Keblinger

Keblinger

Perunamuusia luumukiisselin kera

2
| tiistai 24. joulukuuta 2013
Viime joulusta viisastuneena en vienyt omaiselleni tuoretta pullaa, vaikka jälleen leivoin sitä aattoaamuna. Nyt tuliaiskorissani oli vain kukkia, mandariineja ja Vihreitä kuulia sekä ulkomailta tullut joulukortti.

Osastolla oli yllättäen paljon rauhallisempaa kuin viime vuonna - ilmisesti joulujuhla oli järjestetty erikseen. Olimme ainoat vieraat. Kuusi asukasta oli ryhmittynut yhteistilan ruokapöydän ääreen aterioimaan, kaksi söi omissa, pöydällä varustetuissa tuoleissaan ja lopuille oli jaettu ruoka huoneisiin. Ruoka oli soseutettua. Omaiseni lautasella oli perunamuusia, kastiketta, jauhettua kinkkua, lanttulaatikkoa, rosollia ja rosollin kastiketta. Muiden lautaset olivat jo puolillaan, kun omaiseni vasta pyöritteli ensimmäistä lusikallistaan. Autoin sen hänen suuhunsa.

Omaiseni maistoi kaikkea, mitä tarjolla oli. Maistamiseen ei kuitenkaan tarvittu enempää kuin viisi pientä lusikallista, ja siihen hän lopetti. Luumukiisseliä ja kermavaahtoa hän suostui ottamaan kaksi lusikallista. Tällä kertaa en tuputtanut, vaan juttelimme kaikessa rauhassa. Varmistin silti, ottaisiko hän lisää. Ei ottanut.

Hän näytti kovin pieneltä ja hauraalta, ja hän vapisi. Oli ihan pakko kietoa käsi hänen harteilleen ja pitää kättä siinä melkeipä koko ajan. Hänen ilmeensä perusteella olisi voinut päätellä, että joko ruoka oli pahaa tai hänen suuhunsa sattui hänen pureskellessaan. Tämän hän kuitenkin kielsi. Ei sattunut mihinkään. Hänen katseensa valui helposti alas, hän hieroi silmiään, taputteli nenäliinalla nenäänsä ja piteli otsaansa. Silti kaikki oli kuulemma oikein hyvin.

Katselimme joulurauhan julistuksen ja tapailimme Maamme-laulun sanoja. Kysyin, haluaisiko hän maistaa mandariinia. - Mikä se on, hän kysyi. Päätin näyttää. Hän ilahtui ja söi yhtä palasta vaille kokonaisen, ison mandariinin.

Tässä vaiheessa kaikilta muilta oli viety tarjottimet pois. Naapurissa istuva Kristiina tarttui tyynesti omaiseni lusikkaan ja kauhaisi sillä kermavaahtoa hänen luuumukiisselinsä päältä. Ajattelin, että jouluaattona köyhäkin jakaa vähästään ja siirsin omaiseni kiisselikipon Kristiinan eteen. Hän söi sen hyvällä halulla. Kun kermavaahto loppui, Kristiina vei lusikkansa omaiseni perunamuusivuoren luo, lohkaisi kimpaleen ja upotti sen luumukiisseliin. Kun myös kiisseli loppui, Kristiina jatkoi urakointiaan muusin ja kastikkeen parissa. Omaistani tämä ei haitannut. Voi olla, ettei hän edes kunnolla huomannut, mitä tapahtui.

Hänen huomionsa oli nimittäin jo kiinnittynyt marmeladirasiaan. Hän tunnisti Vihreät kuulat jo nimestä, ja kun vihreä kansi paljastui lahjapaperin alta, hänen katseensa kirkastui. Suupielet vetäytyivät hymyyn, kun itse kuulat tulivat näkyviin ja niiden makea tuoksu saavutti hänen sieraimensa.

- Tämähän on ihanaa! hän huokasi. Ensimäisen kuulan hän vei suuhunsa kokonaisena. Sen pureskelu oli silmin nähden vaikeaa, onhan hänellä jäljellä vain reilu puolet hampaista. Urheasti hän jauhoi makeisen loppuun asti ja otti hetken päästä vielä toisen. Tällä kertaa autoin sen verran, että puolitin marmeladikuulan.

Kun aloimme tehdä lähtöä, ojensin hoitajille luksuskeksirasian ja vein loput mandariinit sekä kukat omaiseni vuoteen viereen. Omaiseni piteli marmeladirasiaa kaksin käsin, kun toivotimme hyvää joulua.

--

Oma tilanne:

Väitin illalla sinihomejuustoa Camembertiksi enkä muistanut Cheddar-juuston nimeä ensi yrittämällä.

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine