Olisihan se pitänyt arvata, että itsekkäät aikomukset johtavat huonoon lopputulokseen.
Panin taikinan alulle heti herättyäni aattoaamuna. Tavoitteena oli ehtiä Hoitokotiin heti kymmenen jälkeen, jotta pullakahvit ehdittäisiin juoda hyvissä ajoin ennen lounasaikaa. Hoitajat olivat luvanneet, että dementti odottelisi tilaisuutta yleisissä tiloissa, jotta meidän ei tarvitsisi kahvitella ahtaassa potilashuoneessa. Lapsenlapsikin tulisi mukaan tapaamaan isoäitiä.
Hiivataikinalla on kuitenkin oma tahto, ja tämä taikina päätti kohota hitaasti. En ollut vielä työntänyt ensimmäistäkään pellillistä uuniin, kun kello jo löi kymmenen. Pääsimme lähtemään kotoa vasta kello 11, joten kun olimme perillä klo 11.15, ruokakärry oli jo tuotu paikalle ja hoitajat aloittelivat joululounaan jakelua. Tv moikasi ekumeenista hartautta.
Omaisellani oli selvästi yksi huonommista päivistään. Hän ei tunnistanut meitä eikä näyttänyt erityisemmin ilahtuvankaan. Kysyi vain, miten osasimme sinne tulla. Hätäkellot soivat jossakin ihan hiljaa, mutta olin niin häikäistynyt omasta jaloudestani, etten kuunnellut, vaan hössötin pullakorini kanssa. Löyhytin pullantuoksua dementin nenään ja annoin hänen tarttua lämpimään hiivaleivonnaiseen jo ennen ateriaa.
Omaiseni jouluateria oli soseutettu. Kinkku oli jauhettu rakeiksi ja rosolli oli mössöä. Ainoat palaset olivat kolme palaa silliä. Niistä tulikin omaiseni suosikit: ne hän söi kaikki kolme hyvällä ruokahalulla ja kommentoi, että ne olivat niin sopivia palasia. Lisäksi hän haarukoi hiukan muusia. Painostin häntä lisäksi maistamaan hiukan lanttulaatikkoa ja rosollia, vaikka hän oli sanonut jo kahden haarukallisen jälkeen, ettei halua enää mitään. Juomana oli punaviini ja maito. – Ei pidä antaa hyvän viinin mennä hukkaan, kannustin. Luumukiisseliäkin maistatin.
Vieressä lautaset tyhjentyivät vauhdikkaasti, mutta dementin ruoka jäähtyi. Hätäkellon sointi peittyi Turun Vanhalta Suurtorilta kantautuviin Laivaston Soittokunnan marssisäveliin: Poo-jat kan-san ur-hok-kaan. Omaiseni oli ollut pieniruokainen jo vuosia, joten ei siinä ollut mitään ihmeellistä, ettei ruoka maistunut ilman kehoituksia. Eihän? Siispä haarukkaa suuhun puoliväkisin.
(Uskoisin, että omaiseni ruoka oli soseutettu, koska hän ei enää osaa syödä veitsellä ja haarukalla. Tämänhän olin itse huomannut jo viime keväänä. Silti se vähän kirpaisi. Tutkimusten mukaan soseutettua ruokaa syövät saavat ateriastaan keskimäärin x prosenttia vähemmän ravintoa kuin ne potilaat/asukkaat, joiden ruokaa ei soseuteta. Ja onhan se masentavan näköistä. Jälleen yksi porras astuttu etenevän muistisairauden tiellä.)
Ruoan päälle ojensin jälleen pullakoria. Vaikka omaiseni sanoi, ettei häntä enää ruoka kiinnosta, refleksit toimivat ja käsi työntyi kohti pehmeää, tuoksuvaa leivonnaista.
Sitten saapui joulupukki. Häneltä omaiseni sai pullon muinaista lempijuomaansa, Bristol Creamia, jota hän skoolasi poikansa kanssa lilliputtilaseista. Lapsenlapsi esitteli tuoreimpia valokuvia ja jutteli mukavia. Omaiseni alkoi nuokkua. Näin myös, miten hän yritti useaan otteeseen kohentaa asentoaan (tai siltä se näytti), mutta ei onnistunut.
En ole koskaan auttanut omaistani vuoteeseen, enkä mielestäni voinut tehdä sitä nytkään. Uskoisin, että se tehdään nostolaitteella, mutta en ole koskaan nähnyt, miten se tapahtuu. Hoitajilla oli kädet täynnä työtä tilaisuuden logistiikan hoitamisessa, olihan kaikki kynnelle kykenevät tuotu sairaalasängyissään joulupukkia tervehtimään, ja heidät piti saada myös takaisin huoneisiinsa. Aloimme keräillä tavaroitamme ja toivoimme, että joku hoitaja huomaisi meidät. En silti ajatellut, että olisi mikään erityinen kiire.
Kävin viemässä tavaroita omaiseni huoneeseen. Kun palasin yleisiin tiloihin, näin ovelta, miten hänen vartalonsa taipui eteenpäin ja hän avasi suunsa. Suusta valui suuri määrä punaista massaa isolle, froteiselle ruokalapulle. Sitä tuli, tuli ja tuli lisää. Näköpiirissä ei ollut yhtään hoitajaa, mutta taukohuoneen ovelle oli vain kolme askelta. Kerroin heille, mitä näin, ja he ottivat tilanteen haltuunsa.
Olinkin ihmetellyt, miksi omaisellani oli tavallista järeämpi ruokalappu. En ollut nähnyt sellaista hänellä ennen.
– Hän oli jalkeilla niin pitkään, selitti eräs hoitaja. Niinpä. Ja minkä takia hän oli ollut jalkeilla niin pitkään? Hänhän odotti niitä hiivaleivonnaisia, jotka sitten sekoittivat hänen vatsansa. Ellei se sitten ollut viinin vika. Tai ehkäpä hän oli huonovointinen jo aamusta, mutta hoitajat nostivat hänet silti pyörätuoliin, koska olimme tulossa.
Minä ja typerät pullani. Miten itsekeskeisesti ajateltu ja tehty. Soitin Hoitokotiin kertoakseni, että olemme myöhässä, mutta en kysynyt, miten dementti omaiseni voi.
--
