Viikot vaihtuivat kuukausiksi ja vuosiluku kirjoitettiin jo 2009, mutta luvattua kutsua neurologin vastaanotolle diagnoosin saamiseksi ei vain kuulunut. Lopulta soitin kaupunginsairaalaan osastolle, joka oli lähettänyt kutsun neuropsykologillekin. Jo seuraavalla soitolla sain käsiini jonoa hoitavan hoitajan (!) joka lupasi järjestää ajan parin viikon päähän. Omaiseni ottaisi vastaan gerontologian professori, joka olisi kaupunginsairaalassa lainassa purkamassa ruuhkaa.
Alzheimerin taudin diagnoosin voi käytännössä antaa vain erikoislääkäritasoinen lääkäri, koska samalla tehdään hakemus Kelaan erityiskorvattavien lääkkeiden saamiseksi, eikä Kelaan kelpaa muu kuin erikoislääkärin lausunto. Tämä vaatimus viivästytti omaiseni lääkityksen aloittamista usealla kuukaudella, minä aikana omaiseni toimintakyky heikkeni (jälkeenpäin ajatellen) selvästi.
Kun muistitutkimukset alkoivat 2007, omaiseni käytti vielä suvereenisti kalenteria. Kalenterin paikka oli hänen yöpöydällään puhelimen vieressä, ja kalenterissa oli merkintöjä joka viikolle. Nyt oltiin jo tilanteessa, jossa minä merkitsin tärkeät päivät kalenteriin ja lisäksi muistutin niistä. Omaiseni seurasi edelleen kalenteriaan, mutta ei oikein pysynyt sen perässä. Olin myös pannut merkille, että kun juttelimme, kaikki noin viikon sisällä tapahtunut oli tapahtunut "eilen". Meillä oli usein sanaharkkaa siitä, milloin olin tehnyt jotakin tiettyä viimeksi. Omaiseni mielestä olin esimerkiksi aina vaihtanut lakanat "eilen", joten sitä ei tarvitsisi nyt tehdä. Vaihdoin lakanat kahden viikon välein, ja oli yhä vaikempaa saada omainen siksi ajaksi pois vuoteesta.
Tämä lääkärinaika oli keskellä päivää ja keskellä kiireistä työviikkoa, enkä pystynyt ottamaan koko päivää vapaata töistä sitä varten. Niinpä jouduin herättämän omaiseni puhelimitse. Kehotin häntä keittämään kahvit, käymään suihkussa ja pukeutumaan niin, että hän olisi valmiina tiettyyn aikaan, jolloin taksi tulisi. Lähtiessäni töistä soitin uudelleen ja varmistin, että hän on hereillä. – Ei minun tarvitse enää kuin pukeutua, hän sanoi.
Kun tulin avaimilla sisään, omaiseni pyöri käytännöllisesti katsoen alastomana keskellä eteistään. Hänen kädestään roikkui musta pitkä sukka. – Tiedätkö, missä minun sukkanauhaliivini ovat, hän kysyi ja penkoi eteisen kaappia, jossa oli päällysvaatteita ja joitakin vähemmän käytettyjä arkivaatteita.
Hiukseni nousivat pystyyn pelästyksestä. Tässä oli edessäni selvä akuutti pöpikohtaus, ja lääkärissä pitäisi olla 45 minuutin kuluttua. En ollut ymmärtänyt edes katsoa omaiselleni vaatteita valmiiksi, koska hän oli aina aikaisemmin valinnut vaatteensa ja pukeutunut itse. Ja nyt hän aikoi pukeutua pitkiin sukkiin ja sukkanauhaliiviin 1950-luvun tapaan! – En löytänyt mitään muuta kuin nämä sukat, hän selitti.
Talutin omaiseni takaisin makuuhuoneeseen ja istutin hänet sängyn laidalle. Pengoin kaapista sukkahousut ja puin ne kuin lapselle. Omaiseni höpötti avuttomana jotakin kahvista, mutta minä sanoin tylysti, että nyt ei ole aikaa, saat sitten sairaalassa. – Mitä minä siellä? Onko pakko mennä, omaiseni kysyi. – Minua väsyttää, hän sanoi, koetti kellahtaa selälleen sängyssä ja veti peittoa päälleen.
Olin yksin. En pystyisi ottamaan omaistani kainaloon ja raahaamaan häntä potkivana mukaani kuten uhmaikäiselle saattoi tehdä. Ei auttanut muu kuin vaihtaa sävellajia.
Hidastin tahtia ja aloin leperrellä. Sanoin, ettei ole pakko mennä, mutta jos nyt mentäisiin kuitenkin, kun itse professori siellä jo meitä odottaa. Kävin panemassa kahvin tulemaan, lupasin tuoksuvaa juomaa ja kalastin jostakin rintaliivit. Hän hoiti asian edestä, minä takaa. Hame löytyi. Mutta entä pusero?
Omaiseni vaatekaappi oli tupaten täynnä tavaraa, eikä se ollut missään järjestyksessä. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä puseroa omaiseni tavallisesti käytti tämän jakkupuvun kanssa. Vedin esiin yhden, mutta siinä oli tahra. Otin toisen, mutta siitä puuttui kaksi nappia. Kolmannen hiha oli ratkennut. Voi epätoivo! Kello raksutti. – Katso sieltä eteisen kaapista, siellä niitä on, omaiseni opasti. Katsoin eteisen kaapista. Siellä oli jokin musta retale, jokan näytti pitsipaidalta. Siispä nappasin sen ja ryntäsin omaiseni luo.
Kun olin suurella vaivalla saanut hänen kätensä hihoihin ja aloin kiinnittää nappeja, huomasin, ettei niitä ollut. Koko paita kiinnittyi vain pienellä rusetilla keskeltä rintamusta. Ei se ollut paita. Se oli omaiseni babydoll-hepene paremmilta vuosilta. Röyhelö helmassa ja kaikki.
Jos se olisi ollut omaisestani kiinni, hän olisi mennyt professorin vastaanotolle pelkissä mustissa sukissa, sukkanauhaliivissä ja minimittaisessa "aamutakissa"!
Ei ollut aikaa etsiä uutta paitaa. Bleiseri päälle vain ja bleiserin napit kiinni. Rintamus jäi epäilyttävän paljaaksi ja frilla vähän vilkkui helman alta, mutta dementiadiagnoosia tässä oltiin menossa hakemaankin. Olisipa todisteet mukana.
Puimme vielä kengät, takin, hatun ja käsineet ja otimme käsilaukun ja kepin mukaan. Matka ovesta ulos, hissille, hissiltä ulko-ovelle ja ulko-ovelta taksin ovelle tuntui kilometrien mittaiselta ja kesti kauan. Jouduin lähes kantamaan omaistani. Tämä oli viimeinen kerta, kun lähdin minnekään hänen kanssaan kahdestaan.
Kahvi onneksi unohtui, sillä sitä ei olisi ehdittu juoda. Myöhästyimme vastaanotolta vain 15 minuuttia, ja kahvit joimme sairaalan kanttiinissa sitten jälkeenpäin.
Omaiselleni tehtiin ensin MMSE, jossa hän sai tuloksen 27/30. Sitten professori tutki potilaan ja kyseli minulta, miten hänen tilansa oli kehittynyt edellisen lääkärikäynnin jälkeen. Omaiseni oli hämmentyneen näköinen, kun jouduin kertomaan hänen kuultensa esimerkiksi, että hänellä ei ollut viimeksi lainkaan paitaa bleiserinsä alla, kun hän tuli meille syömään, ja että olin säännöllisesti heittänyt homehtunutta ruokaa pois hänen jääkaapistaan.
Lääkärinlausuntoon professori saneli: Potilaalla selvä dementiatasoinen häiriö. Mitään vaskulaariseen eikä Lewy kappaletautiin viittaavaa ei tule esille. Potilaalla on Alzheimerin tauti.
---
0 kommenttia:
Lähetä kommentti