unohdin varata perjantaina saunavuoron ulos mennessäni, mutta sen vakavampaa ei ole viime päivinä sattunut.

Onko lapsilla varaa vanhusten hoitoon?

0
| lauantai 1. maaliskuuta 2014

Sanonpa sanasen myös professori Urpo Kankaan ehdotuksesta, että lapset tulisi velvoittaa lailla maksamaan köyhien vanhempiensa hoitokulut, jos näiden oma eläke ei riitä.

Selostus Kankaan ehdotuksesta  löytyy täältä:

"Jos äidin eläke ei riitä laitoshoitopaikkaan tai omaishoitoon, niin silloin varakas lapsi saa luvan auttaa, koska hän tulee myöhemmin mahdollisesti perimään omaisuutta", sanoo Kangas.

Tämä herättää paljon kysymyksiä.

Ensiksikin: miten määritellään köyhä vanhempi ja miten hoitokulut? Jos hoitokulut ovat noin 4 000 euroa kuukaudessa, kuten ne yksityisessä hoidossa Helsingin seudulla Helsingin Sanomien artikkelin mukaan ovat,  95 % Suomen vanhuksista on köyhiä. Keskimääräinen eläke taitaa olla tällä hetkellä 1 400 euron luokkaa, jos sitäkään.

Vaikka eläkkeelle nyt jäävien eläkkeet varmaan ovatkin keskimäärin hieman isompia kuin jo eläkkeelle ehtineiden, niin ei eläke voine mitenkään nousta palkkaa isommaksi. En ole itse koskaan saanut palkkaa 4 000 euroa kuukaudessa brutto enkä tule koskaan saamaankaan. Jos eläkkeeni on 60 % palkasta, se on alle  2 000 euroa kuussa. Minusta tulee siis köyhä eläkeläinen, jolla ei tule olemaan varaa omiin hoitokuluihinsa. Enkä minä ole edes matalapalkka-alalla, vaan keskituloinen.

Äitini on teräsnaisten sukua eikä vielä tarvitse ympärivuorokautista tai muutakaan hoitoa, mutta kun hän sitä tarvitsee, olen todennäköisesti itse jo eläkkeellä. Jos saan käteeni vaikkapa noin 1 500 euroa kuussa, miten maksan siitä sekä oman elantoni että äitini hoidon? (Tähän asti olen ajatellut, että eläkkeestäni tulee ihan hyvä, mutta sehän onkin harha.)

Voisin luonnollisesti myydä asuntoni, jonka ehdin nipin napin saada maksetuksi eläkeikään mennessä. Pystyisin siitä saaduilla varoilla maksamaan äitini hoidon kenties jopa neljän vuoden ajan, olettaen, että isäni olisi kuollut suorilta jaloilta tai muut sisarukset maksaisivat hänen hoitonsa. Sen jälkeen koko siihenastisen elämäni ajan keräämäni pääoma olisi käytetty eikä omaan hoitooni jäisi mitään.

Missä siis ovat ne varakkaat lapset, joilla on verojen lisäksi varaa maksaa vanhempiensa hoitokulut? Montako heitä mahtaa olla Suomessa?

Dementti omaiseni maksaa ympärivuorokautisesta hoidostaan 85 % tuloistaan, jotka koostuvat eri tahojen maksamista eläkkeistä. Hänellä on omaisuutta, joka olisi mahdollista käyttää hänen hoitokuluihinsa, jos laki niin määräisi. Tällä hetkellä omaisuutta ei kuitenkaan oteta huomioon hoitomaksua laskettaessa, vaan ainoastaan omaisuuden tuotto. Jos omaiseni hoitokustannukset olisivat 4 000 euroa kuussa, hänen koko omaisuutensa olisi käytetty yhdessä vuodessa. Tai kahdessa, jos ajateltaisiin, että hän käyttäisi hoitoonsa myös edesmenneen puolisonsa perinnön, johon hänellä on hallintaoikeus mutta josta perilliset ovat jo maksaneet perintöveron.

Käärinliinoissa ei ole taskuja, se tiedetään. Minusta on hyväksyttävää, että vanhuksen hoito rahoitetetaan tarvittaessa myymällä hänen omaisuutensa. Jos kuitenkin mennään lasten kukkaroille muutenkin kuin riistämällä heiltä oikeus perintöön, pitää verotus järjestää aivan toisella tavalla.

Joko verotetaan kuten hyvinvointivaltiossa ja valtio antaa vastineeksi turvaa ja palveluja tai sitten veroaste on olematon ja jokainen hankkii palvelunsa itse. Sekamuoto, jossa verotus on kireä, mutta silti kansalainen joutuu turvautumaan hädän hetkellä ensisijassa sukulaisiin, ei ole hyväksyttävä.

Sitten on tietysti sekin tosiasia, ettei kaikilla ole biologisia lapsia. Minullakaan ei ole. Kuka minun hoitoni maksaisi, kun olisin hassannut koko omaisuuteni vanhempieni hoitoon? Velvoitettaisiinko puolisoni jälkikasvu huolehtimaan myös minusta? Olisi siinä yhdellä avioerolapsella paljon maksettavaa, kun hänen harteilleen kaatuisivat kolmen tai neljän vanhuksen hoitokulut.
--

Oma tilanne:

Tivasin puolisoani antamaan minulle kellarin avaimet. Olin täysin unohtanut, että hän pudotti ne edellisenä päivänä takkini taskuun, jossa ne yhä olivat.
 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine