Aktiivinen vanhuus on kova normi

Viime päivinä on vanhusten hoidosta ja muistisairauksista kirjoitettu ja puhuttu niin paljon, että on vaikeaa valita, mitä kommentoisin. Mutta tuon nyt ensin esiin tämän Helsingin Sanomien artikkelin, jossa muistisairaiden elämää ja ajattelua tutkinut Elisa Virkola kertoo Alzheimer-potilaiden tunnoista:

Muistisairaiden maailmassa 

Eniten jäi mietityttämään se, miten kova kolaus Alzheimerin taudin diagnoosi oli sairastuneille.Yksi Virkolan haastatelluista koki, että se teki hänestä nollan. Laiskan ja ei-vireän. 

Lainaus artikkelista:

Tutkija tulkitsee naisten tuntoja: "He kokivat syyllisyyttä ja häpeää, kun joutuivat luopumaan aktiivisen eläkeläisen roolistaan ja ajautuvat vastakkaiseen suuntaan vastoin omaa haluaan."

Aktiivinen ikääntyminen on Virkolan mielestä kova normi suomalaisessa yhteiskunnassa.

"Pitää osallistua, harrastaa, huolehtia omasta terveydestään ja ehkäistä kaikin tavoin, ettei sairastu ja joudu leimatuksi."

Niinpä. Ja vielä sittenkin, kun on jo sairastunut ja leimattu, pitää toteuttaa terveiden ihmisten mielikuvia aktiivisuudesta. Pitää osallistua kuntouttavaan toimintaan ja olla raahattavissa ulkoilmaan, kun joku haluaa sinne viedä. Jos hoitajat antavat jäädä sänkyyn, kyllä jostakin ilmestyy asiantuntija heristelemään sormeaan hoitajille. Hehän passivoivat potilaan!

Heretkää jo! Jos on koko työikänsä jo juossut oravanpyörässä ja ponnistellut näyttääkseen pätevältä joka hetki, onko ihan pakko jatkaa samaa vanhana? Eikö ihminen ikinä saa levätä?

Aktiivinen ja vireä vanhuus on tosiaan tiukka ja kova normi. Alan ymmärtää, minkä takia muistisairaat eivät myönnä ongelmiaan. Kuka nyt haluaisi olla kelkasta pudonnut ja perässä vedettävä? Passiivinen nolla. Tottahan sellaisen haluaa salata kaikin voimin.

Masentavaa.

Minä kun ajattelin tulla passiiviseksi vanhukseksi, jolla on viimeinkin rajattomasti aikaa kutoa sukkaa, pitää päiväkirjaa, venytellä verkkaisesti, lukea kirjaston kirjoja ja haudutella patoja uunissa. En todellakaan aio ryhtyä vanhana harrastamaan, kun en ole siitä nuorenakaan nauttinut.

Olen säästänyt dementin omaiseni kepin. Sillä aion huitoa jokaista, joka yrittää minua aktivoimaan. Juuri niin kuin omaisenikin teki.

--

Oma tilanne:

Yritin eilen kaataa punaviiniä avatusta pullosta, mutta siinä olikin kierrekorkki. Paikoillaan.

Vauva! Voi ihmettä!

Piti oikein käydä lehdestä katsomassa, mihin kellonaikaan Suomen kiekkoleijonien pronssiottelu pelattiin Sotshissa eilen. Kyllä, se alkoi juuri siihen aikaan, kun me vanhainkodin osastolla hiljalleen lopettelimme mannapuuron ja marjasopan lusikoimista omaistemme suihin.

Sanoin "me". Omaiseni huoneessa oli muitakin kävijöitä. Muuan mies käy sännöllisesti syöttämässä dementoitunutta vaimoaan, mutta nyt mukana oli myös perheen tytär puolisoineen. Ja vauva.

Vauva! Viisi kuukautta vanha, kahdeksan kilon painoinen. Hän leikki isoäitinsä nallella kuola valuen, jokelsi isoisän sylissä, piteli ihan itse maitopulloaan, röyhtäisi äidin olalla ja sai isältä puhtaan vaipan. Hän huitoi, potki, hyppi. Kaunis, terve, hyväntuulinen pikku ihminen.

Jokaisen vanhan naisen silmät seurasivat tätä ihmettä herkeämättä. Suut aukesivat harvahampaiseen hymyyn. Kädet haparoivat kohti. Eräs ojensi kiisselilusikkaa: "Ota tästä, ota! Se on hyvää!"

En ole koskaan nähnyt heitä yhtä elossa.

Televisio oli päällä, mutta sitä ei katsonut kukaan. Vauva voitti sydämet, leijonat jäivät pronssille.

--

Oma tilanne:

Piti viedä omaiselleni jotakin vierastarjottavaa, mutta unohdin.

Piilokamera vai ei?

Tänään kun tulin töistä, hissin edessä seisoi vanha nainen froteisessa kylpytakissa. Hän näytti siltä, että hänellä oli asiaa, joten asettelin ilmeeni keskustelumoodiin.

- Olittekos tekin menossa saunaan, nainen kysyi.

- Enpä minä tänään ole menossa saunaan. Nyt on maanantai. Saunapäivä on perjantai, vastasin.

- Niin kun minä kävin siellä katsomassa enkä päässyt saunaan. Niin mikähän siinä olisi vikana, hän jatkoi.

Selitin uudestaan, että tänään ei ole saunapäivä. Kysyin, onko hänellä ollut vähän muistiongelmaa.

- Onhan sitä vähän ollut, hän totesi.

Sovimme, että hän menee takaisin kotiin ja tulee uudestaan perjantaina. Varmistin, että hänellä on avain mukana ja hän tietää, minne on menossa.

Mietin, olisiko pitänyt saattaa. Varmaan olisi.

Ja sitäkin mietin, oliko se piilokamera. Ottaen huomioon edellisen postaukseni.

--

Oma tilanne:

Unohdin vaihtaa illalla yöpaitaan ja kömmin sänkyyn t-paidassa. 

Video syyllistää, omaista ärsyttää

Kaupunkilähetys (Helsinki Missio) on hyväntekeväisyyskohteista suosikkini heti SOS Lapsikylän jälkeen, olenhan itsekin tehnyt viikoittain vapaaehtoistyötä heidän hyväkseen eräässä elämäni vaiheessa. Mutta nyt ottaa pahasti pannuun.

Minua ärsyttää tämä heidän videonsa, jossa he ovat pukeneet näyttelijälle monta kerrosta villaa päälle ja laittaneet hänet sitten muka harhailemaan Helsingin kaduilla. Videolla väitetään, että kukaan ei pysähtynyt auttamaan tätä muka muistisairasta. No ei tietenkään pysähtynyt! En minäkään ehkä olisi pysähtynyt. Pidän ihan mahdollisena, että olin jopa paikalla, kun tuota kuvattiin.

Video syyllistää kaikkia, jotka eivät tarttuneet näyttelijää käsipuolesta ja kysyneet, miten hän voi. Videota jakavat ja sitä kommentoivat kauhistelevat ja syyllistävät sosiaalisessa mediassa viattomia kanssaihmisiään siitä, että he muka kävelevät tai kävelisivät muistisairaan ohi eivätkä auttaisi tätä.

Älkää ihmiset syyllistykö.

Teette paljon todennäköisemmin virheen kotona kuin kadulla. Muistisairasta ei nimittäin tositilanteessa ole ollenkaan niin helppoa tunnistaa kuin luulisi. Muistisairas, jonka tekemisiin on kiire puuttua, on  juuri se isä, äiti, appi, anoppi, isoäiti, pappa, mummi, taata, täti tai eno, jonka ette ikinä uskoisi sairastavan Alzheimeria. Hän on vain alkanut käyttäytyä hiukan kummallisesti.

Häneltä menee VUOSIA hukkaan ilman diagnoosia ja hoitoa, jos ette tunne muistisairauksien alkuoireita ettekä näin ollen osaa järjestää häntä hoitoon. Itse hän ei tietenkään myönnä, että missään olisi mitään vikaa. Jos omaisenne on huolissaan muististaan, hän ei todennäköisesti vielä ole niin sairas, että saisi diagnoosia.

Lääkäreiden arvion mukaan vain 10 prosentilla muistisairaista on diagnoosi.

Miksi en olisi auttanut sitä valkoisessa yöpaidassa harhailevaa hahmoa, jos olisin nähnyt hänet kadulla?
- Hän ei näyttänyt aidosti hädässä olevalta
- Hän oli pukeutunut lämpimästi ja hänellä oli tohveleissaan paksut sukat
- Yhtä erikoisia vaateyhdistelmiä näkee tämän tästä Hel Looks -blogissa
- Hänen kintereillään kulki kameramiehiä ja -naisia, luultavasti useita

Tilanne oli selvästi lavastettu. Ei tietenkään kukaan halua mennä kuvaustilanteessa väliin. Ihan turhaa syyllistää kadunmiehiä ja -naisia siitä.

On hyvä, että muistisairauksista puhutaan.

On hienoa, että video leviää ja siitä keskustellaan.

Ei voi kuin onnitella mainostoimistoa, joka tuon on tehnyt.

Muistisairaudet ovat kuitenkin tavattoman monimuotoisia. Jos  mielikuva Alzheimer-potilaista yöpaidassa  kadulla harhailevina henkilöinä jää päällimmäiseksi, muunlaiset potilaat jäävät ehkä tunnistamatta. Esimerkiksi sellaiset, kuin minun omaiseni. Hän ei saanut pitkään aikaan hoitoa, koska hänen sairauttaan ei tunnistettu. Sitä ei tunnistettu, koska se ei alkanut lähimuistin oireilla tai muistioireilla ylipäätään, vaan kävelyn vaikeutumisella ja toiminnanohjauksen häiriöillä. Hän ei ollut tyypillinen Alzheimer-potilas, koska hän ei vuosiin, ehkä 10 vuoteen, ollut Alzheimer-potilas ensinkään. Silti hän oli muistisairas ja olisi tarvinnut apua jo aikaisemmin.

Ja lopuksi siihen kysymykseen, että olisinko eri mieltä, jos kadulla harhailija olisikin oma sairas omaiseni.

Mummini kuoli 101-vuotiaana sen seurauksena, että hän lähti pelkässä yöpaidassa pelastamaan suloisia kissanpentuja myrskystä. Tietenkin surin sitä. Yhäkin rinnasta hiukan puristaa, kun ajattelen sitä. Se oli kuitenkin hänelle hyvä tapa lähteä.

Myrskyssä ei ollut kissanpentuja, se oli harha. 

--

Oma tilanne:

Jätin ostokset kolmeksi päiväksi työpaikan jääkaappiin, kun en muistanut kotiin lähtiessä käydä hakemassa niitä.

Sormenjälki on oikea, mutta todistettu väärin!

New Yorkin byrokraatit yllättivät jälleen.

Kuten muistatte, joudun todistamaan kerran vuodessa kansainvälisen järjestön eläkerahastolle, että omaiseni on yhä hengissä ja tarvitsee eläkkeensä. Viime syksynä yritin ensi kertaa todistaa tämän sormenjäljen avulla, koska omaisellani ei enää pysy kynä kädessä eikä hän osaa tehdä allekirjoitusta.

Kaavakkeessa ohjeistettiin, että jos sormenjälkeä käytetään, pitää jonkun todistaa se oikeaksi. Tämä joku saisi mieluiten olla tuon järjestön edustaja, mutta myös Suomen hallituksen edustaja kävisi. Ellei kumpaakaan olisi saatavilla, myös hoitava lääkäri voisi todistaa sormenjäljen painamisen paperiin.

Mistäpä me vanhainkotiin saisimme kansainvälisen järjestön edustajan, kun ei sellaista ole pysyvästi koko maassa. Hallituksen edustajaksi saattaisi ehkä käydä joku ELY-keskuksen virkamies, mutta enpä viitsinyt soittaa sinne ja tiedustella, ehtisikö joku heistä piipahtaa omaistani tervehtimässä. Otin yhteyttä omaiseni osaston esimieheen, selitin asian hänelle ja sain lupauksen, että asia hoidetaan.

Ja hoidettiinhan se. Se vain, että osastolla tulkittiin lomaketta siten, että ensin lääkäri todisti omaiseni sormenjäljen ja sen jälkeen hoitaja todisti lääkärin nimikirjoituksen. Siinä nimittäin oli neljä ruutua.

Pelkäsin pahaa, mutta lähetin lomakkeen määräajassa eteenpäin.

Tänään tuli palaute. Väärin todistettu!

Kuoressa oli sama kaavake uudelleen täytettäväksi sekä kirje, jossa kerrottiin, että lähettämässäni lomakkeessa oli kaksi vikaa: omaiseni allekirjoitus ei vastannut sitä, mikä heillä oli arkistossa, ja sormenjälki ei ollut asianmukaisesti todistettu. Kirjeessä pyydettiin toimittamaan uudelleen täytetyn kaavakkeen lisäksi lääkärintodistus tai lääkärin viralliselle kirjepaperilleen kirjoittama selvitys omaiseni terveydentilasta. Ellei näin tehtäisi, omaiseni eläkkeen maksu lopetettaisiin.

Pitänee rustata hoitajille ohje: tähän ruutuun lääkärin nimi, tähän ruutuun lääkärin titteli, tähän ruutuun lääkärin allekirjoitus ja tähän ruutuun lääkärin leima. Tähän ruutuun omaiseni sormenjälki, eikä sitten improvisaatiota, kiitos!

Jostakin syystä New Yorkin byrokraatti ei maininnut, millä kielellä selvitys tulisi antaa. Runebergin päivän kunniaksi huvitan itseäni ajatuksella, että pyydän lääkäriä kirjoittamaan sen suomeksi!

Tuntuu jälleen kerran silkalta kyykytykseltä. Kyllähän he pystyivät arkistoissaan olevaan sormenjälkeen vertaamalla tunnistamaan, oliko kyse omaisestani vai ei.

--

Oma tilanne:

Haudutetun teen valmistaminen on kerta kaikkiaan liian monimutkaista kognitiivisille kyvyilleni nykyään. Jos en unohda laittaa töpseliä seinään, unohdan napsauttaa vedenkeittimen päälle. Tai sitten unohdan teepussit hautumaan kannuun tunniksi tai pariksi. Toisaalta minua kehuttiin erehtymättömästä muististani ja hyvästä havaintokyvystäni ihan hiljattain.