Dementin elämä on ihanaa!

Järjestelin tänään omaiseni kuluvan vuoden tiliotteet, eläkkeiden maksua koskevat tiedotteet, hoitomaksulomakkeet, ostoskuitit, sähkölaskut sun muut paperit muovitaskuihin aiheen mukaan, ja lopuksi tungin muovitaskut Ikean vanerisiin lehtikoteloihin. Kun järjestelin samalla omat paperikasani, aikaa tehtävään kului useampi tunti.

Sillä välin puolisoni kävi tapaamassa äitiään. Oli kuulemma ollut mukavaa. Puolisoni arveli, että omaisellemme oli juuri tarjottu pyhäpäivän kunniaksi konjakit ruoan päälle, sillä muistisairas oli tavallistakin puheliaampi ja hyväntuulisempi.

"Elämä on ihanaa", hän julisti.

Ihan kaikki oli parhain päin, huonekin miellyttävän korkea ja tilava. Se ei näyttänyt haittaavan, ettei naapurivuoteen rouvaa näkynyt ollenkaan. Ei näkynyt rouvan vuodettakaan. Jos rouva ei enää palaa, omaisemme on huoneensa pitkäaikaisin asukas. Kaikissa muissa vuoteissa on tänä aikana jo asukas vaihtunut.

Puolisoni oli valittanut syksyn pimeyttä ja ankeutta, johon omaisemme oli todennut: "Laulaminen auttaa aina!" Niin he sitten lauloivat. Joululauluja, joiden sanat muistisairas muisti vaivattomasti. Kotoa omaisemme ei koskaan suostunut avaamaan suutaan, kun me muut lauloimme, mutta nyt hän nautti äänestään estottomasti.

Samalla puolisoni sai hyvän näköalan äitinsä hampaisiin. Hän arveli, että yksi tai kaksi hammasta lisää olisi katkennut.

Omaistamme ihmetytti kovasti, miten puolisoni osasi ennustaa, että hänelle tuotaisiin kohta ruokaa. "Kyllähän minä itsekin ruokaa saan, lähden vain kävelemään", vuodepotilas esitti.

Muistisairasta kiinnosti, minne puolisoni oli seuraavaksi menossa. Kuultuaan, että kotiin, hän kysyi, missä puolisoni tätä nykyä asuu. Puolisoni antoi osoitteen. "Miksi sinä siellä asut?", äiti kysyi pojaltaan. Poika vastasi: "No kun olen naimisissa, ja vaimoni omistaa asunnon siinä."

"No mutta sehän on hienoa! Olet päässyt naimisiin!", riemastui dementti ja onnitteli puolisoani lämpimästi.

--

Oma tilanne:

Otin elokuussa lomalta palatessani tavaksi hauduttaa teetä aamuisin työpaikalla. Laitan teepussit kannuun, kaadan veden päälle ja palaan pöytäni ääreen aloittelemaan töitä. Olen kerran jos toisenkin muistanut teen vasta, kun se on ehtinyt jo haaleaksi.

Mistä tietää, onko muistisairas kateissa?

Parhaillaan on alkamassa Muistiliiton Välitä! kampanja, johon liittyvässä lehtijutussa poliisi kehottaa ilmoittamaan omille teilleen lähteneestä muistisairaasta hätäkeskukseen heti.

http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/rdquo-muistisairas-aitini-paleltui-hengilta-rdquo/

Muistipotilaan omaisena mieleeni tulee kysymys: Mistä tiedän, että omaiseni on kateissa? Eikö hänellä ole oikeutta lähteä omille teilleen tapaamaan ystäviään? Missä se raja kulkee? Milloin hän on kateissa, milloin viettää vapaa-aikaa haluamallaan tavalla? Kenen tehtävä on vahtia mustisairasta eli keneltä hän on kateissa? Mikä on se hetki, kun omaisen pitäsi ymmärtää, että nyt soitto hätäkeskukseen?

Nämä kysymykset nousevat yhä polttavammiksi, kun yhä useammat muistisairaat asuvat yksin kotona laitospaikkojen riittämättömyyden takia.

Minun omaiseltani muistisairaus tunnetusti vei jalat alta. Hän ei olisi pystynyt kävelemään kauas, vaikka olisi yrittänytkin. Kateissa hän kyllä oli useita kertoja, mutta tietääkseni kukaan ei koskaan soittanut minnekään muualle kuin minulle tai puolisolleni. Aina muistisairas löytyi ja yleensä samasta paikasta.

Omaiseni ei itse ymmärtänyt olevansa kateissa. Hän vain eli niin kuin ennenkin. Normaalistihan ihmiset liikkuvat kotinsa ulkopuolella. Millä hetkellä siitä tulee kateissa olemista ja kuka sen määrittelee? Harmaa alue saattaa kestää vuosia, koska muistisairaus voi edetä hitaasti.

Kampanjassa kolkutellaan omatuntoja myös muistuttamalla, että ulkona eksyneenä tarpova vanhus voisi olla sinun omaisesi. Niinhän hän voisi. Mutta entä, jos minun omaisellani olisi oikeasti oikeus päättää omasta elämästään - ja kuolemastaan? Hän saattaisi haluta kuolla juuri niin.

Olisiko mitenkään mahdollista ajatella, että omille teilleen lähtenyt vanhus jollakin tasolla tietää, mitä tekee? Voisiko olla niin, että hän ei halua tulla pelastetuksi? Mikä oikeus meillä on ryhtyä pelastajiksi?

Harkitsen vakavasti hoitotahtoa, jossa lukee: jos lähden kovalla pakkasella vähissä vaatteissa ulos, älkää lähtekö etsimään. Haluan sitä yhtä vähän kuin letkuruokintaa tai viime vaiheen antibiootteja.

--

Oma tilanne:

Unohtelu alkaa olla niin arkipäiväistä, että se enää juuri hätkäytä. Olen huomannut, että siihen voi myös varautua. On pelkästään järkevää, että läppärin virtajohtoja on kaksi (toinen kotona, toinen työpaikalla) ja silmälaseja neljät. Sateenvarjoja kai kaikilla on useita. Myös ilman olemiseen tottuu. Ei se ole niin vaarallista. Sitä on muutenkin joutunut viime aikoina nokakkain oman rajallisuutensa kanssa. Ei tässä enää nuorennuta, mutta ei se täysin estä elämästä.