Keblinger

Keblinger

Kun vanhukselle maistuu vain makea

| maanantai 26. maaliskuuta 2012
Perustarinassa ollaan nyt talvessa 2009–2010. On heti kärkeen tunnustettava, että en muista siitä yhtään mitään. Ilmeisesti mitään dramaattista ei tapahtunut, vaan kuljin työpaikan, kodin, lähikaupan ja omaiseni kodin väliä viikosta toiseen. Kävin viikolla omaiseni luona 2–3 kertaa tilanteesta riippuen. Lauantaisin tein hänelle isommat ostokset Stockmannilta ja pesin pyykit sekä ripustin ne. Lakanat ja silitettävät pyykit otin mukaani ja pesin kotona, jossa käytettävissä oli isompi kone ja kuivausrumpu. Laskut ja paperityöt hoitelin niin ikään viikonloppuisin. Mutta mitään tämän täsmällisempää en muista. Katsotaanpa, mitä kirjeenvaihdosta selviää:

Kas vain, syyskuussa olen värkännyt hoitotukihakemusta ja saanut lääkärintodistuksen, jossa ei mainittu muistisairautta ollenkaan... Tästä saankin oman tarinan. Löytyisikö jotakin muuta?

Jaaha, Kotihoito harkitsi marraskuussa käyntien nostamista kahteen kertaan päivässä, koska he olivat huomanneet, ettei omaiseni syö. He alkoivat käydä ennen puoltapäivää huolehtimassa päivän aloituksesta ja aamupalasta ja toisen kerran noin klo 16 seuraamassa, että omaiseni syö "kunnon ruokaa." Viikonloppuisin jatkettiin kerran päivässä -tahtia. Palveluihin lisättiin myös suihkussa auttaminen, jonka todettiin kokeiltaessa vievän 1,5–2 tuntia.

Kommentoin heille, ettei omaiseni ollut enää vuosiin kunnostautunut oikean ruoan syömisessä. Hänelle oli jo pitkään maistunut pelkästään makea: hedelmät, jogurtit, kiisselit, jälkiruoat ja pulla. Myös karjalanpiirakoita ja ruissämpylöitä hän söi, etenkin suolaisen meetvurstin kanssa, mutta lämmintä ruokaa hänelle oli turhaa tarjota. Hän siirteli sitä kyllä lautasellaan, mutta haarukka ei noussut suuhun asti.

Aloin kuitenkin nyt kiltisti kantaa lämmitettävää "kunnon ruokaa" Stockmannilta ja joskus omasta keittiöstänikin omaiseni jääkaappiin. Aika turhalta tuo kamelin tehtävä tuntui, kun tiesin ruoan menevän pääosin roskikseen joko lautasen kautta tai jääkaapista homehtuneena, mutta jos en olisi tehnyt sitä, minua olisi pidetty ikävänä ja kitsaana omaisena, joka pitää vanhusta nälässä. Näistähän saa aika ajoin lukea lehdistä ja keskustelupalstoilta: kotihoidon työntekijät ovat tuohduksissaan, kun vanhuksille ei osteta tarpeeksi ruokaa. Mutta kun ei se vanhus syö! Tein tätä turhaa työtä lähes siihen saakka, kun omaiseni sai laitospaikan. Pelkkää silmänlumetta, jotta Kotihoidon työntekijöillä säilyisi hyvä mieli, kun saavat lämmittää "kunnon ruokaa".

Makuaistin heikkeneminen kuuluu luonnollisena fysiologisena muutoksena vanhenemiseen, mutta saattaa olla, että se tulee muistisairailla tavallistakin selvemmin esiin. Ehkäpä omaiseltani olivat tuhoutuneet ne hermosolut, jotka vastasivat lämpimän ruoan maistuvuudesta. Hän ei enää tunnistanut syömiskelpoisiksi mitään muuta kuin makeat ja erittäin suolaiset ruoat.

Aluksi uskoin, kun omaiseni sanoi, ettei hän ole koskaan pitänyt makeasta.  Kun sitten kuitenkin toin herkkuja, huomasin, että ne olivat kadonneet jääkaapista ensimmäisinä. Kun lähdin, hän ilmeisesti meni suoraan jääkaapille ja söi ne pois. Tai mistäs minä tiedän. Otin vain tavaksi huolehtia, että hänellä on aina tarjolla pullaa, pikkuleipiä tai keksejä sekä  jogurttia ja jälkiruokia. Jonnekin ne katosivat.

Näiden herkkujen ravintosisältö ei kuitenkaan ole järin monipuolinen. Niinpä oli mielestäni hyvä idea, kun Kotihoito ehdotti, että he tilaisivat apteekin kautta omaiselleni täydennysravintovalmisteita. Niissä on runsaasti energiaa ja monipuolinen ravintoainesisältö pienessä määrässä. Olin osin työni takia maistanut niitä ja tiesin, että ne ovat vielä hyviäkin, samantyyppisiä kuin jogurtit ja jälkiruoat, joita kannoin hänelle. Suosittelenkin apteekeista saatavaa Nutridrink-sarjaa kaikille, jotka ovat huolissaan omaistensa ravitsemustilasta.

Vanhusten vajaaravitsemus, joka ilmenee toisaalta laihtumisena ja toisaalta ravintoköyhänä ravitsemuksena, on tutkimusten mukaan erittäin yleistä. Olin huomannut omaiseni laihtuvan, mutta hän itse kielsi tämän jyrkästi ja väitti olevansa liiankin pulska. Hänen selittelynsä muistutti monin tavoin anorektikon järjenjuoksua: hän oli esimerkiksi mielestään aina "juuri syönyt". Hän  myös kiinnitti paljon huomiota muiden syömiseen ja piti huolta, että muut varmasti syövät. Ehkä hän ajatteli, että kun muut syövät, he eivät huomaa, ettei hän itse syö, vaan pelkästään istuu ruokapöydässä.

Kun hänen pieniruokaisuutensa otettiin puheeksi, hänen vakiovastauksensa oli:

– Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä. Tämähän sanotaan Raamatussa.

Kehitin oman vakiovastaukseni sanonnasta, jota omaiseni suuresti arvostama oma anoppi oli viljellyt.

– Äta måste man, annars dör man. Isomammakin sen tiesi, niin että laitas nyt vaan lusikka suuhun.

--

Oma tilanne:


Ei uutta raportoitavaa.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine