Rahasta, onnesta ja avaimista

Kauppakirjat dementin omaiseni kodista tehtiin eilen. Asunto oli myynnissä juhannuksesta asti eli viisi kuukautta. Vaikka pienistä keskusta-asunnoista muka on pulaa, viikoittain järjestetyillä näytöillä kävi vain 0-2 katsojaa, eikä kukaan tehnyt tarjousta. Ostajia pelotti ilmeisesti se sama juttu, joka on myynninkin taustalla: tulevaisuudessa väistämättä häämöttävä putkiremontti. Toisaalta tilanne on ihan sama kotikaupunkini tämän kulman useimmissa taloyhtiöissä, omassanikin. Kaikki nämä talot on rakennettu 50- ja 60-lukujen vaihtessa ja ne alkavat olla remontti-iässä. Osassa on remontti jo tehty, osassa sitä tehdään parhaillaan, osassa suunnitellaan ja osassa vasta mietitään suunnittelua.

Kun päätös asunnon ostamisesta aikanaan tehtiin, huoneisto oli alueen edullisin kaksio. Sellaisena se myös myytiin. Alakanttiin oleva hinta kirpaisi hieman enkä ehkä olisi hyväksynyt tarjousta, jos asunto olisi ollut omani. Nyt on kuitenkin niin, että muistisairas ei tarvitse asuntoa eikä rahaakaan. Hänellä ei ylipäätään ole enää juuri mitään tarpeita, joissa raha auttaisi. Siten asunnon myyntihinnalla ei ole hänelle merkitystä. Perikunta, joka omisti asunnosta puolet, ei myöskään ollut halukas lykkäämään myyntiä paremman tarjouksen toivossa. Heille oli se ja sama, saadaanko kaksiosta tonni tai useampikin enemmän vai vähemmän.

Niinpä hyväksyin tarjouskaupassa tehdyn ensimmäisen tarjouksen. Ostajat saapuivat kaupantekotilaisuuteen onnellisen näköisinä, huuliaan lipoen kuin kermakupille kurottavat kissat. He tekivät hyvät kaupat, jotka mahdollistavat heille erään unelman toteutumisen. Ei sentään asumisen unelman, vaan maailmanympäripurjehduksen. Asunnosta tulee heille Suomen-tukikohta purjehduksen ajaksi, ja nyt he saivat sen avaimet.

Tuntuu tosi hienolta, että dementti omaiseni pystyy vielä tässäkin vaiheessa harjoittamaan hyväntekeväisyyttä ja tekemään muita onnelliseksi. Se on ollut yksi hänen elämänsä perusvirroista. Orpotyttö kohosi vaatimattomista lähtökohdista puolisonsa kanssa kansainväliseen eliittiin ja koki jatkuvaa syyllisyyttä hyväosaisuudestaan. Oletettavasti tästä syystä he lahjoittivat vuosien mittaan valtaosan omaisuudestaan pois. Kuten olen kertonut, vielä pienistä eläkkeistäänkin omaiseni teki säännöllisiä lahjoituksia, jotka lopetettiin vasta, kun kaikki rahat tarvittiin vaippoihin.

Ylellisestä elämästä jäi jäljelle vain pieni kaksio, josta saatavilla tuloilla kaksi nuorta naista todennäköisesti lopulta maksaa opintolainansa. Ei sitä huonona valintana voi pitää. Tärkeintä kai on, että omaiseni on tyytyväinen tekemiinsä valintoihin ja onnellinen. Ja sitä hän on. Viimeksi, kun kysyimme, hän totesi painokkaasti, ettei hän tarvitse yhtään mitään. Hänellä on kaikkea ja hän on elämäänsä tyytyväinen.

--

Oma tilanne:

Vaikka kysyin puolisoltanikin, ei esiin tullut yhtään unohdusta viime päiviltä. Tämä todistanee, että pienet muistiongelmani ovat johtuneet väsymyksestä ja työpaineesta, joka nyt on helpottunut osa-aikasairausloman myötä. Välillä tosin unohdan, että olkapääni on vaurioitunut, ja nostan kättä niin että sattuu.