Hoitokodissa oli valmistauduttu tapahtumaan kiitettävästi. Omaisemme odotti puettuna pyörätuolissaan, ja saimme mukaan hänen lääkelistansa ja taksikorttinsa. Hän oli rauhallisella mielellä. En huomannut kysyä, oliko hän saanut jotakin rauhoittavaa. Voi olla, muttei välttämättä.
Odottelimme ensin tovin taksia pihalla, koska oli hieno sää. Dementti nautti auringon lämmöstä. Taksimatka sujui rauhallisesti. Jaksoimme kertoa yhä uudelleen, että olemme menossa hammaslääkäriin. Röntgenissäkin kaikki sujui ongelmitta. Omaisemme piti päätään täysin paikoillaan, joten tarvittava kuva saatiin kerralla.
Sitten pääsimme hammaslääkärin vastaanottohuoneeseen. Omaiseni ei olisi halunnut siirtyä pyörätuolistaan hammaslääkärin tuoliin, mutta minkäpä hän meille mahtoi, kun tartuimme häntä kainaloista ja heitimme kuin jauhosäkkiä. Laskeutuminen hammaslääkärin työskentelyasentoon ei myöskään tuntunut hänestä täysin turvalliselta, mutta hän suostui painamaan pään tyynyyn, kun hoitaja kehotti. Suojalasit sujahtivat päähän ilman vastalauseita.
Sitten olisi pitänyt avata suu. Aluksi se onnistuikin, mutta kun sinne alettiin tunkea tavaraa, alkoi valitus. Ei tuntunut kivalta, kun hammaslääkäri suihkutteli arkoja kohtia tutkiessaan hampaita.
- Ää! Ääää! Äääää! äänteli omaisemme.
- Kerro, mihin kohtaan sattuu, kysyi hammaslääkäri.
- Ei satu mihinkään, mutta tuntuu epämiellyttävältä, muistisairas vastasi ja sulki suunsa.
Hammaslääkäri totesi, että välttämätön hoidon tarve oli vähäinen. Hänen mielestään katkenneiden hampaiden juuria ei kannattanut poistaa, koska niistä olisi syödessä enemmän apua kuin paljaasta ikenestä. Myöskään reikiä ei kannattaisi peittää väliaikaisella paikalla, kuten kollega oli ehdottanut. Tämän ammattilaisen mielestä karies vain muhisi paikan alla pahemmin. Paikkaamista olisi voinut harkita, mikäli tuolissa olisi istunut yhteistyöhaluinen potilas, mutta sellainen onni ei tällä kertaa ilmeisestikään osunut kohdalle.
- Minä voin purra sinua sormeen, uhkasi omaisemme hammaslääkäriä.
En minäkään olisi halunnut tuikata puudutuspiikkiä siihen suuhun.
Hoitosuunnitemaksi muotoutui juurentynkien hiominen niin, että ne eivät hankaisi poskia tai kieltä. Tulehdusta ei juuri nyt havaittu, joten jatkossa tulisi vain tarkkailla ikeniä: turvotus ja arkuus kertoisi hampaanjuurten tulehtumisesta, jolloin niiden poistamista harkittaisiin uudelleen.
Kun hammaslääkäri aloitti varsinaiset hoitotoimet, omaiseni yritti estää tätä oikealla kädellään. Siksi menin omaiseni viereen ja pyysin häntä pitämään minua kädestä. Pidin häntä kaksin käsin kädestä, kun hammaslääkäri hioi alaleuan kaksi aukkokohtaa. Lääkärikammoinen puolisoni oli tässä vaiheessa paennut niin pitkälle kuin pienessä huoneessa pystyi ja nojasi nyt selällään huoneen oveen. Sieltä hän jutteli äidilleen rauhoittavasti ja kehotellen, kun pyysin.
En usko, että omaistani sattui ollenkaan. Hänen otteensa kädestäni ei kiristynyt, kun hampaita hiottiin. En usko, että hän edes tajusi, millä sekunnilla varsinainen hoito tapahtui. Uskon, että hän protestoi vain epämiellyttävää tilannetta ja muodon vuoksi.
Nämä kaksi kohtaa saatiin hoidetuksi melko helposti, mutta yläleuan aukko osoittautui hankalaksi. Tarvittiin pitkät maanittelut ja useita yrityksiä ennen kuin hammaslääkäri sai instrumenttinsa viedyksi tarvittaviksi sekunneiksi omaisemme suuhun.
Omaisemme vaikutti hämmästyneeltä, kun tilanne olikin ohi. Ikään kuin hän olisi ajatellut, että raivokas vastustelu meni hukkaan, kun häntä ei pakotettukaan mihinkään tätä pahempaan.
--
0 kommenttia:
Lähetä kommentti