Keblinger

Keblinger

Se oli vain ajan kysymys

0
| keskiviikko 30. toukokuuta 2012
Puolisoni kävi tapaamassa äitiään sairaalassa heti samana päivänä. Paikka oli hänelle tuttu, sillä hän oli hyvästellyt isänsä samassa huoneessa vajaat 10 vuotta aikaisemmin. Kaksi tuntia tuon käynnin jälkeen hänen isänsä sai rytmihäiriön, johon menehtyi. Nyt hänen äitinsä makasi  samassa vuoteessa tai ainakin samalla paikalla kuin hänen isänsä silloin.

Äidillä oli kuitenkin kaikki suhteellisen hyvin. Meille oli aiemmin kerrottu, että kotihoidon oman lääkärin potilaat saavat muita helpommin osastopaikan sairaalassa, eikä heitä makuuteta päivystyksen nurkissa. Näin näytti tosiaan olevan, sillä tämä oli sisätautiosasto. Puolisolleni kerrottiin, että hänen äidilleen ollut kaatuessaan käynyt kuinkaan, mutta koska hän oli sekava eikä pysynyt pystyssä, hänet pidettiin osastolla tarkkailussa.

Hieman hymyilytti, kun ajattelin sitä kotihoidon lääkäriä. Hän oli vasta kaksi viikkoa aiemmin ollut sitä mieltä, että niin viehättävä ja valoisa persoona kuin omaiseni pärjää kyllä kotona.

Seuraavana päivänä soitin osastolle. Minulle kerrottiin, että omaiseni vointi oli aamulla ollut hyvä ja hänet oli viety pyörätuolilla päivähuoneeseen aamupalalle, jonka hän oli syönyt. Kun häntä sitten oli lähdetty kello kymmenen jälkeen viemään takaisin huoneeseen, hän oli alkanut oksentaa rajusti. Hänet oli eristetty välittömästi, ja parhaillaan odotettiin laboratoriokokeiden tuloksia. Lääkäri epäili norovirusta. Meidän toivottiin pysyvän poissa sairaalasta, jos halusimme pysyä terveinä. Omaisemme oli lisäksi hoitajan arvion mukaan niin uupunut, ettei hyötyisi vieraista. Hoitaja neuvoi soittamaan seuraavana päivänä uudestaan. Jos tilanne muuttuisi vakavampaan suuntaan, meihin otettaisiin yhteyttä.

Omaiseni kaatoi siis ilmeisesti virus. En tiedä, miten kauan hän oli joutunut virumaan eteisensä lattialla. Onneksi sen matto on paksu ja pehmeä. Kun menin käymään hänen asunnollaan, sain lukea viestivihosta:

"Aamulla: Tullessani klo 9.00 aikaan Leila kaatuneena eteisen lattialla. EI loukannut itseään, soitettu 112. Pyydetty nostoapua, lupasivat tulla nostamaan. Ambulanssilla Leila viety kaupunginsairaalan päivystykseen."

Tiesin, että jonakin aamuna näin kävisi. Se olisi vain ajan kysymys. Olin mielissäni, että omaiseni luona käytiin nykyään jo heti aamusta, koska se tarkoitti, etten todennäköisesti löytäisi omaistani lattialta itse. Silti joka kerta, kun työnsin avaimen lukkoon, mielessäni häivähti pelko. Mitä oven takana olisi? Hyväntuulinen, pirteä ja edustava diplomaatin rouva, höperö dementti yltä päältä ulosteissa vai kenties kylmenevä kalmo.
--

Oma tilanne:

Eilisen jälkeen en ole huomannut varsinaisesti unohtaneeni mitään. Jouduin kyllä etsimään viimeistä viestivihkoa melko pitkään ennen kuin löysin sen sieltä, missä sen pitikin olla.

Löytyi kaatuneena, mutta hengissä

0
|
Oli synkkä helmikuun lopun päivä vuonna 2011. Olin väsynyt valvomisesta ja ylitöistä, ja pohjalla kalvoi huoli avioliittoni tulevaisuudesta. Tiesin olevani tärkeällä vedenjakajalla. Keskitin kuitenkin juuri sillä hetkellä voimani muuhun, sillä olin matkalla tärkeään tapaamiseen ja minun tulisi ehdottomasti olla täydessä terässä seuraavat neljä tuntia. Vain neljä tuntia, ajattelin. Sen jälkeen saisin levätä.  Ainakin yön verran.

Puhelin soi juuri, kun juna oli saapumassa Pasilaan.

Kotihoidon sairaanhoitaja kertoi, että omaiseni oli löydetty samana aamuna kotinsa eteisen lattialta. Hoitaja oli kutsunut paikalle apua. Koska omaistani ei saatu pysymään jaloillaan ja hän oli sekava, hänet oli viety kaupunginsairaalaan. Hänellä ei tiettävästi ollut luita poikki. Sain tietää, millä osastolla omaiseni on.

Laitoin pikaisen tekstiviestin puolisolleni ja pyysin häntä soittamaan osastolle. Itse suljin puhelimeni ja kiirehdin tapaamiseen.  Pian seisoin Aleksanterin Teatterin näyttämöllä täysin tietoisena hetken ainutlaatuisuudesta. Muistan hyvin ylellisen sametin ja kultausten sekä teatteritekniikan ja kuluneiden lavasteiden kontrastin.

Lopuksi menimme syömään. Tavoistani poiketen tilasin lasin viiniä, ja kun virallinen osuus oli ohi, tilasin vielä toisenkin lasillisen. Sillä seurauksella, että keskustelu syveni ja tulin kuin huomaamatta kertoneeksi, mitä erikoista juuri siinä päivässä oli. Keskustelukumppanini luvalla avasin puhelimeni ja luin ääneen puolisoni kirjoittaman lyhyen viestin.

Omaiseni oli vielä hengissä.

Jälkeenpäin epäammattimainen käytökseni hävetti. Toisaalta olisin voinut laverrella paljon enemmänkin – tämä henkilö, jota tuskin tapaan enää koskaan, sai nähdä vain jäävuoren huipun.

--

Oma tilanne:

Luulin lähettäneeni puolisolleni jo viikkoja sitten erään linkin, mutta olinkin unohtanut sen. Toisaalta ei hänkään ollut muistanut muistuttaa.

Viehättävä dementti hurmasi nuoren mieslääkärin

0
| sunnuntai 27. toukokuuta 2012
Omaiseni on tottunut nousemaan tilanteen tasalle. Kymmenet vuodet diplomaatin rouvana olivat opettaneet hänet tunnistamaan erehtymättömästi, milloin ja kenen kohdalla kannattaa kääntää hurmausvaihde päälle. Nuoren mieslääkärin vierailu oli ehdottomasti sellainen tilanne.

Omaiseni oli siinä vaiheessa hoidattanut itseään vuoteeseen kai parin kuukauden ajan. Nousu vuoteesta ja noin 7 (terveen ihmisen) askeleen kävely ruokapöydän ääreen olivat niin merkittäviä tapauksia, että hoitajat muistivat kirjata jokaisen kerran erikseen. Yleensä hän valitti väsymystä ja etenkehtasta oloa ja kieltäytyi liikahtamasta vuoteestaan. Hänet paljolti sekä syötettiin että vaipatettiin niille sijoilleen. Ajoittain liikkuminen kuitenkin onnistui, sillä sairaus oli aaltoileva laadultaan.

Sitten hoitajat alkoivat epäillä hänellä virtsatietulehdusta. Minulle jäi käsitys, että sitä ei lopulta saatu koskaan kunnolla todetuksi, vaikka näytteitä otettiin ja tutkittiin, mutta antibioottikuuri hänelle kuitenkin määrättiin. Joko tulehdus tai sen hoito ehkäpä oli syynä ajoittaiseen sekavuuteen, jonka hoitajat huomasivat.

"Leila kysyi että missä hän on? Kerrottu että omassa kodissa. Kertoi ettei näytä tutulta. Taulut ovat kuulemma tuttuja", kirjasi hoitaja.

Tulehdus saatiin ilmeisesti hallintaan, mutta hoitajien huoli omaisestani kasvoi. Voi olla, että he kokivat, etteivät pystyneet lyhyillä käynneillään auttamaan häntä riittävästi. Luultavasti he miettivät myös mielessään, onko koti enää omaiselleni turvallinen tai paras paikka elää. Omaiseni hoidosta vastaava sairaanhoitaja päättikin järjestää ratkaisevan kotikäynnin, jonka tarkoitus oli näyttää kotihoidon lääkärille omaiseni tilanne ja ravistaa hänen hihastaan todistus, jonka perusteella omaiselleni voitaisiin alkaa etsiä laitospaikkaa.

Minulle tästä käynnistä ei kerrottu etukäteen. Viestivihossakin luki sen päivän kohdalla vain näin:

"Leila ei pystynyt nousemaan, kävelemään wc:hen. Vaippa vaihd. sängyssä, pesty kakkapeppu Tena-voiteella. Sängyssä syönyt vispipuuron + lääkkeet + Sanasol, silmätipat. Lääkäri ja sairaanhoitaja kävi Leilaa katsomassa. Leila käveli kyllä lääkärin tukemana. Jalat rasvattiin. "

Sairaanhoitaja soitti minulle seuraavana päivänä. Hän kertoi, ettei ollut koko uransa aikana vielä nähnyt vastaavaa ihmeparantumista.

Omaiseni, joka vielä samana aamuna ei pystynyt kävelemään vessaan, virkistyi silminnähden, kun nuori, komea mieslääkäri astui ovesta sisään. Tohtori ja rouva juttelivat mukavia, ja tohtorin mielestä rouva keskusteli täysin asiallisesti. Hän ei huomannut, ettei keskustelukumppani vastannut kysymyksiin aidosti, vaan väisteli asioiden ydintä lujalla smalltalk-rutiinillaan. Tohtorin mielestä rouva oli huumorintajuinen ja viehättävä. Sellaisen rouvan paikka ei hänen mielestään ollut laitoksessa.

– Annetaan viehättävälle rouvalle vielä kaksi kuukautta kotona, sanoi lääkäri hoitajalle rappukäytävässä. Hoitaja ei ollut uskoa silmiään ja korviaan.

Hoitaja oli ollut varma, että lääkäri tunnistaisi omaiseni täydellisen toimintakyvyn puutteen. Mutta ei. Viehättävä dementti vei nuorta lääkäriä kuin laskiämpäriä ihan sinne, minne sillä hetkellä itse tahtoi. Ja juuri sillä hetkellä hän ei tahtonut laitokseen, vaikka vasta edellisenä päivänä oli vaatinut minua järjestämään itselleen paikan jonnekin, jossa hänellä olisi turvallisempi olo ja enemmän juttuseuraa.
--

Oma tilanne:

Tapasin juuri useita sukuni vanhempia jäseniä. Eräällä heistä on diagnosoitu Alzeimerin tauti, mutta en olisi osannut epäillä mitään, ellen olisi tiennyt siitä ennalta. Hän vaikutti täysin normaalilta. Sen sijaan erään toisen sukulaisen kanssa keskustelu oli vaikeaa. Oma ongelmani, jossa ihmisen nimi katoaa muististani, kun sitä kysytään (näen mielessäni vain henkilön kuvan), oli hänellä laajentunut koskemaan monia muitakin asioita. Kysyipä häneltä lähes mitä tahansa, hän ei osannut vastata. Näki, että hän tiesi vastauksen ja pyrki sen luokse, mutta vastaus oli lukittuna aivojen kammioihin eikä hänellä ollut avainta.

Kiukuttava asiakastyytyväisyyskysely

0
| sunnuntai 20. toukokuuta 2012
Täytin juuri asiakastyytyväisyyskyselyn, jonka avulla kotikaupunkini pyrkii luotaamaan ympärivuorokautisessa hoidossa olevien asukkaidensa omaisten tuntoja.

Lomake on ärsyttävä. Kiukuttava kerrassaan. Täynnä aivan käsittämättömiä kysymyksiä. Termejä ei selitetä ja niitä käytetään huolimattomasti.

Esimerkiksi sana "palvelu". "Valitse väittämä, joka parhaiten kuvaa läheisesi saamaa palvelua." Ja sitten tulee väittämiä, kuten: "Läheiseni on saanut palvelua riittävän nopeasti."

Miten tämä pitäisi ymmärtää? Kysytäänkö siinä, pääsikö omaiseni laitokseen riittävän nopeasti? Siinä tapauksessa vastaus on: "Täysin samaa mieltä". Omaisenihan ei joutunut jonottamaan laitospaikkaa kuin viikon, ja ennen jonotuksen alkua hän oli laitoskunnossa vain pari kuukautta. Mutta entä, jos halutaankin tietää, tuodaanko omaiselleni vesilasi riittävän nopeasti tai vaihdetaanko hänen vaippansa ripeästi? Siinä tapauksessa en osaa vastata ollenkaan. Koska mistäpä minä sen tietäisin?

Ylipäätään kysely on absurdi. Mistä omainen voisi tietää, miten dementtiä kohdellaan laitoksessa silloin, kun omainen ei itse ole paikalla? Eihän dementti muista protestoida, vaikka häntä kohdeltaisiinkin huonosti. Kysyn omaiseltani usein, onko hän voinut hyvin, ollaanko hänelle kilttejä, onko kukaan sanonut pahasti, onko hänellä ollut mistään paha mieli, tarvitsisiko hän jotakin, mitä hän ei saa jne. Aina hänellä on asiat erinomaisesti eikä hän toivo mitään lisää tai vähemmän.

Mikä pahinta, kyselyssä ei joka kohdassa anneta lainkaan vastausvaihtoehtoa "en tiedä". On pakko antaa jokin arvio, vaikkei asiasta olisi mitään hajua. Tämähän vääristää tuloksia.

Osa väittämistä on muistisairaan tilasta johtuen absurdi. Esimerkiksi: "Läheiseni on voinut osallistua nykyisen palvelunsa suunnitteluun ja arviointiin. Suunnittelu ja arviointi on ollut jatkuvaa." Mitä hittoa tähän pitäisi vastata? Voihan olla, että omaiseltani kysytään joka aamu, mitä palvelua hän sinä päivänä haluaa ja tarvitsee. 10 minuutin kuluttua sama voidaan kysyä uudelleen, ja saadaan kenties sama tai uusi vastaus.  Pitäisikö minun vastata, että olen täysin samaa mieltä? Ja jos vastaan, että olen täysin eri mieltä, tulkitaanko se, ettei omaiseltani koskaan kysytä, vaikka minä tarkoitan, että koska omaiseni ei tilastaan johtuen ole kykenevä osallistumaan palvelunsa suunnitteluun niin eihän hän ole voinut siihen osallistua?

Tämä on samaa sukua: "Läheiseni saa rittävästi tietoa itseään koskevasta lääkehoidosta". Mikä on riittävästi? Neljä kertaa päivässä? Aina, kun hän kysyy? Lääkärin käydessä? Eihän omaiseni muista näitä tietoja enää parin minuutin kuluttua, joten miksi hänen pitäisi saada niitä? Onko hyvä hoitopaikka se, jossa toistellaan asukkaalle lääkelistaa päivät pitkät? Tuskinpa. Absurdi kysymys. Siksikin, että omaisellani ei omasta mielestään ole lainkaan lääkehoitoa (onhan hän terve), joten tokkopa hän siitä mitään kysyykään.

Entäs tämä: "Henkilökunta huolehtii omaiseni ulkoasusta." Mitä huolehtimisella tarkoitetaan? Omia vaatteita ei suositella käytettäväksi. Kyllähän hoitajat pukevat omaiseni, mutta sairaalan vaatteet ovat riepuja ja hoitajien valitsemat yhdistelmät välillä aika puistattavia. Omaiseni oli parempina päivinään huolellinen pukeutuja. Tämä asia hiertää minua hänen laitoshoidossaan kaikkein eniten. Varmasti hänen ulkoasustaan huolehditaan, mutta hän näyttää laitoksessa täysin eri ihmiseltä kuin kotona. Toisaalta hän onkin siellä täysin eri ihminen.

Ja sitten: "Läheiselläni on mahdollisuus ulkoiluun niin halutessaan". Tästä olen jo kirjoittanutkin. Ei omaiseni halua ulkoilla, tai jos haluaakin, hän haluaa aina heti takaisin sisään. Hän pääsee siis ulos useammin kuin haluaa. Mikä on oikea vastaus? Olenko täysin samaa mieltä?

On hyvin vaikeaa arvoida muistisairaan toiveita, haluja ja tarpeita. Hän pakenee koko ajan kauemmas entisestä minästään ja tilalle tulee joku, jota emme tunne. Mistä minä voisin tietää, otetaanko hänen yksilölliset tarpeensa riittävästi huomioon, kun hänen tarpeensa ja jopa mieltymyksensä näyttävät muuttuneen täysin. Laulaminen on hyvä esimerkki: hän inhosi aiemmin aktiivisesti kevyttä musiikkia eikä olisi missään tapauksessa osallistunut yhteislauluhetkeen. Nykyään hän laulaa mukana, kun  radiossa soi Kaj Chydenius! Aiemmin hän olisi pitänyt Chydeniusta paheksuttavana punikkina, jonka musiikki tuottaa häpeää koko kansakunnalle.

Toivon totisesti, ettei tätä kyselyä käytetä minkäänlaisen päätöksenteon pohjana. Eihän tuollaisen lomakkeen avulla voi mitenkään saada luotettavia tuloksia. Olen aika varma, että muutkin kuin minä ovat joutuneet arpomaan vastaukset. Eihän noihin voi vastata muuta kuin mitä sattuu.

Jottei menisi pelkäksi valitukseksi, todettakoon, että annoin omaiseni hoitopaikalle kiitettävän kokonaisarvosanan, ja mielestäni ihan perustellusti. Viime vuonna olin niin iloinen siitä, että hän ylipäätään oli saanut paikan, että annoin täyden kympin. Nyt en mennyt ihan niin pitkälle.

Mutta tämäkin vain vääristää tuloksia. Eihän paikan hoito varmasti ole vuodessa huonontunut yhtään. Minun näkökulmani vain on muuttunut.

Oma tilanne:

Minun on aina ollut vaikeaa muistaa numeroita (lukuja), mutta tänään työmuistini tökki tavallistakin enemmän. Täytin erästä taulukkoa numeroilla puolisoni sanelun mukaan. Siinä olisi pitänyt muistaa kolme asiaa yhtä aikaa (päivämäärä, summa ja kolmas asia), mutta vaikeaa oli. Puolisoni joutui usein toistamaan joko päivämäärän tai summan.

Jälkikirjotus:

Huomasitteko, että muistin väärin? Omaiseni ei laulanut Kaj Chydeniusta äitienpäivänä, vaan Kari Rydmania. Sama aikakausi toki, mutta ihan eri mies.

Viestivihkon kertomaa osa 2

0
| lauantai 19. toukokuuta 2012
Nyt eletään vuotta 2011. Kotihoito käy omaiseni luona kolme kertaa päivässä. Viestivihkosta voi lukea, millaista aikaa se oli (nimet ja yksityiskohdat muutettu, omaistani kutsutaan tässä nimellä Leila):

12.1.
Aamupesut, aamupala yms. Kristiina.
Päiväkäynti. Salaattia, piirakan pala + kahvi sekä 1/2 Nutri. Vaippa ok. Kristiina.
Ilta klo 18. 1/2 Nutridrink. Wc-reissu. Vatsa toimi työn jälkeen, tosi kovalla. Päiväruoka koskematta. Syönyt vähän. Vesi ja mehu vaihdettu. Silmävoide. Ruokaa jäi esille, vähän jogurttia syöty, jäi kuuntelemaan radiota. Marja.

13.1. 
Leila oli syönyt eilistä piirakkaa + jogurtin joka oli vielä iltakäynnin aikaan ollut syömättä. Sekä salaatista oli osa syöty.
Aaamulla Leila pesty pyyhkeen kera pöntön päällä + alapesu. Vaatteet vaihdettu. Likaiset koneeseen. Aamupalaksivispipuuro (meni kaikki) sekä kahvi, leipä ja 1/2 Nutri. Lääkkeet + s-tipat. Leila hyvillä mielin, jutusteltu. Sanasol. Jogurtti jätetty esille. Kristiina.
Päivällä kinkkupiirasta + salaattia. Vesi-maitolait, 1/2 Nutri. Makkarin puolelle viety mehulasi. Leipä ja jogurtti olivat vielä pöydällä aamusesta. Leila lähti hyvin liikkeelle sängystä.
Ilta: Ruoka lämmitetty, silmätipat, ruokaa syönyt VÄHÄN (pari haarukallista + lasi maitoa), vaippa kuiva. Liisa.

14.1.
Eilinen ruoka lautasella ->roskiin. Aamupesut. Vispipuuro, kahvi + pala mustikkapiirakkaa. Kuorittu mandariini kippoon. 1/2 Nutri, Sanasol, lääkkeet + s-tipat. Kukat kasteltu. Avattu uusi Viscotears. Kristiina.
Päivällä lämmitetty lihaperunalaatikkoa + punajuurisalaattia. 1/2 maitolasi + 1/2 Nutri. Vaippa ok. Leila juonut maito- ja mehulasin. Kristiina. P.s. Kahvi ja mustikkapiirakka aamusta jäänyt -> heit.pois.
Ilta: Päiväruoka syömättä ja Nutridrink juomatta. Heittty ruoka roskiin. Juotettu koko pullollinen Nutridrinkiä.  Lämmitetty muusia + tillilihakastiketta + punajuurta. Maistui kaiki ja maitoa lasillinen. Wc-käynti. Vaipat vaihdettu. Viscotears-tipat laitettu. Elina.

15.1.
Aamulla kaurapuuro-mustikkakeitto maistui. Sanasol ja lääkkeet annettu + riisipiirakan jätin vielä yöpöydälle. Elina.
Toin ruokia ja pesin pyykit. Leila söi pienen runebergintortun. Jalkahoitaja Virve Metsä tulee 25.1. klo 14.00. Maija.
Päivällä wc-käynti. Alapesu. Kuivat vaipat jalkaan. Lämmitetty muusia + tillilihakastiketta. Sain Leilan ottamaan ruokaa 5 teelusikallista, riisipiirakka, maitoa lasillinen , pieni korvapuusti maistui. Sänkyyn autettu. Silmäsalva laitettu. Elina.
Illalla Leila todella väsynyt. Ei jaksanut nousta vuoteesta. Söi muutaman lusikan puuroa vuoteen reunalla. Vaippa vaihdettu vuoteessa. Maria.

16.1.
Aamulla: Vuoteen reunalla syötetty riisipuuroa + mustikkakeittoa. Pieni voileipä, lasilllinen maitoa, Sanasol ja lääkkeet annettu. Wc-käynti, vaipat vaihdettu, vatsa toiminut. Sänkyyn autettu. Silmäsalva laiettu. Elina.
Päivällä: Syöty vähän muusia + lihakastiketta, punajuurta, pieni voileipä, runebergin torttu, 2 lasillista maitoa. Ei jaksanut nyt lähteä wc-käynnille. Vaipat olivat kuivat. Silmäsalva laitettu. Elina.
Illalla Leila ei jaksanut nosuta yrityksistä huoliatta, viety petin viereen 2 karjalanpiirakkaa, juotavaa, Activia-jogurtti ja pieni pala mustikkapiirakkaa. 2 välivaippaa olivat märät, vaihdettu. Leila jaksoi seistä juuri ja juuri vaipanvaihdon ajan. Jäi istumaan ja syömään. Paula.

17.1.
Aamulla: Iltaruuasta oli syönyt yhden karjalanpiiakan ja mustikkapiirakan ja jugurtin. Aamulla ei jaksanut nosuta. Sängyn reunalla syötetty  6 rkl kaurapuuroa + mustikkakeittoa, mukillinen maitoa juotettu. Silmäsalva laitettu. Sanasol + lääkkeet annettu. Tenakaupasta tilattu 1 laatikko housuvaippoja ja 1 laatiko välivaippoja. Tulevat keskiviikkona oven taakse. Vaihdettu Leilalle sängyssä 2 välivaippaa. Elina.
Päivällä: Leila käveli reippaati wc:hen, alapesu suoritettu!! Vaipat vaihdettu. Syöty olohuoneessa 4 teelusikallista ruokaa, mukillinen maitoa ja runebergintorttu. Kaupungin jalkahoitaja päästetty sisälle. Silmätipat laitettu. Elina.
Iltatoimet. Riitta.

18.1.
Aamupesut, lääkkeet. Ruismarjapuuro maistui hyvin. Lääkejako x 2 vko. Viscotears silmägeeliä tuotu, jalat rasvattu. Leila ihan uupunut, kun vihdoin pääsi petiin takaisin. Leena.
Päivällä lämmitetty keittoa ja puolikas Nutri. Leena.
Illalla pieni osa pvkeitosta laitasella. Oli jonkin verran maistunut. Söi parhaillaan kerroskiisseliä. Lämmitetty riisipuuro + mustikkakiisseli lisänä maitoa 1/2 lasia. S-tipat. Vaippaan vaihdettu patukka. Leila aika reippaana käynnin aikana. Kristiina.

19.1.
Vaipat tuli, lasku vihon välissä. Leila ei jaksanut nousta sängystä. Vaippa vaihdettu siis sängyssä ja aamulääkkeet + Nutri + ruismarjapuuro maidolla sängyn laidalla. S-tipat. Kirsti.
Päivä: kalakeitto + maito (2 mandariinia syönyt välipalaksi). Maito loppui. Kirsti.
Toin maitoa, vaihdoin lakanat. Leila söi keksin. Maija.
Ruismarjapuuro+mustikkas s-tipat. wc-käynti, Nutrid. Erja.

20.1.
Suihku. Puhtaat vaatteet päälle, likaiset pesukoneessa. Aamulääkkeet, s-tipat, puuroa maidon kera. Eilinen Nutridrik juomatta. Kirsti.
Päivä: Tuotu Primaspan lääkekaappiin. Kanasalaatti, leipä + maito. Aamuinen Nutridrik juomata, patistin juomaan. Leila ollut tänäänkin koko ajan pedissä, en ole saanut häntä pöydän viereen ruokailemaan. S-tipat, kukkien kastelu. Jätin Leilan ruokailemaan, oli syönyt vasta osan ja lupasi syödä pikku hiljaa loput... Kirsti.
Ilta: Ei ole syönnyt päiväruoan. Vaippa vaihdettu, ei suostunut nousta sängystä. Silmä voide laitettu, ja kalakeitto lämmitetty ja viety sängyn viereen. Noora.

21.1.
Aamu: Eilinen ruoka + Nutridrik syömättä. Aamupesut, aamupala vuoteessa. Mandariinia välipalaksi. S-tipat, lääkkeet, Nutridrink 1/2 pl. Kirsti.
Päivä: Nutridrinkin (aamuisen) sain juomaan kun tulin. Kaalilaatikko + puolukka + leipä + maito. Kahvia jälkkäriksi. Syö sängyn laidalla. Kirsti.
Tiskiaine loppu (en löytänyt mistään lisää)
Iltapala ja vaipan vaihto sängyn reaunalla. Riitta.

22.1.
Aamulääkkeet, Nutridrink, s.-tipat, pala esille. Joni.
Toin ruokia, pesin pyykit. Leila tuli olohuoneeseen syömään, söi vähän kanaa ja tiramisua joi maitoa klo 12.30 aikaan. Maija.
Iltapäiväkäynti. Loput Nutridrinkistä annettu. Wc-reissu. Vatsa toiminut vaippaan ja pyttyyn. Ruoka lämmitetty, jäi syömään. Erja.
Ilta: Vaipan tarkistus, vähän ruoka lämmitetty (ei oikein maistunut) ja viety sängyn viereen. Nutridrinkin joi kokonaan, hedelmää esille. S-tipat. Satu.

Oma tilanne:

Piti ottaa sampoota, mutta erehdyksessä hieroin hiuksiini hoitoainetta.  Hätäkös tässä, huuhtelin hoitoaineen pois ja laitoin sampoon. Sitten päätin kokeilla toista hoitoainetta, jota oli tarjolla avaamaton pullo. Aine näytti kämmenellä erilaiselta kuin ennen, mutta laitoin sen silti hiuksiin. Myös tuntuma oli kummallinen, joten katsoin pakkausta uudestaan. Se olikin sampoota!

Dementin viimeinen kotijoulu

0
| tiistai 15. toukokuuta 2012
Joulu 2010 oli dementin omaiseni viimeinen kotijoulu, ja hän tiesi sen itsekin. Hän oli ollut jo pitkään niin huonossa kunnossa, että nousi sängystä vain harvoin. – On niin etenkehtanen olo, hän valitti. Suunnittelimme silti, että hän tulisi aattona meille jouluaterialle, joten ohjeistin kotihoitoa auttamaan häntä pukeutumisessa. Hoitaja soittikin minulle puolenpäivän aikaan ja kertoi, ettei omaiseni suostu pukeutumaan eikä missään tapauksessa aio liikahtaa kotoaan minnekään.

En uskonut. Kun ateria oli valmistumaisillaan, painelimme omaistamme noutamaan, puolisoni ja minä. Sainkin hänet aivan helposti puetuksi. Lähtiessämme hän sanoi kynnyksellä, että jos nyt sitten tämän viimeisen kerran. – Niin, sanoin minä. Olimme yhtä mieltä siitä, että hän olisi seuraavana jouluna joko haudassa tai laitoksessa.

Se oli monin tavoin erikoinen jouluaatto. Kävelin kuin lasinsirpaleilla, sillä otaksuin viettäväni viimeistä perhejouluani. Perheeni oli hajoamassa, leviämässä kuin tuhka tuuleen. Perheen nuori teki selväksi, että hän haluaisi viettää joulua aivan jossakin muualla kuin vanhusten seurassa. Hän itki kiukusta ja pettymyksestä, kun vaadin, että hän istuu kiltisti pöydässä niiden kahden tunnin ajan, jotka omaisemme olisi meillä. Itsellänikään eivät olleet kyyneleet kaukana. Puolisoni tarpoi syvällä keski-iän kriisissä ja kieltäytyi keskustelemasta kanssani mistään muusta aiheesta kuin avioerosta. Nämä upottavat pohjavirrat koetin peittää omaiseltani. Hänelle ei koskaan kerrottu sen talven synkistä tunnelmista – mitä hän ehkä aavisti, en osaa sanoa.

Järjestin täydellisen perhejoulun tyhjälle katsomolle. Jokainen istui pöydän ääressä pakosta, kuka minkäkin motiivin ajamana. Kynttilät paloivat, kristallit kiilsivät ja tarjolla olivat jokaisen mieliruoat. Niistä oli ollut iso työ, mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan. Ei kuulunut kiitosta, ei lahjoja. Niinpä päätin, että sirkus panee lapun luukulle. Ei enää tällaista, ei enää koskaan.

Omaiseni väsyi nopeasti, joten nuorison odottamaan lahjavaiheeseen päästiin pikaisesti. Omaiseni sai uuden vaatekerran pehmeää trikoosamettia, koska hänellä oli edelleen vain vähän vaatteita, jotka sopivat hänen uuteen, housuvaipalliseen elämänvaiheeseensa.  Lisäksi hän sai herkkukorin, jossa oli muun muassa hyvää konjakkia, madeiraa ja Vihreitä kuulia. Hän maisteli alkoholijuomia sohvalla hyväntuulisena ja tuli pieneen hiprakkaan. Hän oli luultavasti onnellisin meistä kaikista.

Päätin, että saattaisin omaiseni hautaan. Sen jälkeen katsoisin, olisiko perheestäni enää ketään jäljellä.

--

Oma tilanne:

Törmäilin töissä pitkin seiniä ja unohtelin sekä tekemisiäni että tekemättä jättämisiäni. Syynä oli kuitekin väsymys, tuskin mikään muu. Silmiä ja nenää kutitti viime yönä allergialääkkeistä huolimatta niin kovasti, että uni jäi noin kahteen tuntiin.

Äitienpäivä laitoksessa

0
| sunnuntai 13. toukokuuta 2012
Omaiseni yllättyi iloisesti, kun astelimme ruukkuruusu ja marmeladirasia kainalossa hoitopaikan yleisiin tiloihin tänään. – Mikäs tilaisuus nyt on, hän huudahti. Hoitajia nauratti, kun selostin, että nyt on äitienpäivä, tässä on mies, jonka äiti olet, ja tässä on äitienpäiväruususi.

Yritimme osua hoitokodin äitienpäiväjuhlaan, mutta myöhästyimme lähes neljä tuntia. Tänä vuonna juhla oli nimittäin yllättäen pidetty jo puoli yhdeltätoista aamulla. Omaiseni ei sitä muistanut, mutta hoitajat kertoivat. Omaiseni oli istunut päivähuoneessa siitä asti ja oli jo hieman väsyksissä. Ei jaksanut pitää keskustelua yllä normaaliin tapaan. Hänelle tuotiin välipalaksi paahtamaton paahtoleivän pala, jonka päällä oli levitettä ja lauantaimakkaran tapaista leikkelettä sekä puoli mukillista maitoa. Leivän sijasta hän söi kaksi marmeladikuulaa tuomastani rasiasta.

Tarjosimme marmeladia vierustovereillekin. Yksi heistä otti kuulan, mutta vieritti sen saman tien pöydän pintaa pitkin minun suuntaani. Hän ei kuulemma välittänyt makeasta. Vein kuulan vaivihkaa roskikseen, koska ei sitä enää voinut kenenkään muunkaan syötäväksi antaa. Kotona, koulussa tai työelämässä opitut käytössäännöt eivät ole vanhusten laitoksissa enää voimassa, sillä sivistyksen pintakuorroutus on monilta asukkaista karissut jo kokonaan. Omaiseni käyttäytyy edelleen erittäin kohteliaasti, mutta hänellä ei olekaan Alzheimeria, joka usein muuttaa käytöstä rajumpaan suuntaan.

Viime vuonna tiesimme äitienpäiväjuhlasta etukäteen ja osasimme tulla oikeaan aikaan. Paikallisen tanssikoulun oppilaat esittivät vakiotansseja, ja päälle juotiin kakkukahvit. Omaisia oli paikalla runsaasti, samoin hoitajia. Kaikki asukkaat pyrittiin tuomaan paikalle, osa sairaalavuoteissaan. Aplodit olivat innokkaat.

Tänäänkin tapahtui jotakin poikkeuksellista. Päivähuoneessa soi musiikki levyltä tai radiosta. Ja omaiseni lauloi mukana! Kari Rydmanin Niin kaunis on maa meni säkeistöstä toiseen oikein, samoin suvivirsi ja Mä taimi olen sun tarhassas. En ole koskaan aiemmin kuullut omaiseni laulavan. Hän sanoi aina, ettei osaa laulaa. Puolisoni kertoi, ettei hänen äitinsä koskaan laulanut edes kirkossa.

Hän oli nyt unohtanut, ettei osannut!

--

Oma tilanne:

Unohdin äitienpäiväkortin kotiin. Mutta eipä se haittaa, kun omaiseni ei muistanut, että on äitienpäivä. Myös oman äitini kortin unohdin. Tai en unohtanut, mutta en ehtinyt postiin ajoissa torstaina. Hän saa kortin  huomenna.

Kauanko omaisellasi on ollut tämä tyrä?

0
| keskiviikko 9. toukokuuta 2012
En ole koskaan nähnyt omaistani alasti. Se saattaa olla harvinaista Suomessa – useimmat varmaan saunovat perheittäin ainakin kesämökillä. Suvussamme ei ole mökkejä suoraan ylenevässä eikä alenevassa polvessa, joten yhteissaunominen on jäänyt väliin. Siten olin täysin valmistautumaton, kun Kotihoito kysyi viestivihossa, onko omaiseni tyrä ollut aina näin iso. Omaiseni ei itse tiennyt, että hänellä on tyrä. Puolisoni ei tiennyt, ei myöskään kälyni. Enkä minäkään ollut sitä koskaan nähnyt.

Kotihoidon mielestä omaiseni tarvitsi tyrän takia lääkäriä ja minun pitäisi järjestää asia. Mielenkiintoista, koska minulle oli pari kuukautta aikaisemmin kerrottu, että omaiseni pääsisi Kotihoidon oman lääkärin potilaaksi. Muutamaa viikkoa aikaisemmin viestivihkoon oli kirjoitettu, että "lääkäri kävi kartoituskäynnillä".  Olisin halunnut olla paikalla lääkärin käydessä ja mielestäni olimme siitä Kotihoidon kanssa sopineetkin, mutta jostakin syystä minulle ei ilmoitettu tästä käynnistä. En myöskään tiennyt lääkärin nimeä enkä yhteystietoja. Millähän lailla minä nyt sitten sen asian järjestäisin?

Soitin Kotihoidon päivystykseen, sain lääkärin nimen ja laitoin hänelle sähköpostia, jossa toivoin hänen käyvän katsomassa potilasta. En saanut viestiini mitään vastausta.

Seuraavaksi Kotihoidosta soitettiin minulle. Hoitajat olivat edelleen huolissaan omaiseni tyrästä, mutta soittaja ei osannut sanoa, onko lääkäri käynyt katsomassa sitä vai ei. Hoitajan mielestä omaiseni pitäisi viedä kuvaukseen. Keskustelimme siitä, miten hänet kuvaan saadaan. Kerroin, että minun nähdäkseni paras vaihtoehto olisi ambulanssi, koska minä ja puolisoni emme ensinnäkään pystyneet helposti ottamaan vapaata yhtä aikaa saattaaksemme omaistamme ja toiseksi ei olisi niin sanottua, että pystyisimme kuljettamaan häntä kahdestaan minnekään. Kotihoito tiesi hyvin itsekin, etteivät omaiseni jalat enää kantaneet.

Asia jätettiin avoimeksi. Päätettiin odottaa, että omaiseni virtsatietulehdus olisi parantunut. Tähän hän oli saanut antibiootin. Kukahan sen hänelle oli määrännyt? Ilmeisesti sama mystinen lääkäri, joka oli tai ei ollut käynyt omaistani katsomassa.

Tyräasia selvisi kyllä aikanaan. Lääkäri (tai joku muu) oli kaivanut omaiseni potilastiedoista faktan, että tyrä oli tutkittu ja kuvattu vuosia aikaisemmin, eikä sille ollut tarvetta tehdä mitään.

Tieto tyrästä oli siis koko ajan ollut omaiseni potilastiedoissa. Minulla ei ollut potilastietoihin pääsyä, mutta minun oletettiin silti tietävän, mitä niissä on.

--

Oma tilanne:

Työkaveri muistutti tänään keskustelusta, jonka olimme käyneet. Minulla ei ollut asiasta hajuakaan.

Dementti ei nauti ulkoilusta

0
| sunnuntai 6. toukokuuta 2012
Muistisairaita ja muita laitospotilaita ei kuulemma ulkoiluteta riittävästi. Heidän pitäisi eräiden mielestä mieluiten päästä päivittäin ulkoilmaan ja retkille.

Väitän, että nuo ihmiset eivät tiedä mistä puhuvat. Kun muistisairaus on edennyt, ihminen ei enää halua ulos. Retket aiheuttavat hänelle enemmän pelkoa ja hämmennystä kuin mielihyvää. Hänelle riittää koko maailmaksi oma lämmin, turvallinen vuode. Miksi hänet pitäisi riistää sieltä pois? Jotta henkilökunnalle tulisi hyvä mieli? Tai omaisille?

Tarve ulkoiluttaa laitospotilaita on mielestäni enimmäkseen kuviteltu ja johtuu työikäisten kyvyttömyydestä asettua vanhuksen asemaan. Tietenkin työelämässä vielä mukana oleva, hyväkuntoinen ja jatkuvaan puuhakkuuteen tottunut ihminen pitkästyisi vuodepotilaana. Hän haluaisi ulos päivittäin ja retkelle vähintään pari kertaa viikossa. Muistisairaan ajattelutapa on kuitenkin aivan erilainen. Millainen? Siitä on vaikea ottaa selvää, mutta aina voi yrittää havainnoida.

Omaiseni ilahtuu aina, kun hänelle ehdotetaan retkeä tai ulos menemistä. Kun hänet sitten on vaipatettu, puettu ja nostettu pyörätuoliin, hän näyttää eksyneeltä ja hämmentyneeltä. – Minne me nyt ollaan menossa? Ja kun on päästy ulos, hän alkaa hätäillä sisään pääsystä. On kylmä, pitäisi päästä nukkumaan, ei kai vaan tule kylmä. – Jos tämä jatkuu, täällähän tulee kylmä. Minne seuraavaksi ollaan menossa? Mutta kun häneltä kysytään, mistä kohtaa on kylmä, hän toteaa, ettei ole yhtään kylmä. Ei laita hansikkaita käteen. Kiedomme väkisin ylimääräisen takin hänen ympärilleen, mutta hätäily ei lopu siihen. – Onko sinulla varmasti tarpeeksi päällä? Täällä voi tulla kylmä.

Ei puhettakaan, että hän haluaisi tuntea tuulen ihollaan, kuten idealistit kuvittelevat.

Jo vuosien ajan omaiseni on refleksinomaisesti alkanut puhua Honkapirtistä, kun hän on kuullut sanan Ruissalo. Aina, kun olemme kertoneet hänelle käyneemme ulkoilemassa Ruissalossa, hän on muistanut kysyä: – Kävittekö Honkapirtillä? Joka ainoa kerta. Emmekä me koskaan käyneet Honkapirtillä. Se on länsisuomalaisiin silmiini perin synkkä vienankarjalainen hirsirakennus, jonka kahvilan ainoa ruokalaji on vanha inhokkiruokani, hernekeitto. En myöskään juo kahvia, joten  mitä asiaa minulla olisi voinut olla Honkapirtille? Kun menen ulkoilemaan, menen ulkoilemaan enkä istuskelemaan kahvilassa. Päätimme kuitenkin tänään viedä omaisemme sinne, koska se tuntui herättävän hänessä muistoja. Ajattelin, että kenties saamme kuulla tarinoita hänen urotöistään sotilaskotisisarena jatkosodan aikana.

Honkapirtti olikin omaiseni mielestä komea rakennus. Siellä oli kuitenkin kammottava akustiikka, kolisevat penkit ja erittäin paljon kaiken ikäisiä ihmisiä. Istuin selkä päin salia, joten en nähnyt, mikä oikeastaan aiheutti äkilliset, kovat äänet, joita omaiseni pelästyi niin, että hätkähteli. Huomasin vain, että ympäristö oli hänen mielestään turvaton. Häntä ei myöskään nyt kiinnostanut hernekeitto lainkaan. Pannaria hän söi muutaman haarukallisen hillon kanssa ja joi puoli kupillista kahvia. Mustikkapiirakka ei maistunut.

Luulen, että ruoka lähinnä hämmensi häntä, koska hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt ruokailuvälineillä. Hän koetti syödä pannaria pelkällä haarukalla. Kun autoin veitsellä, hän välillä työnsi kättäni pois ja välillä kiitti avusta. Onhan se hämmentävää, kun toiset sörkkivät omalle lautaselle. Mieluiten hän olisi syönyt sormin. Mustikkapiirakkaa hän ottikin käteen yhtään välittämättä siitä, että pehmeä muropiirakka oli jatkuvasti vaarassa murentua hänen puserolleen. Ruoan vieminen suuhun oli herkästi häiriintyvä prosessi. Jos joku sanoi jotakin, kun käsi oli ilmassa, käsi pysähtyi ja alkoi vapista. Jokainen haarukallinen oli työn ja tuskan takana. Melu ei auttanut yhtään.

Kesken aterian omaiseni ilmoitti tarpeesta päästä nukkumaan. Hän ei saanut sanotuksi, että haluaisi pois, mutta alkoi toistella kysymystä: – Mitä seuraavaksi tapahtuu? Olimme sopineet, että taksi palaa noutamaan meidät puolentoista tunnin kuluttua, joten keksimme uusia puheenaiheita. Ajelutimme häntä myös hieman metsässä pyörätuolilla. Valkovuokkomeri ei saanut aikaan ihastuksen huudahduksia eikä lintujen laulu innoittanut. Omaiseni pelkäsi putoavansa pyörätuolista, vaikka oli tiukasti kiinnitetty, ja lisäksi hänellä tietenkin oli kylmä.

Koko paluumatkan keskustelimme yhä uudestaan kysymyksestä: – Minne olemme nyt menossa? Omaiseni ei tunnistanut kaupunkia, jonka läpi ajoimme. Kotitalo ei näyttänyt hänestä tutulta, mutta eihän hän mielestään ollut koskaan asunutkaan Turussa, joten miten hänestä olisi voinut näyttää kotoisalta? Kun kerroimme hänen nykyisen asuinpaikkansa nimen, hän ei tunnistanut sitä eikä ymmärtänyt, mikä paikka se on. Hän jatkoi inttämistään: – Mutta minne me olemme menossa? Päädyimme vastaamaan: – Nokosille. – Mutta minne minä menen nokosille? – Sinne, missä sinun sänkysi on.

Tämän omaiseni hyväksyi. Hän tiesi, että hänellä on sänky jossakin, ja sinne oltiin menossa. Se riitti.

Kun veimme omaiseni osastolle, hän tervehti kohteliaasti hoitajaa ja kysyi: – Oletko sinä täällä töissä? Hän kertoi hoitajalle, että oli täällä ensimmäistä kertaa.

--

Oma tilanne:

Pullokuitti ainakin jäi vahingossa lompakkoon, ehkä jotakin muutakin pientä on sattunut viime päivinä. Ei mitään järisyttävää.

Täyttä höyryä kohti laitospaikkaa!

0
| tiistai 1. toukokuuta 2012
Olin jo elokuussa 2010 ehdottanut kotihoidolle, että omaiseni tilanteesta ja sen vaatimista toimista tulisi pitää isompi hoitokokous. Lokakuussa kotihoito taipui samalle kannalle. Paikalle omaiseni kotiin kokoontuivat omaiseni omahoitaja, kotihoidon ryhmävastaava, omaiseni alueen vanhusten sosiaalityöntekijä, joka hoiti laitosjonoa, puolisoni ja minä. Sekä tietenkin omaiseni.

Näin raportoin palaverista kälylleni:

"He kertoivat, että kaupungin hoitokoteihin pääsee "tehostettuun palveluasumiseen" (joka olisi omaisellemme tällä hetkellä se lähinnä oikea) vasta, kun on vastaanottanut maksimimäärän kotiin annettavia palveluja ja sitten todetaan, ettei se riitä.

Maksimimäärä on kolme käyntiä päivässä. Sovittiin, että siihen siirrytään maanantaista alkaen: aamukahvit klo 11:n aikaan, ruoan lämmitys klo 16:n maissa ja sitten vielä lyhyt iltakäynti noin klo 20, jolloin omaisemme lähinnä käytetään vessassa.

Lisäksi omaisemme siirretään terveyskeskuslääkärin hoidosta kotihoidon lääkärin potilaaksi. Siellä on kuulemma uusi lääkäri, jonka potilaaksi hän pääsee. Tämä lääkäri tekee kotikäyntejä. Hänen lähetteensä on myös avuksi sitten, jos omaisemme tila heikkenee niin, että hän tarvitsee äkillisesti sairaalapaikkaa. Ilman kotihoidon lääkärin lähetettä joutuu kuulemma menemään päivystyksen kautta eikä paikka ole siltikään itsestään selvä, mutta tämä lähete avaa ovet varmemmin. Minulle tähdennettiin, etteivät kaikki kotona asuvat suinkaan pääse kotihoidon lääkärin potilaiksi.

Päätettiin kokeilla uudestaan ateriapalvelua muutaman kerran viikossa. Tilataan ruoat parempana pidetystä paikasta ja katsotaan, maittaisivatko ne. Aiemminhan nämä ruoat jäivät homehtumaan, koska ne tuotiin liian aikaisin aamulla eikä silloin vielä kotihoito käynyt niin usein eikä lämmittänyt ruokia ja kehottanut syömään. En usko, että omaistamme ne sapuskat kiinnostavat, mutta nyt on hyvä ottaa vastaan palveluja, joilla voidaan todistaa, että kaikkea on yritetty.

Kokeillaan myös intervallijaksoa hoitokodissa. Vaikeutena siinä on lähinnä saada omaisemme lähtemään. Minulle vakuutettiin, että ensi kerralla hänen lääkkeen ottonsa kyllä valvotaan - saapa nähdä. Viimeksihän häneltä jäivät lääkkeet siellä ottamatta, kun dosetti oli annettu huoneeseen.

Ryhmävastaava lupasi myös kysellä omaisemme fysioterapian perään. Siitähän oli jo kesällä puhetta, että jos saisi jonkun tulemaan kotiin ja tekemään kävelyharjoituksia yhdessä hänen kanssaan. Lääkäri teki lähetteen, mutta mitään ei ole kuulunut sen koommin siitä.

Omahoitaja kertoi, että omaisemme on viime aikoina lähtenyt entistä helpommin suihkuun ja hänet on saatu pidetyksi puhtaana. Eniten huolissaan he ovat syömisestä. Omaisemme syö pari haarukallista, kun joku vahtii, mutta jättää sitten loput siihen. Päätettiin, että kotihoito tarkkailee, kuluvatko sosemaiset ruoat paremmin eli pitäisikö ruoka alkaa soseuttaa. Omaisemme itse sanoi että hän pystyy erinomaisesti pureskelemaan, mutta eihän syöminen hampaista ja purulihaksista olekaan kiinni, vaan nielemisen taidosta. Dementoiviin sairauksiin liittyy usein sitä, että nielemisrefleksi heikkenee, ja silloin on helpointa syödä soseita. Sauvasekoitin pitäis ehkä hankkia.

Sosiaalityöntekijä piti todennäköisimpänä asumisvaihtoehtona kodin jälkeen Hoitokotia, joka tehostetun palveluasumisen osastoilta vapautuu silloin tällöin paikkoja. Myös yksityisiä hoitokoteja on, ja niitä harkitaan sitten kun on sen aika. Sosiaalityöntekijä sanoi, että hänen ei enää tarvitse tulla toista kertaa omaistamme katsomaan, vaan hän allekirjoittaa paperit kotihoidon lausunnon perusteella sitten, kun kotihoito päättää, ettei omaisemme enää pärjää heidän avullaan.

Miten kaukana se aika on, en osaa yhtään arvioida. Epämääräistä touhua. Mutta ajattelin, että laitetaan nyt ne perusedellytykset kuntoon eli otetaan kaikki palvelut mitä voidaan. Jotenkin minulle jäi vaikutelma, että sosiaalityöntekijä tuntui pitävän ihan mahdollisena, että hän jo piankin allekirjoittaa ne paperit. Tai siis hän olettaa ainakin olevansa virassa silloin, kun tämä tapahtuu.

Kun omaisellemme selvisi, ettei hän noin vain voi kävellä sisään Hoitokotiin, hän lohkaisi, että "No hautapaikka minulla ainakin on valmiina". Ihan terävää :) paitsi että hän käyttää sitä repliikkiä aika usein."

Nyt päätettiin siis edetä täyttä höyryä kohti laitospaikkaa.
--

Oma tilanne:

Alan uskoa, etten sittenkään ole ihan vielä vaaravyöhykkeessä. Työni on tyypillistä modernia, fragmentoitunutta tietotyötä, joka sisältää paljon keskeytyksiä ja vaatii muistilta paljon. Unohteluni ovat olleet harmittomia ja satunnaisia ja ne selittyvät kuormituspiikeillä.

Toinen vaihtoehto on tietysti, että muistihäiriöni ovat jo niin pitkällä, etten huomaa niitä itse. Myös omaiseni oli mestari selittelemään hankaluudet parhain päin.
 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine