Hyvää elämää sairaalavuoteessa

Omaisellani oli tänään hyvä päivä. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hän tervehti meitä ilahtuneena. Uskoisin, että hän hän tiesi, keitä olimme, tai ainakin tiesi tavanneensa meidät usein. Hän pyöräytti smalltalk-myllynsä  heti käyntiin ja aloitti tiedustelemalla, mitä olemme tänä päivänä puuhailleet. Oudompi ei olisi havainnut keskustelussa mitään muistisairauteen viittaavaa ennen kuin aivan lopussa, jolloin hän juuttui kyselemään, mitä aiomme tehdä seuraavaksi. Kun sen kuulee viidennen kerran, ei aina viitsi vastata aivan yhtä innostuneena kuin ensimmäisellä kertaa.

Omaiseni seurustelurutiini on ihailtava. Olen oppinut häneltä paljon. Hän osaa viedä pitkänkin keskustelutuokion läpi pelkillä taitavilla, avoimilla kysymyksillä ja reagoimalla oikein vastauksiin, paljastamatta mitään itsestään. Näin toimien hänen sairautensa ei tule esiin. Hänen samanikäiset ystävänsä ovat kertoneet, että he olivat keskustelleet omaiseni kanssa puhelimessa säännöllisesti huomaamatta, että hänen kuntonsa heikentyi. Ystävän joutuminen pitkäaikaissairaanhoitoon ja etenkin sen syy tulivat täytenä yllätyksenä . "Hän kyseli aina minun vointiani ja kuunteli niin kiinnostuneena ja myötätuntoisesti, ettei hänen oma vointinsa koskaan tullut puheeksi", eräskin ystävä avautui. Ja kysyttäessähän omaiseni sanoi aina olevansa täysin terve ja voivansa hyvin.

Huonona päivänä hänen rutiininsa pettää. Hän kysyy minulta: "Mitenkäs ne lapset?", vaikka hänen pitäisi tietää, että olen biologisesti lapseton ja sosiaalisiakin lapsia on vain yksi. "Mitä työtä sinä teetkään nykyään" on melko asiaton kysymys puolisolleni, joka on tehnyt samaa työtä 17-vuotiaasta asti eikä ole aikeissa lopettaa. Kansainvälisillä cocktail-kutsuilla nämäkin kysymykset ovat kuitenkin varmasti olleet aivan käypää valuuttaa.

Keskustelimme tänään asiaakin. Minua askarrutti, miten toimisimme tiettyjen tavaroiden suhteen, kun hiljalleen tyhjennämme hänen asuntoaan. Häntä ei tavaroiden kohtalo kiinnostanut enää lainkaan, vaikka niillä vielä muutama vuosi sitten oli hänelle tunnearvoa.  Keskustelimme myös hänen iästään. Laskimme, että hän täyttää kahden vuoden kuluttua 90, mikäli elää niin pitkälle. Kysyin, kiinnostaako häntä elää 90-vuotispäivään asti. Vastaus oli täsmällinen. Elämä tuntuu hyvältä, eikä hänellä ole mitään kiirettä siitä pois. Hän ei toivo eikä tarvitse mitään erityistä, vaan hänellä on kaikki hyvin. Kun otin esiin mahdollisuuden, että hän voisi tulla meille syömään jonakin sunnuntaina, hän kiinnostui selvästi. Myös ajatus kesäisestä ateriasta puiden katveessa, meren rannalla, suosimassamme kesäravintolassa sai kannatusta.

Hoitajat kertoivatkin, että omaiseni taksikortti on tullut. Se takaa hänelle kahdeksan yhdensuuntaista taksimatkaa kuukaudessa. Palvelu on mielestäni avokätisyydessään aika uskomaton: voisimme sen turvin kuljettaa vuodepotilaan meille tai jonnekin muualle virkistäytymään kerran viikossa. Kuinkahan paljon sitä käytetään? En oikein usko, että monikaan dementiapotilas käyttää maksimimäärää matkoja.

Olemme vieneet omaiseni laitoksen ulkopuolelle vasta kahdesti. Hoitajat vaipattavat ja pukevat hänet aamutoimien jälkeen ja nostavat hänet nostolaitteella pyörätuoliin. Kuljetuksiin käytetään invataksia, jonka hissi nostaa pyörätuolin sisään autoon. Omaiseni jaksaa istua tuolissaan hyvinkin 4–5 tuntia. Ainoa ongelma on, että hän ei aina muista, ettei osaa kävellä. Pyörätuolissa täytyy pitää turvavyötä päällä, ja vierailujen pitää olla niin lyhyitä, ettei hän huomaa kaivata vessaan.

Häntä on myös valvottava eri tavalla kuin ennen. Viimeksi hän söi keittoa haarukalla, ja kun keitto sattui olemaan punajuurikeittoa, sotkua syntyi. Mutta vikahan oli minun. En tajunnut, että muistisairaalle kannattaa kattaa pöytään vain ne ruokailuvälineet, joita juuri nyt tarvitaan. Hämmentävää oli sekin, ettei hän muistanut koskaan nähneensä kotiamme, vaikka oli ollut jokasunnuntainen vieras vielä pari vuotta sitten.

Oli surullista ja ahdistavaa nähdä ennen niin toimelias ihminen kuihtuneena, hämmentyneenä ja entiset taitonsa menettäneenä. Ajattelin, että vierailut saisivat loppua tähän.  Hoitajat kertoivat kuitenkin, että käynti oli virkistänyt omaistani, ja nyt näin omin silmin, että hän halusi tulla uudestaan. Mikäpä siinä sitten. Kenties silloin tällöin.

--

Oma tilanne:

Katoin veitset ja haarukat, kun piti syödä lohikeittoa.