Keblinger

Keblinger

Lukot aukeavat

0
| keskiviikko 26. marraskuuta 2014
Olette varmasti kuulleet tarinoita kuolinhetkellä pysähtyvistä kelloista? No, mitä mieltä mahdatte olla tästä?

Sinä sunnuntaina, kun meille aamulla soitettiin ja kerrottiin, että omaisemme kuolema on lähellä ja hänet on siirretty saattohoitoon, puolisoni oli poissa tolaltaan. Kun olimme lähdössä omaistamme katsomaan, puolisoni ei löytänyt heti sitä auton avainta, jota hän normaalisti käyttää. Hän ei halunnut ajatella asiaa sen enempää, vaan otti käyttöön vara-avaimen.

Se reissu oli viimeinen kerta, kun auton virtalukko toimi.

Vanhojen autojen entisöinti on yksi puolisoni harrastuksista. Hänen mielestään 1990-luvun alun jälkeen ei ole valmistettu autoja, joita kannattaisi hankkia, koska uudemmat autot sisältävät liikaa haavoittuvaista sähkötekniikkaa, tietokoneita suorastaan. Sellaisten autojen korjaaminen omin päin on käytännössä mahdotonta, eikä niitä voi myöskään entisöidä itse, ellei omaa atk-insinöörin taitoja. Ihan turhanpäiväisiä kotteroita siis.

Käyttöautomme on valmistettu 1990-luvun alkuvuosina, kuinka ollakaan. Siinäkin on aika paljon edistynyttä tekniikkaa, ja aivan erityisen edistynyt on sen virtalukko. Kyseessä on alun perin edustuskäyttöön tarkoitettu luksusmalli, samanlainen, jossa prinsessa Diana kuoli. (Puolisoni on luvannut, että minä en kuole siinä autossa, koska hän ei koskaan aja kännissä eikä ylinopeutta, eikä hän myöskään aja, jos turvavyöni ei ole kiinni. Olinpa prinsessa tai en.) Sen virtalukko on rakennettu huolellisesti sellaiseksi, ettei sitä avaisi itse Houdinikaan. On vain kaksi vaihtoehtoa: avain toimii ja auto käynnistyy, tai sitten on käytettävä rälläkkää. Auto on siis erittäin murtovarma.

Puolisoni arveli ongelman syyksi vara-avainta, jonka hän oli epähuomiossa käsitellyt aseöljyllä. Hänen tulkintansa mukaan lukko tunnisti, että jotakin oli eri tavalla, ja kieltäytyi toimimasta. Hän työnsi auton kadulta talliin ja alkoi selvittää, löytyisikö Suomesta joku, joka pystyisi auttamaan. Sen hän jo tiesi, että jos hän vääntää avainta vielä kerran, se jumittuu vielä pahemmin, ja sitten ei ole muita vaihtoehtoja kuin rälläkkä.

Merkkiä myyvä autoliike antoi parhaan autolukkoseppänsä nimen, ja tämä arveli ensin pystyvänsä korjaamaan lukon. Paikan päällä hän joutui kuitenkin toteamaan, ettei hän sittenkään tuntenut tätä lukkomallia eikä voinut auttaa. Puolisoni jäljitti toisen autolukkosepän, mutta tämä myönsi jo kättelyssä, että tämä nimenomainen malli ylittää hänen taitonsa. Lopulta puolisoni sai vihiä henkilöstä, joka tekee palkkatyökseen ihan muuta, mutta tuntee läpikotaisin juuri tämän auton ja saattaisi ratkaista saksalaisen sudokun. Mutta mutta... henkilö tunnettiin eksentrisenä, eikä olisi niin taattua, että hän viitsisi lähteä katsomaan autoamme.

Kuukaudet kuluivat. Auto virui tallissa. Puolisoni odotti sopivaa hetkeä.

Syyskuun lopulla hän vihdoin sai yhteyden Aladdiniin, joka otti automme haasteena. Hän kysyi sarjan yksityiskohtaisia kysymyksiä, jotka auttoivat häntä hahmottaman tilannetta. Marraskuun alussa hän tuli kotikäynnille, jonka aikana hän irrotti  lukkopesän ja antoi ongelmalle nimen.

Ei kyse ollut mistään aseöljyn joutumisesta lukkoon. Auton lukkopesä oli murtunut. Siis se vahva teräsmötikkä, jonka sisään lukko on rakennettu. Siinä oli selvä murtuma. Aladdin ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Eikä sellaisesta ollut autoharrastajien foorumillakaan kuultu.

(Huom. en tiedä näistä asioista oikeasti mitään, joten antakaa anteeksi, jos käytän vääriä termejä tai muuten osoitan teknisen tietämättömyyteni. No, jotakin vahvaa siellä kuitenkin oli murtunut, se on varmaa.)

Aladdin irrotti lukkopesän, ja merkkihuoltamon kautta tilattiin uusi. Siihen tarvittiin minulta valtakirja, koska virallisesti omistan tämän auton. Osan mukana ei kuitenkaan tullut välttämätöntä tarviketta, tiettyä jousta, jota ilman asentaminen ei onnistuisi. Jousi ei kuulunut valmistajan varaosavalikoimaan, koska ilmeisesti oletettiin, että lukkosepät osaavat valmistaa vastaavia jousia itse. Suomesta sellaista osaajaa tosin tuskin löytyisi.

Puolisoni mielestä todennäköisyys, että tarvittava jousi löytyisi jostakin, oli lähes olematon. Mutta kuinka ollakaan, Aladdin, jolla itsellään on aiemmin ollut identtinen auto ja joka tuntee tämän mallin läpikotaisin, löysi jousen työkalupakistaan. Seuraavalla käynnillään Aladdin asensi uuden lukkopesän paikoilleen. Auto on nyt käyttökunnossa.

Päivä, jolloin auto saatiin kuntoon, oli täsmälleen sama, jolloin perintörahat saapuivat perillisten tilille.

Puolisoni mielestä vain omaisemme henki voi olla niin vahva, että hän lähtiessään rikkoi teräksenkin. Minä en usko hiipuvien enkä kuolleiden henkiin. Sen sijaan uskon, että elävät ihmiset pystyvät vaikuttamaan elottomaan materiaan. Minä uskon, että puolisoni järkytys rikkoi lukkopesän. Mitä mieltä te olette?

Nyt lukot ovat auenneet, rahat vapautettu tileiltä ja omaisemme sielu - toivottavasti se on nyt jättänyt maan piirin ja ehtinyt toisen puolikkaansa vierelle paikkaan, josta he siunaavat meitä. Siihen tämä minusta viittaa. Taakkamme on selvästi keventynyt.

Omaisemme kuolemasta tulee viikonvaihteessa puoli vuotta.

--

Oma tilanne:

Parikin unohdusta on tullut ilmi. Sattuuhan sitä.


Miten kuolema muuttaa elävää

3
| perjantai 21. marraskuuta 2014


Läheisen kuolema muuttaa usein niitä, jotka jäävät eloon. Niin olen kuullut ja havainnoinutkin. Monet alkavat pohtia loppuelämänsä tarkoitusta. Jotkut valaistuvat, toiset masentuvat. Yhdet kivettyvät, eräät pehmenevät. Itse osaan sanoa varsin tarkasti, miten dementin omaiseni poismeno muutti minua.

Muutos on aika tarkkaan kahdeksan kiloa.

Kuihtumisen ja kuoleman edessä ei mikään tuntunut yhtä turhalta kuin omien syömisten, juomisten ja painamisten vartiointi. Olin yli viiden vuoden ajan käynyt säännöllisesti vaa'alla ja pitänyt melkein koko ajan ruokapäiväkirjaa netissä. Nyt lopetin ruokailun rajoittamisen ja tarkkailun kokonaan.

Se oli hedonismin voitto kurinalaisuudesta. 

Ja tänään sitten lasissa on aitoa samppanjaa sen kunniaksi, että perillisten varat ovat poissa minun vastuultani. Olo on kevyt ja kupliva.

Ihan helpoin ei tämä viimeinenkään vaihe ollut. Yhdysvaltalaisen pankkitilin tiedoissa oli 13 riviä. Pankkitoimihenkilön piti pyytää pääkonttorin ulkomaanosastolta asti apua, että oikeat numerot ja tunnukset osattiin näppäillä oikeisiin kohtiin. Ensi viikolla selviää, onko perintö osannut perille.

Nyt on jäljellä enää verotuspäätösten odottelua ja verojen maksua. Sen pitäisi olla helppoa.

--

Oma tilanne:

Unohdin puhelimen kotiin aamulla, mutta huomasin puutteen niin nopeasti, että ehdin palata takaisin.

Byrokratia selätetty!

0
| maanantai 17. marraskuuta 2014
No niin, nyt on kaikki selvää.

Myös omaiseni omistusten pääosa on nyt vapautettu perillisten käyttöön, ja se siirretään heidän tileilleen lähipäivinä, ellei ole jo siirretty. Tämä pankki vaati muiden papereiden lisäksi myös perinnönjakosopimuksen (eli jakokirjan) sekä nimikirjoitusten tarkistamiseksi kopion kaikkien henkilöllisyystodistuksista. Toimitin ne viime viikolla, ja tänään pankista pyydettiin perillisten tilinumeroita rahojen siirtämistä varten. Pankin lakiosaston mielestä paperit ovat nimittäin kunnossa. Loistavaa!

Jännitin loppuun saakka, kelpaako heille perillisten keskenään tekemä perinnönjakosopimus vai vaativatko he, että sen pitää olla testamentissa mainitun toimeenpanijan tekemä. Ei tarvinnut olla. Toimeenpanija kertoikin minulle aiemmin, että pankkien tulkinnat tästä vaihtelevat. Vaikka omaisellani oli isossa ruotsalaisjohtoisessa pankissa vain muutama euro, se vaati toimeenpanijaa luopumaan tehtävästään kirjallisesti ennen kuin sain oikeuden käyttää tiliä. "Tässä on sentään kyse isoista asioista", tärkeili virkailija.

Tämän toisen pankin kanssa oli kyse moninkertaisesti isommista asioista, mutta pankille oli tärkeämpää palvella kuin nillittää. Minua ei nöyryytetty minkäänlaisilla kuulusteluilla, vaan pankki oletti alusta asti minun olevan rehellisillä asioilla. Papereita he tarvitsivat ihan yhtä paljon kuin toinen pankki, itse asiassa enemmänkin, mutta asenteessa oli iso ero. Se ei tuntunut yhtään kyykyttämiseltä, kun se tehtiin ystävällisesti palvellen, ei puutteita sormella osoitellen.

Tämä toinen pankki, josta minulla on pelkkää hyvää sanottavaa, on turkulainen Aurator Varainhoito Oy, joka on osa Evli-konsernia. Paperit tutki Evli Pankki. Jos minulla olisi jotakin sijoitettavaa, tietäisin, minne varani veisin.

--

Oma tilanne:

Yritän palauttaa pimeyden takia viivästynyttä unirytmiäni kohdalleen melatoniinilla, mutta muistan vain harvoin ottaa tabletin ajoissa. Toivoton tapaus!

Haluatteko todella pitkäaikaissairaanhoitoon?!

0
| perjantai 14. marraskuuta 2014
Tänään monet ovat kiihtyneet tästä Helsingin Sanomien uutisesta:

http://www.hs.fi/kotimaa/a1415857866372

Ja asiaa koskevasta pääkirjotuksesta:

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1415854878496?jako=cb4478fc3dba4d2f78589d9d5dab1d5e&ref=fb-share

Hallitus siis esittää lainmuutosta, jonka mukaisesti vanhusten hoito voitaisiin toteuttaa PITKÄAIKAISENA LAITOSHOITONA vain lääketieteellisillä tai asiakas- ja potilasturvallisuuteen liittyvillä syillä.

Eli siis täsmälleen niillä syillä, joilla nykyäänkin pitkäaikaissairaanhoitoon pääsee. Tai pitäisi päästä.

En ymmärrä, miksi tätä pidetään erityisen törkeänä ehdotuksena ja hyvänä syynä lähteä barrikadeille arvokkaan vanhenemisen puolesta. Voin kuvitella monta paljon parempaa syytä.

En  käsitä, miksi kukaan haluaisi pitkäaikaissairaanhoitoon ilman lääketieteellisiä tai turvallisuuteen liittyviä syitä, jotka ovat käytännössä sama asia. Minusta on ihan oikein, että laitospaikat varataan niille, jotka niitä todella tarvitsevat. Siis niille, jotka eivät tule autettuinakaan toimeen kotonaan. Uskoisin, että useimmat myös haluavat asua kotona niin pitkään kuin se on mahdollista. Kun se ei enää ole mahdollista, on lääketeieteelliset syyt siirtyä laitokseen.

Kyllä minustakin on huolestuttavaa, kun laitospaikkoja vähennetään, vaikka ikääntyvät ikäluokat ovat kasvussa eivätkä pienentymässä. Mutta arvokas vanheneminen tapahtuu minun mielestäni kotona tai jossakin kodin ja laitoksen välimuodossa, ei pitkäaikaisessa laitoshoidossa.

Noiden välimuotojen kehittämisen ja ylläpitämisen hyväksi minäkin olisin valmis barrikadeille. Se minusta on väärin, jos ja kun tavallisella keskituloisella eläkeläisellä ei ole varaa kustantaa itselleen tarvitsemaansa apua ja palveluja. Olisi miellyttävää, jos voisi ikääntyessään muuttaa asumaan turvalliseen yhteisöön, jossa olisi tarjolla vertaistukea ja kohtuuhintaisia ostopalveluja. Jos siinä vielä olisi jotakin vihreää ympärillä ja kenties jollakin toisella asukkaalla ystävällinen kissa, niin siellähän viihtyisi vallan mainiosti siihen asti, kun joko infarkti korjaisi tai olisi lääketieteelliset syyt siirtyä laitokseen.

Onneksi tuo parjattu lakimuutoskin näyttäisi pyrkivän juuri edellä kuvaamaani tilanteeseen:

- Samalla kun laitoshoitoa vähennetään, tarkoitus on lisätä "toimintakykyä, hyvinvointia ja terveyttä edistävää toimintaa ja palveluita". Myös kuntoutusta sekä koti- ja omaishoitoa lisätään.
Ministeriön mukaan "asumisen ja palvelut yhdistäviä kodikkaita asumisvaihtoehtoja" lisätään,  kirjoittaa Helsingin Sanomien päätomittaja.

Jos näin kävisi, niin olisihan se onnekasta.

Suunnittelenkin kylpyhuoneeni remontoimista esteettömät ratkaisut sallivaksi jo nyt keski-ikäisenä. Olisi sitten leveät ovet valmiina sitä varten, että kotihoito joskus kärrää minut kerran viikossa suihkuun vastustelustani välittämättä.

Uudessa laissa en näe mitään vastustettavaa.  Se, että tällä hetkellä lääketieteelliset syyt eivät näytä aina riittävän laitospaikkaan, se on törkeää. Ei tuo laki.

--

Oma tilanne:


Nuori työkaverini piti outona, kun en tunnistanut pari kuukautta sitten haastattelemani henkilön sukunimeä. Minusta se on ihan normaalia. En ole koskaan suhtautunut satunnaisesti kohtaamieni ihmisten nimiin niin, että ne pitäisi tallettaa muistiin.

Viimeinen leposija

0
| lauantai 1. marraskuuta 2014

Tässä on omaiseni viimeinen leposija. Tai oikeastaan ei ole. Hänen tuhkansa on haudattu ilman uurnaa lähistölle, ja tämä on paikka, jossa häntä voi muistella. Pystyisin osoittamaan kuvasta näin kaukaakin, millä kohdalla hänen pieni nimilaattansa on kivessä. Jotenkin hölmöä, mutta laatta tuntuu olevan täsmälleen oikealla paikalla, juuri siinä, mihin silmä osuu.

Kävimme siis katsomassa, että laatta on ruuvattu paikoilleen. On se. Hyvää pyhäinpäivää!

Tänä vuonna vainajain muistopäivällä on tavallista painavampi sanoma. Ei pelkästään dementin omaiseni poismenon takia, vaan kuolema on kulkenut läheltä useita kertoja. Eilen tuli vuoden viides suruviesti. Ei, ei sydänsairas isäni, vaan läheisen ystävämme isä. Hieno gentlemanni. Mutta ei 80-vuotiaan infarktipotilaankaan ennuste voi järin hyvä olla.

Missähän oma hautapaikkani on?

Onko se pienen maalaiskylän vaaleaksi maalatun puukirkon kupeessa? Vai ehkä täällä muistolehdossa lähellä omaiseni hautapaikkaa? Avioerossani ainoa asia mikä minua harmittaa on, että menetin hautapaikan Tampereen Kalevankankaalta. Ihan totta! Mahtava näköala.

--

Oma tilanne:

Ei uutta kerrottavaa.
 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine