Keblinger

Keblinger

Mitä sinä minun asioistani luulet tietäväsi?

| sunnuntai 18. maaliskuuta 2012
Perustarinassa ollaan nyt keväässä 2009, kuten ehkä muistatte. Omaiseni on saanut Alzheimer-diagnoosin helmikuussa, ja melko pian sen jälkeen kotihoidon käynnit on nostettu seitsemään viikossa. Toukokuussa hoitajat kertoivat viestivihossa, että omaiseni valitti lonkkakipua ja kieltäytyi siihen vedoten nousemasta vuoteesta. Kun tämä jatkui särkylääkkeistä huolimatta, hoitajat kehottivat minua varamaan ajan terveyskeskuslääkärille. Tein työtä käskettyä, vaikkakin hieman vastahakoisesti, koska pelkäsin vaikeaa liikkeellelähtöä.

Tällä kertaa valitsin omaiselleni vaatteet edellisenä iltana valmiiksi ja asettelin ne tuolinkarmille. Olin pyytänyt kotihoitoa tulemaan tavallista aikaisemmin ja pukemaan omaiseni. Olin myös keskustellut hänen kanssaan vakavasti suihkussa käymisen tarpeellisuudesta. Koska hoidin omaiseni pyykkihuollon, minulla oli perusteltu syy epäillä, ettei hän ollut peseytynyt pariin kuukauteen. Lisäksi olin varmistanut jo aikaa varatessani, että puolisoni pystyisi avustamaan kuljetuksessa.

Kun menin paikalle, omaiseni oli kyllä pukeissa, mutta peiton alla ja puoliunessa. Keitin kahvit ja aloitin maanittelun. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen pitäisi mennä lääkäriin, vaikka hän on täysin terve. Vetosin maineeseeni: mitä Kotihoitokin minusta ajattelisi, kun en veisi omaistani lääkäriin, vaikka tällä on särkyjä? Minua pidettäisiin huonona miniänä, hyi sentään. Tämä sai omaiseni nousemaan vuoteella istumaan. Seuraavaksi vetosin puolisoni asemaan perheen päänä: emme saa antaa hänen odottaa ulkona autossa, hänellä on kiire töihin. Ellemme ole pian alhaalla, hän tulee noutamaan ja kantaa omaiseni autoon. Iso mies ja jaksaa kyllä kantaa pienen naisen. – Enhän minä nyt niin raihnainen ole! totesi omaiseni, ja joutui osoittamaan sen.

Omaiseni käveli jo niin huonosti, etten pärjännyt hänen kanssaan kahdestaan terveyskeskuksen pitkillä käytävillä. Niinpä istutin hänet oven pielessä odottavaan pyörätuoliin. Lääkäri tutki potilaan ja totesi, että hänen lonkkanivelensä olivat hyvässä kunnossa. Hänen mielestään kipu johtui liikunnan puutteesta. Hän teki myös muutamia omaiseni toimintakykyä koskevia kysymyksiä, joihin omaiseni vastasi aivan puuta heinää. Hän muun muassa väitti käyvänsä joka viikko oman talon saunassa omin päin. Onneksi hän kertoi heti perään, ettei hänellä ole mitään lääkitystä.

Kun kotona kertasimme tapahtunutta, kysyin häneltä, jujuttiko hän lääkäriä tahallaan.

– Miten niin? En minä mitään jujuttanut, totta puhuin.
– No esimerkiksi se juttu, että käyt taloyhtiön saunassa. Ethän sinä ole käynyt siellä kertaakaan.
– Miten niin en ole käynyt? Olenpas!
– Et ole. Kyllä minä tietäisin, jos olisit.
– Mistä sinä sen tietäisit? Et sinä sentään täällä minua koko aikaa vahdi!
– Kyllä minä tietäisin. Olen hoitanut raha-asiasi jo yli vuoden ajan, eikä taloyhtiö ole veloittanut sinulta yhtään saunamaksua.
– Ei kai, kun minä käyn maksamassa sen käteisellä!
– Niinkö tosiaan? Missä sinä käyt sen maksamassa?
– No tuossa alakerran toimistossa tietysti!
– Urheiluseuran toimistossa? En usko, kyllä se on isännöitsijäntoimiston asia, ja isännöitsijäntoimisto on Yliopistonkadulla.
– No juuri siellähän minä käynkin!
– En usko vieläkään. Minkä takia täällä ei ole koskaan pyyhettä kuivumassa?
– Se ehtii kuivua ennen kuin sinä tulet ja viikkaan sen kaappiin.
– Kuvailepa vähän sitä saunaa.
– Ihan tavallinen sauna.
– Ei se minun mielestäni ole ihan tavallinen. Mitä erikoista siinä on?
– Ei niin yhtään mitään erikoista.
– Minusta ei ole ihan tavallista, että se on samalla pesutupa, ja pyykit kuivataan pukeutumishuoneissa.
– Ihan tavallista! Meillä Lappeenrannassa tehtiin ainan niin! Kyllä minä nyt tiedän, millaista tavallisessa saunassa on.

Niinpä. Sauna sijaitsi kellarikerroksessa, jonne johtivat pimeät, jyrkät ja pitkät portaat. Vaikka lähes liikuntakyvytön omaiseni olisi päässyt sinne, hän olisi tuskin päässyt sieltä ilman apua pois. Ja ennen saunassa käyntiä vuoro olisi vielä pitänyt käydä varaamassa samaisessa kellarissa. Mahdoton ajatus.

Mutta nokkela nainen!
--

Oma tilanne:


Ei uutta raportoitavaa.


1 kommenttia:

{ Kiara } at: 18. maaliskuuta 2012 klo 21.39 kirjoitti...

Ihanasti kirjoitat omaisestasi. Hänellä on ollut suuri onni saada kaltaisesi miniä. Jaksamista!

Lähetä kommentti

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine