Nukkuu silmät auki

Kun menin omaiseni huoneeseen tänään, hän kuorsasi suu avoinna. Koska silmät näyttivät kuitenkin olevan raollaan, hiivin vuoteen viereen. Mutta ei, kyllä hän nukkui. Silmäluomet vain eivät peittäneet silmiä kokonaan. Hän ei herännyt, vaikka sanoin nimeni ja kerroin, että olen tullut häntä katsomaan. Kerroin, että istun huoneeseen hetkeksi.

Otin kirjan esiin. Hetken päästä havahduin siihen, että omaiseni ei enää hengittänyt. Katsoin häntä ja ajattelin, että näinkö se sitten tapahtui: sain siis sittenkin olla paikalla kuoleman hetkellä. Odotin hetken. Sitten huomasin, että hänen rintansa kohoili. Hän oli vain sulkenut suunsa ja lakannut  kuorsaamasta.

Hän hengitteli hetken näin, mutta pian leuka vaipui taas alas. Sitten katsoin, kun omaiseni käsi kohosi hiljaa peiton alta. Se oli mustikansininen, melkein violetti. Hän asetteli siniset sormensa poskelleen ja osittain peittämään suutaan.

Hoitaja tuli vilkaisemaan omaistani ja kertoi antaneensa kipulääkettä jonkin aikaa sitten, kun omaiseni oli levoton. "Nyt hän on rauhallinen", hän totesi tyytyväisenä ja lähti.

Luin edelleen. Noin puolen tunnin kuluttua omaiseni liikehti ja minusta näytti, että hän saattaisi olla heräämässä. Menin hänen luokseen ja puhuin hänelle. Hän avasi silmänsä ja kohdisti ne minuun ehkä sekunnin murto-osan ajaksi, mutta vaipui jälleen omaan ulottuvuuteensa. Kysyin, lukisinko runoja. Hän äännähti, mutta en saanut selvää, mitä hän sanoi. Pyysin nyökkäämään, jos hän haluaa kuulla runoja. Ei tulosta. En saanut selvää hänen ääntelystään, mutta ymmärsin, että hänellä on hyvä olla, ei kipuja, eikä hän tarvitse mitään. Silitin hänen kättään. Se ei ollut viileä, vaan kylmä.

Menin takaisin sängyn jalkopäähän ja otin runokirjan esiin. Luin Saarijärven Paavon, savolaisjutun saunomisesta ja Rajan. Sen kohdalla hän jo kuorsasi jälleen. Luin vielä Nocturnen ja pari luontorunoa.

Sitten  kävin vielä kerran sängyn ääressä. Omaiseni iho oli täysin sileä luiden päällä, hiukset vitivalkoiset. Hänen päänsä oli hyvin kaunis.

En ihmettelisi, vaikka olisin nyt nähnyt omaiseni viimeisen kerran elossa.  En tosin ihmettelisi sitäkään, vaikka hän sinnittelisi vielä viikon tai pari. Sormien sinisyys on yksi lähestyvän kuoleman merkeistä, mutta omaiseni on sitkeä sissi Syväriltä. Ei häntä viikatemies noin vain mukaansa vie.
--

Oma tilanne:

Ei uutta raportoitavaa.

Päivä vain ja hetki kerrallansa

Kävelymatka omaiseni luo vie puolisen tuntia. Siinä on aikaa mietiskellä, mistä on tulossa ja minne menossa, ja minkä takia.

Minusta on tärkeää käydä joka päivä siitä huolimatta, että omaiseni ei muista, olenko käynyt vai en. Käynnit ovat lohdullisia. Aika pysähtyy siellä täysin. Eilistä ei siinä huoneessa ole olemassa, eikä huominen ole vielä tullut. Virren sanoin siellä todellakin eletään päivä vain ja hetki kerrallansa. Se on hyvin vapauttavaa.

Saan yllättävän paljon lohtua virsistä. Minusta on mukavaa tapailla ammoin koululaisena mieleen painettuja melodioita ja sanoja. Virsien rytmi on  enimmäkseen verkkainen ja ne ohjaavat hengittämään rauhallisesti ja pitkin vedoin. Asiasisältökin kuulostaa juuri nyt hyvältä siitä huolimatta, että en usko Jumalaan enkä Jeesukseen.

Sitäkin olen ehtinyt miettiä. Minun mielestäni voimilla tuppaa aina olemaan vastavoima. Jos uskoisin Jumalaan, minun pitäisi uskoa myös Saatanaan. Jos uskoisin enkeleihin, pitäisi uskoa myös riivaajiin ja pahoihin henkiin. Menettäisin yöuneni lopullisesti ja tulisin hulluksi, jos minun pitäisi ruveta pelkäämään haamuja, aaveita ja pukinsorkkaista pikku ystäväämme. Koska en halua uskoa persoonalliseen pahaan, en voi uskoa persoonalliseen hyväänkään.

Uskon, että ihmisellä on sielu, joka ohjaa oikeaan, jos antaa sen johdattaa. Uskon hyvään ihmisessä ja uskon, että maailmankaikkeudessa vaikuttaa jokin järjestävä voima. Uskon sen olevan enemmän hyväntahtoinen kuin pahanilkinen. En kuitenkaan usko ylösnousemukseen, taivaaseen enkä helvettiin.

Omaiseni todennäköisesti uskoo sekä enkeleihin, Jeesukseen että Jumalaan siitä huolimatta, että kumpikaan meistä ei ole kirkon jäsen. Hän on käsittääkseni elänyt uskonnollisuuden sävyttämän lapsuuden ja nuoruuden ja noudattanut monia kristillisiä periaatteita koko ikänsä. Tai ainakin pyrkinyt noudattamaan. Uskon, että virret lohduttavat myös häntä.

Tänään minulla oli mukana kolmen virsi-cd:n paketti, jonka ostin eilen Stockmannilta. Hoitaja kertoi, että omaiseni oli juuri käännetty ja että hänen luonaan oli vieraillut pappi. Ehkä käynti oli uuvuttanut omaiseni? Kun menin hänen vuoteensa viereen, hän katsoi eteensä täysin tyhjin silmin. Hän ei kohdistanut katsettaan minuun. Minkäänlaista tuntemisen pilkahdusta ei näkynyt. Pyysin häntä nyökkäämään, jos hän haluaa kuunnella virsiä, ja pudistamaan päätään, jos ei halua. Sanani kaikuivat kuuroille korville. Oli kuin omaiseni ei olisi kuullut tai ymmärtänyt lainkaan. Tuntui oudolta ja surulliselta jäädä vaille yhteyttä.

En voinut istua omaiseni sängyn viereen, koska sillä puolella, jonne hänet oli käännetty katsomaan, ei ollut tilaa. Niinpä istuin jalkopäähän, mistä saatoin tarkkailla hänen ilmeitään. Panin ensimmäisen cd:n soimaan ja lauloin virsien mukana minkä pystyin - hyvin vähän. Omaiseni painoi heti silmänsä kiinni ja uskon, että hän kuunteli. Välillä hän liikutti kättään hiukan. Saattoi hän torkahtaakin. Erään kiitosvirren kohdalla hänen suunsa kääntyi selvästi hymyyn.

Kun reilun tunnin kuluttua palasin hänen pääpuoleensa, hän tervehti minua iloisena, kuin olisin juuri tullut. Kerroin, että olen ollut huoneessa jo jonkin aikaa ja tulisin jälleen huomenna. - Se on oikein ystävällistä, tervetuloa uudelleen! hän sanoi.
--

Oma tilanne:

Tein jotain ihan hölmöä aamulla, mutten millään muista, mitä se oli.

Polvesta polveen

Omaiseni huoneeseen kokoontui viikonloppuna kolme sukupolvea. Nuorin otti valokuvia, jotka paljastivat armottomasti jokaisen paikan sukupolvien ketjussa.

Dementti omaisemme näytti hyvin, hyvin hauraalta. Kuvista päätellen hänen sielunsa voisi tosiaan erkaantua ruumiista minä hetkenä tahansa. Elämän kipinä on enää tuskin havaittavissa hänen silmissään.

Se ei ollut minulle yllätys. Suurimman ahaa-elämyksen koin katsoessani omaa, omaiseni puoleen kumartuvaa siluettiani. Näytän vanhalta naiselta.

Juuri siltä minun kuuluukin näyttää, olenhan vähitellen siirtymässä seuraavaan sukupolveen. Siihen vanhimpaan elossa olevaan.

Olisi hölmöä kuvitella, että koska äitini on pitkäikäistä sukua, itse siirtyisin suoraan kiinteästä varhaiskeski-iästä hauraaseen vanhuuteen ilman tätä tytisevien ruumiinosien vaihetta. On kuitenkin pelkästään mindfulness-harjoitusten ansiota, että pystyn suhtautumaan asiaan edes kohtalaisen rauhallisesti ja hyväksyvästi.

Viime vuonna tähän aikaan kuuluin vielä urheilu-uskovaisten lahkoon. Sitten kompastelin juostessani omiin jalkohini niin, että sain mustan silmän ja kipeät polvet tekivät lopun kiirehtimisestä. Kun tämänkin jälkeen vielä sinnittelin tunnin liikuntaa päivässä, sain lopulta jäätyneen olkapään, joka esti myös joogaamisen valtaosin. Siitä on nyt melkein vuosi, kun viimeksi pystyin liikuttamaan käsiäni normaalisti. Allit lähtivät tietenkin kehittymään heti, kun punnerrukset päättyivät.

Nähtävästi tarvitsin äkkipysähdyksen, jotta saisin aikaa sopetua uuteen paikkaani sukupolvien ketjussa. Seuraavaksi alan varmaan odotella pienten jalkojen tepsutusta.

Kun yhdet askelet loittonevat, toiset lähestyvät. Se lienee elämän kiertokulku maailman loppuun asti.

--

Oma tilanne:

Unohdin teepussit kannuun. Sitten kävikin ilmi, että niin britit aina tekevät.

Kädet ristissä

Kun eilen menin katsoman omaistani, hän näytti hivenen erilaiselta. Etenkin toinen poski oli ikään kuin turvoksissa ja se punersi. Kädet olivat jälleen viileät.

Kälyni oli kehottanut kokeilemaan, haluaisiko hänen äitinsä kuunnella virsiä. Kysyin, veisattaisiinko. - Kyllä kiitos, oli vastaus.

Allergian takia oli vaikea saada ääntä kulkemaan, mutta lauloin kuitenkin kaikki virret, jotka jotenkin muistin. Ihan kaikkia en pystynyt, kun melodia kohosi liian korkealle tai sitten en vain pysynyt nuotissa senkään vertaa, että olisin itse viitsinyt sitä kuunnella. Omaiseni on tottunut parempien laulajien esityksiin, joten enpä tiedä, miten pahaa piinaa se lopulta oli. Lopetin omaan suosikkiini: Maa on niin kaunis.

Omaiseni joi muutaman kulauksen mehua. Joka kulauksen jälkeen hän pysähtyi lepäämään ja huohottelemaan hieman. Hänen hengityksensä haisi erittäin pahalta. En tiedä, hampaissako vika vai kenties ketoosissa tai jossakin muussa elimistön muutoksessa.

Joku hoitajista oli tuonut hänen pöydälleen kukkivan tuomenoksan. Ojensin maljakkoa häntä kohti, ja hän nautti tuoksusta. Hoitaja kertoi myös, että he kääntävät omaistani välillä niin, että tämä näkee ulos. Siinä on lehmuksia ihan lähellä, joten näkymä on keväinen ja kaunis.

- Nautin elämästä, sanoi omaiseni, kun toissapäivänä kysyin, mitä hänelle kuuluu. Hoitaja kommentoi, että hän ehkä sittenkin kärsi neljän hengen huoneen hälinästä. Nyt hänellä on kaunis ja rauhallinen huone.

Lauluhetken jälkeen luin hänelle vielä hiukan runoja. Hän laittoi kätensä asentoon, jota en ole koskaan ennen nähnyt missään. Kokeilkaapa:

Laittakaa kädet poskillenne: vasen käsi pitelee vasenta poskea, oikea käsi oikeaa poskea. Sitten vaihtakaa käsien paikkaa: vasen käsi piteleekin oikeaa poskea, oikea käsi vasenta. Ranteet menevät ristiin. Tuokaa kyynärpäät lähemmäs toisiaan, jotta asento on helpompi ylläpitää.

Sillä tavoin omaiseni piteli itseään kädet ristissä pitkän aikaa, silmät kiinni. Se näytti kauniilta.
--

Oma tilanne:

Ei uutta raportoitavaa.

Raja railona aukeaa

Olen nyt ottanut päiväohjelmaani käynnin saattohoitohuoneessa. En loppujen lopuksi viivy kovin pitkään. En tiedä, mitä siellä tekisin. Miten siellä oikein pitäisi käyttäytyä? Puhua vai olla hiljaa?

Omaistani ei voi pitää kädestä, koska hän ei suorista käsivarsiaan. Häntä voisi pitää kädestä vain kumartuneena seisomaan vuoteen ylle, ja sillä tavalla ei jaksa seistä kauan. Kaikki muut paikat näyttävät niin haurailta, ettei niitä oikein uskalla koskettaa. Pään silittäminen osoittautui huonoksi ideaksi jo aiemmin.

Juttelen hänen kanssaan niitä näitä, mutta aiheita ei riitä pitkäksi aikaa. En ole ihan varma, ymmärtääkö hän kaikkea, eikä hänen osin hampaaton puheensa ole koko ajan ymmärrettävää. Aina välillä hänen silmänsä painuvat kiinni, mutta kun liikahdan, hän avaa ne jälleen. Silmät ovat kirkkaat ja täysin tajuiset.

Yritin johdatella puhetta hänen nykyiseen tilaansa ja totesin kuulleeni, ettei hänellä enää pysy ruoka sisällä. "En usko", sanoi hän. Sanoin, että sellainen johtaa aika nopeasti heikkoon kuntoon ja hänkin näyttää olevan nyt jo melkoisen huonossa kunnossa. "Ei kai, en usko", hän kuiskasi.

En hennonut jatkaa, että olisi aika huolehtia pikku hiljaa jäähyväisten jättämisestä, koska lähtö on väistämättä lähellä. Hän olisi vain sanonut, ettei hän minnekään ole lähdössä.

Joku hoitajista käy huoneessa noin puolen tunnin välein. Omaistani käännetään ja hänen suutaan kostutetaan. Hän ei ole edelleenkään syönyt eikä häntä nytkään nälättänyt lainkaan, vaikka herkullinen lämpimän ruoan tuoksu tuli käytävältä sieraimiimme. Mehua hän joi muutaman kulauksen aivan itse nokkamukistaan. "Hyvää", hän sanoi, "Tekee hyvää". Vatsa kurisi jälleen uhkaavasti, mutta mehu pysyi sisällä.

Mieleeni tuli pelko siitä, mitä läsnäollessani ehkä voisi tapahtua ja miten minun silloin pitäisi toimia. Miltä sydämen pettäminen mahtaa näyttää? Entä voisiko omaiseni keho pettää hänet jollakin muulla ikävällä, kenties kauhuelokuvista tutulla tavalla?

Omaiseni katseli puolisokeilla silmillään ympärilleen ja osoitti jotakin kädellään. Käsi näytti sivulle ylös. Hän halusi tietää, mikä siellä on. Minä en nähnyt siellä mitään. Mietin, kenet hän mahtaa siellä nähdä. Joko edeltä mennyt puoliso oli tullut noutamaan? Enkeli vai viikatemieskö se siellä lymysi? Yritin sijoittaa käteni kohtaan, johon hän osoitti, mutta kohde olikin liian ylhäällä. Sain kyselemällä selvää, että se oli iso, pyöreä ja vaalea.

Se oli ilmastointiventtiili.

Seuraavaksi sain selostaa vastapäisellä seinällä olevan pastellimaalauksen sisällön.

Suurimman osan ajasta käytin jälleen runojen lukemiseen. Eilen omaistani nauratti kovin, kun tapailin savonmurretta Kalle Väänäsen saunarunojen parissa. Onhan hän sukujuuriltaan Savosta kotoisin. Tänään omaiseni kommentoi hyväksyvästi isänmaallis-uskonnollisia, sota-ajan runoja. "Raja railona aukeaa. Edessä Aasia, itä. Takana Länttä ja Eurooppaa", aloitin. "Varjelen, vartija, sitä", lausuimme yhteen ääneen. Nälkämaan lauluun tuli loppukaneetti: "Niin on, eikä toisin!"

Saattohoitohuoneen ulkopuolella olen ollut yllättävänkin poissa tolaltani. Tuntuu kuin maa keinuisi jatkuvasti jalkojeni alla. 
--

Oma tilanne:

Panin epähuomiossa tuon ison runokirjan laukkuuni tänään lähtiessäni omaiseni luota. Kirja painoi kuin synti.

Saattomatkan alku

Ruissalossa oli tänään jumalaisen kaunista. Joka ainoa kevään kukkanen oli avannut terälehtensä. Tammien lehdettömät oksat antoivat tumman kontrastin koivujen hennonvihreälle hunnulle. Ruohikko räiskyi vihreää ja lainehti vuoroin valkovuokkoja, keto-orvokkeja ja voikukkia. Kukkui käki, lauloi satakieli.

Matkalla sinne sain kuulla, että dementti omaiseni oli siirretty aamulla saattohoitohuoneeseen.

Kävimme omaistamme katsomassa huoneessa 12. Ensimmäistä kertaa hän ei herännyt tuloomme. On hän usein ollut nukkumassa, mutta aina havahtunut tuntiessaan läsnäolomme. Nyt ei.

Hämmennyksen hetki. Huoneessa oli vain yksi tuoli, jonka saattoi nostaa vuoteen viereen. Toinen tuoli oli lepotuoli, jossa hoitajan mukaan sai viettää vaikka yönsä, jos halusi. Tähän huoneeseen oli omaisilla vapaa pääsy läpi vuorokauden. Hoitaja kertoi, että omaisemme keho ei enää ota vastaan lainkaan ravintoa. Tämä ei tullut meille yllätyksenä, olimme sen jo huomanneet. Hän oli kuitenkin tänään juonut hieman.

Kerroin, että haluan järjestää itselleni aikaa omaiseni saattamiseen ja yritin houkutella hoitajaa antamaan arvion saattomatkan kestosta. Hän ei halunnut sanoa. - Viikko? yritin. Hän ei ottanut kantaa.

Kokeneet hoitajat tietävät kyllä, milloin loppu on lähellä. Kysymys onkin nyt vain siitä, onko omaisemme loppu todella todella lähellä vai vapautuiko vain saattohoitohuone ja hänet päätettiin siirtää sinne, jotta joku muu saisi hänen entisen paikkansa.

Hänen kaappinsa oli jo tyhjennetty, mikä viittaisi siihen, että paikan saa pian joku muu. Ehkä jo huomenna.

Puolisoni lähti kotiin omaisemme tavaroiden kanssa ja minä jäin vartioimaan omaisemme unta. Noin puolen tunnin kuluttua hoitajat tulivat kääntämään häntä. Siinä yhteydessä hän heräsi. Siirryin takaisin hänen luokseen, tervehdin ja kysyin, lukisinko runoja. - Kyllä kiitos, hän sanoi.

Minä luin. Hän kuunteli ja hymyili. Hän kommentoi runoja parilla sanalla. Hän sanoi, että hänellä on kaikki hyvin eikä hänelle tule mieleen, mitä hän voisi tarvita. Hän joi monta kulausta mehua. Hänen vatsansa kurisi voimakkaasti, mutta juoma pysyi sisällä.

Luin, kunnes kurkkuni kuivui.
--

Oma tilanne:

Löysin passini skannerista, jonne se oli unohtunut pari viikkoa aikaisemmin. Ihan hyvä, että löytyi.

Puoli viipaloitua mansikkaa

Vasta kolmannesta apteekista löytyi vanhuksen juottamiseen tarkoitettu nokkamuki. Makeaa italialaista kuohuviiniä löytyi heti ensimmäsestä Alkosta. Pehmeä, trikoinen, väljä pyjama pantiin pakettiin paikallisessa Sokoksessa. Hortensian oksan taitoin mukaan viime viikonloppuna puolisolta saamastani valtavasta yksilöstä. Oksa sopi omaiseni pieneen maljakkoon oivallisesti.

Lisäksi pakkasin mukaan monisatasivuisen "Runo on vapaa" -kokoelman. Ikäiseni muistavat valtavan suositun radio-ohjelman, jossa näyttelijät ja muut puheammattilaiset lausuivat kuuntelijoiden toiverunoja. Olin päättänyt, että äitienpäivänä eivät runot loppuisi kesken.

Vanhainkodin parkkipaikka oli lähes täynnä autoja, ja yhteistilaan oli katettu kakku- ja kääretorttukahvit. Henkilökuntaa näytti olevan paikalla ehkä hieman tavallista runsaammin. Tapasimme useita ulkonäöltä tuttuja hoitajia, jotka vuorotellen kävivät päivittelemässä, miten hauras omaisemme on.

Omaisemme oli nokosilla, mutta heräsi, kun sipsuttelimme hänen vuoteensa viereen. Hän sai auttaa kuohuviinipullon avaamisessa eikä kummastellut yhtään, kun kaivoimme samppanjalasin sijasta esiin nokkamukin. Hänellä oli vaikeuksia juoda siitäkin, koska mukia piti kallistaa. Sai hän lopulta suuhunsa muutaman pienen siemauksen.

Olin viipaloinut yhden (YHDEN!) mansikan pieneen Tupperware-rasiaan. Se tuli viipaleista ihan täyteen. Omaiseni imeskeli niitä mielellään, mutta ei niellyt, vaan sylki rippeet sormiinsa, rinnuksilleen tai paperiin, jos ehdimme ojentaa sen ajoissa. Puolet tästä yhdestä mansikasta jäi rasiaan.

Henkilökunta tuli kysymään, haluaisiko omaisemme kahvia. Kahvikin laitettiin nokkamukiin. Juomisen helpottamiseksi kaksi hoitajaa käänsi omaistamme yhteistuumin. Kun peitto oli hetken aikaa poissa, näin, että omaiseni piti käsiään tiukasti koukussa kyynärpäistä. Hoitaja ei saanut käsiä suoristetuiksi, vaikka yritti.

Toinen hoitaja viittasi tähän, kun meillä oli puhetta uudesta pyjamasta. Omaiseni vaatteiden pitää kuulemma olla ekstrajoustavia, koska kädet eivät enää liiku kuten ennen. Voin tuskin kuvitella, kuinka vaikeaa näiden linnunpoikasten pukeminen on.
--

Oma tilanne:

Taidan unohtaa, että minun piti pestä ikkunoita tänään.

Päälakeen sattuu!

Omaisemme kunto näyttäisi heikkenevän edelleen.

Kun tulimme huoneeseen, vaikutti siltä, että hän oli juuri kaatanut maitoa rinnuksilleen. Ruokalappu oli märkä, mutta vaatteet ja peitto sen alla säilyivät kuivina. Ruokana oli varmaankin ollut puuroa, koska sen rippeitä näkyi vielä hänen suupielissään.

Vaihdoin ruokalapun ja puolisoni juotti hänelle take away -mukista maitokahvia. Hän joi monta kulausta, mutta näytti sen jälkeen kärsivältä. Hänen asentonsa muuttui niin, että hän hieman nojasi tai kallistui eteenpäin oikealle. Hän nosti kättään hiukan enemmän kasvojensa suojaksi.

Puolisoni tulkitsi tämän niin, että omaistamme väsytti ja hän halusi nukkumaan. Omaisemme myönteli puolisoni johdatteleviin kysymyksiin. En uskonut ja sanoinkin sen, mutta puolisoni pyynnöstä laskin silti sairaalasängyn pääpuolta. Omaisemme ei kuitenkaan nojannut selkäänsä ja päätään patjaan, vaan pysyi entisessä, hankalan näköisessä asennossaan. Kyse oli jostakin muusta kuin väsymyksestä. Minua ärsytti.

Muistin saman asennon siltä kerralta, kun omaiseni oksensi heti ruokailun jälkeen. Tulkitsin, että hänellä oli paha olla. Lopulta puolisoni sai selville, että omaisemme vatsa oli tullut kipeäksi. Kehotimme häntä rentoutumaan ja nojaamaan päätään tyynyyn.

Kun tartuin omaiseni käteen, huomasin, että se oli erittäin viileä. Tähän asti hänen kätensä ovat aina olleet lämpimät.

Tunsin sääliä ja silitin hänen hiuksiaan. Häneltä pääsi heikko ääni. Tulkitsin sen mielihyväksi ja silitin lisää. Lisää epämääräistä ääntelyä ja vapinaa. Lopulta omaisemme sanoi heikosti: "Sattuu!". Hänen päälakensa olikin arka, ja lempeäksi tarkoitettu sively tuntui pahalta. Lopetin tietysti heti.

Mitä nyt sitten?

Tartuin runokirjaan. Rauhoitin hengitykseni ja aloin lukea Hellaakoskea ja Leinoa. Runojen rytmi jo itsessään oli hypnoottinen, ja pidin lisäksi huolta, että ääneni oli matala ja rauhoittava. Luin keväästä, kesäöistä, tähkäpäiden päällä täysikuista, unesta ja uneksimisesta.

Omaiseni nojasi päätään taaksepäin ja hänen kasvolihaksensa rentoutuivat. Puolisoni luuli, että hän nukahti. Minä tiesin, ettei hän nukkunut. Hänen silmänsä avautuivat raolleen aina, kun lopetin ja etsin uutta runoa. "Kaunista", hän sanoi. Valitettavasti käsillä olleissa teoksissa oli paljon kuolemaan ja kärsimykseen liittyviä tekstejä, joten en aina löytänyt sopivaa tarpeeksi nopeasti. Jo lapsena äidistään orvoksi jääneelle en halunnut lukea myöskään äidin hoivaa ihannoivia runoja, joita valikoimassa oli kymmeniä sivuja.

Luin ehkä viitisentoista minuuttia, ehkä en niinkään kauan. Omaisemme oli täysin tyyntynyt.

Olen kerran aikaisemmin seurannut elinvoiman hiipumista läheltä. Muistan, että vanhus valitti silloin jatkuvaa vilua. Hankimme hänelle joululahjaksi sähköllä lämpiävän peitteen. Loppiaisena tyhjensimme hänen huoneensa seuraavaa asukasta varten. Hän oli lähtenyt.

--

Oma tilanne:

Ei uutta raportoitavaa.

Kädet sikiöasennossa

Havahduin viime käynnillä siihen, että omaiseni tosiaan oli sikiöasennossa. Usein käymme ruoka-aikaan, jolloin hänet on jo suoristettu ja nostettu istuvampaan ruokailuasentoon. Mutta nyt tajusin, että hän on pitänyt käsiään jo pitkään kuin sikiö. Siis löysässä nyrkissä suun lähellä.

Hän ei mielellään enää suorista käsiään kyynärpäistä. Syödessäänkin hän liikuttaisi mieluiten vain ranteitaan ja sormiaan. Tarttuisi kuin vauva helistimeen ja veisi sen suuhunsa. Niinpä syöminen lusikalla ei enää oikein onnistu. Niinhän hoitajakin viimeksi sanoi: hän ei enää syö itse, vaan häntä syötetään.

Voi olla, ettei hän enää myöskään pureskele, vaan on jo siirtynyt pelkkään imemiseen. Esimerkiksi mandariinin palaset hän imeskelee ja sylkee "kuoret" pois. Ja viimeksi hän vain imeskeli muffinssia, ei pureskellut eikä niellyt. Nestettä hän nielee. Kupista juominen on yhtä vaikeaa kuin se olisi vauvalle.

Löysin hyvän kirjoituksen, jossa pohditaan, pitääkö näitä sikiöasennossa makaavia vanhuksia pitää hengissä syöttämällä ja juottamalla väkisin.

Kirjoitus on täällä - linkki.

Jos olisin lukenut tekstin ennen kuin juttelin hoitajan kanssa, olisin osannut kysyä, mitä kipulääkettä omaiseni saa. Jokohan hänen ajatellaan olevan morfiinivaiheessa? Ehkäpä ei. Mutta sitä sivusimme keskustelussa, että "eihän häntä väkisinkään voi syöttää". Hyvä, että omaiseni hoitopaikassa ajatellaan niin. Omaiseni pääosin kieltäytyy syöttämisestä ja hänen hoitotahtonsa kieltää elvyttämisen ja letkuruokinnan. En muista, sanottiinko siinä mitään syöttämisestä.

Uskoisin, että nykytilanne noudattaa omaiseni tahtoa: häntä syötetään ja juotetaan, mutta hänellä on vapaa oikeus kieltäytyä ruoasta ja juomasta. Toisaalta hän ei välttämättä halua vielä kuolla eikä hän näytä täysin ymmärtävän, mikä yhteys ravinnolla ja elämällä on.

--

Oma tilanne:

Olin menossa nukkumaan, mutten muistanut vaihtaa yöpaitaan.