Otin kirjan esiin. Hetken päästä havahduin siihen, että omaiseni ei enää hengittänyt. Katsoin häntä ja ajattelin, että näinkö se sitten tapahtui: sain siis sittenkin olla paikalla kuoleman hetkellä. Odotin hetken. Sitten huomasin, että hänen rintansa kohoili. Hän oli vain sulkenut suunsa ja lakannut kuorsaamasta.
Hän hengitteli hetken näin, mutta pian leuka vaipui taas alas. Sitten katsoin, kun omaiseni käsi kohosi hiljaa peiton alta. Se oli mustikansininen, melkein violetti. Hän asetteli siniset sormensa poskelleen ja osittain peittämään suutaan.
Hoitaja tuli vilkaisemaan omaistani ja kertoi antaneensa kipulääkettä jonkin aikaa sitten, kun omaiseni oli levoton. "Nyt hän on rauhallinen", hän totesi tyytyväisenä ja lähti.
Luin edelleen. Noin puolen tunnin kuluttua omaiseni liikehti ja minusta näytti, että hän saattaisi olla heräämässä. Menin hänen luokseen ja puhuin hänelle. Hän avasi silmänsä ja kohdisti ne minuun ehkä sekunnin murto-osan ajaksi, mutta vaipui jälleen omaan ulottuvuuteensa. Kysyin, lukisinko runoja. Hän äännähti, mutta en saanut selvää, mitä hän sanoi. Pyysin nyökkäämään, jos hän haluaa kuulla runoja. Ei tulosta. En saanut selvää hänen ääntelystään, mutta ymmärsin, että hänellä on hyvä olla, ei kipuja, eikä hän tarvitse mitään. Silitin hänen kättään. Se ei ollut viileä, vaan kylmä.
Menin takaisin sängyn jalkopäähän ja otin runokirjan esiin. Luin Saarijärven Paavon, savolaisjutun saunomisesta ja Rajan. Sen kohdalla hän jo kuorsasi jälleen. Luin vielä Nocturnen ja pari luontorunoa.
Sitten kävin vielä kerran sängyn ääressä. Omaiseni iho oli täysin sileä luiden päällä, hiukset vitivalkoiset. Hänen päänsä oli hyvin kaunis.
En ihmettelisi, vaikka olisin nyt nähnyt omaiseni viimeisen kerran elossa. En tosin ihmettelisi sitäkään, vaikka hän sinnittelisi vielä viikon tai pari. Sormien sinisyys on yksi lähestyvän kuoleman merkeistä, mutta omaiseni on sitkeä sissi Syväriltä. Ei häntä viikatemies noin vain mukaansa vie.
--
0 kommenttia:
Lähetä kommentti