Keblinger

Keblinger

Jäähyväiset toukokuussa

| maanantai 2. kesäkuuta 2014
Keskustelimme lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kotona noin yhteen asti yöllä omaisemme hautajaisjärjestelyistä: pitäisikö hautajaiset järjestää vai ei, ja keitä kutsuttaisiin? Omaisemme oli sanonut minulle usein, ettei halua hautajaisia. Mutta miten dementoitunut hän oli jo silloin? Aiheutammeko mielipahaa ystäville ja sukulaisille, jos noudatamme hänen toivettaan? Ja pitäisikö ottaa huomioon, että seremoniat eivät kuulu kveekareiden tapohin lainkaan?

Tarkistimme myös, että puhelimet ovat äänellisellä ja ladattuja. Sanoin, ettei laitoksesta soitettaisi meille keskellä yötä, vaan vasta aamulla, jos jotakin tapahtuisi.

Puhelimeni soi tasan kello 9. Tuttu hoitajan ääni kertoi, että omaisemme oli nukkunut rauhallisesti pois. Häneen oli illalla vielä saatu puheyhteys, mutta yöllä hengitys oli muuttunut pinnalliseksi ja hänelle oli annettu kipulääkettä. Kuolinajaksi merkittiin 8.40.

Puolisoni arveli, että omaisemme koki, että sunnuntaiaamu on hyvä aika lähteä. Vanhana opettajana hän odotti lukukauden päättymistä ennen kuin sulki oven takanaan. 

Oli kaunista ja vehreää, kun ajoimme ruosteisella kulkupelillämme laitoksen pihaan. Vierailuaika ei ollut vielä alkanut, mutta sisällä oli täysi tohina. Pyysin hoitajaa kertomaan puolisolleni saman kuin minulle, koska en oikein muistanut. Mietin, miten moni ympärillä kuuli ja ymmärsi, mistä puhuimme.

Omaisemme oli yhä saattohoitohuoneessa. Tosin minun mielestäni hän ei ollut lainkaan siellä. Avasin varovasti oven ja näin, että hänet oli peitetty kokonaan lakanalla ja valkoisella villapeitteellä. Yöpöydällä paloi lamppu, ikkuna oli raollaan. Minua pelotti ja ahdisti hiukan. Olisin halunnut nähdä hänen kasvonsa, mutten uskaltanut nostaa lakanaa hänen kasvoiltaan eikä puolisonikaan tehnyt niin. En olisi myöskään oma-aloitteisesti ottanut valokuvia, mutta kun puolisoni pyysi, tein niin.

Keräsin kassiin omaiseni tavarat sillä välin, kun puolisoni hyvästeli äitinsä. En itse pystynyt samaan. En pystynyt mieltämään, että lakanan alla olisi hän.

Kun lauantaina olin kävellyt hänen luotaan kotiin pienessä tihkusateessa, askeleni oli raskas ja minua itketti. Kitaristi soitti kävelysillan päässä lempeästi Greensleaves:

Sait multa kukkaset toukokuun
ja sen tuoksun sait sekä hurman muun.
Sait linnun laulun ja lämmön maan
ja se kaikki on ainiaan sun vaan.
Voi vaieta lintunen
ja on kerran päättyvä lento sen.
Voi häipyä vuodet pois,
mutta yhteinen onnemme ei vois

Sait syksyn tuulen ja talven jään
ja sait harmaat päivät ja poutasään.
Sait käydä taivalta vaarojen
ja sä kuljit kuin riemuiten tien sen.
Voi himmetä loiste kuun
ja voi syksy riipiä lehdet puun.
Voi häipyä vuodet pois,
mutta yhteinen onnemme ei vois

Hyvästelin hänet silloin. Kuukausi vaihtui, ja hän oli poissa.

--

Oma tilanne:

Olin vähällä pestä pyykkiä astianpesuaineella.

8 kommenttia:

{ Arla Ilmanen } at: 2. kesäkuuta 2014 klo 17.37 kirjoitti...

Osanottoni ja suuret kiitokset sinulle. Olet ollut lohdullinen ja lempeä, mutta tervejärkinen edelläkulkija tällä vaikealla matkalla. Meillä on vielä matkaa jäljellä, mutta olet auttanut jatkamaan sitä rohkeasti. Hyvää kesää!

{ Maija } at: 2. kesäkuuta 2014 klo 18.06 kirjoitti...

Kiitos osanotosta, Arla Ilmanen. Blogi lähestyy loppuaan, mutta kirjoitukset jäävät tänne bittiavaruuteen ja toivottavasti niistä on iloa tai apua vielä monille. Elämä jatkuu - ja kukkiikin, ainakin Parveke länteen -blogissa.

Sofia at: 3. kesäkuuta 2014 klo 10.47 kirjoitti...

Mekin otamme osaa ja kiitämme, kun olemme saaneet seurata matkaanne. Meilläkin, kuten Arlalla on vielä matkaa jäljellä, mutta kuljetamme ajatuksiasi mukanamme ja mekin saamme siitä rohkeutta. Kiitos vielä kerran!

{ Maija } at: 3. kesäkuuta 2014 klo 14.03 kirjoitti...

Kiitos Sofia kauniista sanoistasi. Kerron vielä ainakin hautajaisjärjestelyistä ja perukirjoituksesta ja ehkä yritän muodostaa myös omaiseni elämäntarinaa. Siitä riittäisi kirjan aiheeksi jopa paremmin kuin näistä tässä blogissa kerrotuista viime vaiheista, jos vain kaikki vaiheet olisi dokumentoitu.

Anonyymi at: 3. kesäkuuta 2014 klo 20.14 kirjoitti...

Lämmin osanottoni. Löysin blogisi viime talvena ja olen sitä seurannut siitä lähtien. Kirjoituksesi ovat antaneet paljon ajattelemisen aihetta, apua ja näkökulmaa myös omaan tilanteeseemme. Suuri kiitos sinulle.

{ Annikki } at: 4. kesäkuuta 2014 klo 10.46 kirjoitti...

Osanottoni sinulle. Olet kuvannut realistisesti omaisen ja muistisairaan vuorovaikutusta ja vaiheita. Minä olen käynyt tätä läpi tätini kanssa ja nyt on vuorossa veljeni. Omaisesi sai olla turvallisessa hoidossa loppuun asti ja lähteä kauniisti. Sinulla lienee vielä monta tehtävää jäljellä, mutta kaikki sujuu aikanaan.

Anonyymi at: 4. kesäkuuta 2014 klo 22.07 kirjoitti...

Osanottoni Maija! Kauniisti kirjoitat, realistisesti ja mielenkiintoisista näkökulmista. Voimia sinulle ja perheellesi, halauksia lähetän näin etänä.

{ Maija } at: 4. kesäkuuta 2014 klo 22.44 kirjoitti...

Kiitos osanotosta kaikille teille, keitä sitten lienettekin :)

Lähetä kommentti

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine