Koulumuistoja

Olen miettinyt, pitäisikö blogi lopettaa tähän, kun dramaattisia tapahtumia ei enää liene luvassa, paitsi tietenkin se yksi. Mutta sitten ajattelin, että ehkä voi olla hyödyllistä dokumentoida myös hidasta muutosta. Tosin asioiden tapahtuessa sitä ei välttämättä edes tiedosta, mikä on muutosta.

No joka tapauksessa tällä viikolla dementti omaiseni uskoi olevansa koulutalossa, josta on tehty yöpymispaikka. Puolisoni kysyi, mikä luokka tämä huone olisi mahtanut olla. – Yleisluokka varmaan, dementti arvioi. Keskustelimme sitten jonkin aikaa hänen koulumuistoistaan.

Tietääkseni Hoitokodin talo ei ole koskaan toiminut kouluna. Ehkä vanhan kivitalon paksut seinät, laitosmaisuus ja kello huoneen oven yläpuolella toivat koulun omaiseni mieleen. Uskoisin, että koulu ja koulutus merkitsevät hänelle vakautta, turvallisuutta ja elämänuskoakin, joten sikäli on ihan myönteistä, että hän mieltää olevansa koulussa.

Muistan hänen kertoneen, että hän halusi nuorena kiihkeästi opettajaksi. Koska hän ei kuitenkaan uskonut osaavansa laulaa, ei hän mielestään voinut ryhtyä kansakoulunopettajaksi. Niinpä hän valitsi kotitalousopettajan ammatin. Kun kysyin, pitikö hän ruoanlaitosta jo nuorena, hän kielsi jyrkästi. Eihän toki! Ei hän ollut koskaan halunnut laittaa ruokaa, mutta opettaminen oli hauskaa. Ideana oli panna muut töihin, ei tehdä itse.

Samaa periaatetta hän edelleen noudatti. – Mikäs tässä on makoillessa, kun kaikki tuodaan eteen, hän sanoi. Ja siinä samassa kauravälipala jo ilmestyikin hänen pöydälleen. Oli hyvää, mutta kaksi lusikallista riitti.

--

Oma tilanne:

Aika vähän unohduksia. Töissä käyttämäni silmälasit unohtuivat yhtenä päivänä kotiin, mutta siitäkin taitaa olla jo yli viikko. Numeroitahan en edes odota muistavani.

Muilla mailla vierahilla

Dementti omaiseni on nyt asunut Hoitokodissa lähes kaksi vuotta. Käynti hänen luonaan on vakiintunut osaksi normaalia viikko-ohjelmaani, mutta muulloin en enää  paljonkaan ajattele häntä. Hänestä huolehtimisen tilalle ovat tulleet uudet huolet. Välillä, kun luen aiempia kirjoituksiani täältä, hämmästyn ja hiukan häpeänkin niiden aggressiivista otetta. Minulla on ollut ilmeisen kova tarve saada ristiriitaiset tunteeni kirjoitetuiksi ulos. Kaipa tämä on jonkinlainen varaventtiili ollut.

Tänään omaiseni oli ajatuksissaan aivan muilla mailla. Keskustelimme matkustamisesta ja perheen eri jäsenten elämästä ulkomailla. Eläydyimme siihen, miten uuden maan lämmin ja kostea ilma, tuoksut ja äänet oli aikaisemmin mahdollista aistia heti lentokoneen oven auettua. Nykyään sellaista ei enää voi kokea, kun lentokoneesta rynnätään putkea pitkin ilmastoituihin tiloihin.

Omaiseni tuntui olevan täysin järjissään ja tilanteen tasalla. Hän filosofoi, miten hienoa on, kun on saanut elää niin pitkän elämän ja nähdä kehityksen menevän niin valtavin harppauksin eteenpäin. Sitten hän jatkoi keskustelua: – Mitäs sanotte, mitä me tehdään sitten Suomessa?

Minulta menivät jauhot suuhun, mutta puolisoni vastasi tyynesti: – Ensimmäiseksi mennään nakkikioskille! Missään muualla ei saa samanlaista makkaraa kuin Suomessa.

Pelasin aikaa pyytämällä, että omaiseni hörppäisi lisää kahvia, jota maahanmuuttajataustainen hoitaja oli äsken tuonut hänelle. – Kyllä täällä sentään on joku, joka osaa keittää oikeaa suomalaista kahvia! ihasteli dementti. Hän arvuutteli, mitä kieltä käytävällä puhuttiin ja halusi tietää, minne olemme lähdössä seuraavaksi. Puolisoni tokeni jälleen nopeammin ja totesi, että voisi olla mukavaa pysyä ihan täällä jonkin aikaa, kun palvelukin on niin hyvää.

Lähtiessämme puolisoni kehotti vielä äitiään kutsumaan heti tarjoilijaa, kun hänen alkaa tehdä mieli konjakkia. Onhan hän sentään täysihoidossa, ja hintaan kuuluvat myös juomat.

Miten armelias sairaus! Eikö olisikin hienoa, jos itsekukin saisi viettää viimeiset vuotensa viiden tähden hotellissa jossakin lämpimässä maassa.

--

Oma tilanne:

Hyvä mieli, parempi muisti.