Keblinger

Keblinger

Päänvaivaa hautajaisista

| torstai 12. kesäkuuta 2014
Luulitteko, että hautajaisten järjestäminen on helppoa, hautaustoimistohan hoitaa kaiken? Niin minäkin luulin.

Hautajaisten järjestäminen voi varmasti olla helppoa, jos eletään Strömsössä, jossa koko suku on yhtä suurta perhettä, kaikilla on hyvät välit keskenään eikä kukaan koskaan kyseenalaista mitään. Mutta entä esimerkiksi, jos suvussa tai jossakin muualla lähistöllä lymyää joku, jota ei haluta paikalle? Pitääkö hänetkin tosiaan kutsua? Uskon, että tätä mietitään yllättävän monessa surutalossa. Veikkaan, että moni laittaa kuolinilmoituksen lehteen vasta hautajaisen jälkeen pelkästään estääkseen kutsumattomia tulemasta paikalle.

Mitä, jos joku aivan lähipiiristä ei ymmärrä, mitä järkeä koko seremoniassa on, tai haluaa jättäytyä jostakin muusta syystä pois? Johan hän hyvästeli poismenneen. Pitääkö tämä sallia vai onko pantava asialle joku älykäs lammaskoira, joka haukkuu lauman kokoon?

Hautajaiset, kuten muutkin isot taitekohdat ja niihin liittyvät seremoniat, paljastavat myös kipukohtia, pelkoja ja vaiettuja suvun salaisuuksia.

Eivät yllätykset onneksi aina ole kovin vakavia luonteeltaan. Dementin omaiseni hautajaisia järjesteltäessä paljastui, että lapsenlapsen kihlatun nimi olikin muuta kuin luultiin. Sitähän olettaisi, että  Willin* oikea nimi on William. Mutta hänpä paljastuikin Charlesiksi! Omassakin suvussani on muuan Sakke, joka ei todellakaan ole saanut kasteessa nimeä Sakari. Hän on Timo. Millä nimellä tällainen henkilö laitetaan kuolinilmoituksen omaisten luetteloon? Sillä nimellä, jolla hänet tunnetaan, vai oikealla nimellä? Ollako Will vai Charles? Kas siinä pulma, joka on ratkaistava ennen ilmoituksen painoon menoa. *nimet muutettu

Kirkot ja kappelit ovat julkisia paikkoja, jonne voi tulla kuka tahansa. Tuttavan kuolema on asia, joka jää mielen päälle niin, että siitä helposti kerrotaan myös tuttavan tuttaville. Näin tieto hautajaisista leviää helposti laajemmalti kuin alun perin ajateltiin. Eikä ketään voi estää tulemasta.

Seremonialla on kuitenkin seremonan muoto juuri sen takia, että tunneimpulssit pystyisivät aisoissa. Lienee harvinaista, että kukaan alkaisi arkun ääressä haastaa riitaa. Alkumusiikki kutsuu esiin surua ja ikävää, kukkien lasku arkulle hermostuttaa ja jännittää. Ensimmäinen virsi antaa tilaisuuden itkeä ja niistää nenänsä. Papin puhe päättyy yleensä valoisiin toivon ja jälleennäkemisen tunnelmiin. Siunaamissanat vakavoittavat. Toinen virsi ohjaa katseen jälleen eteenpäin. Loppumusiikki lohduttaa ja rauhoittaa. Tunteille on annettu paikka ja ne on ilmaistu, joten useimmat luultavasti poistuvat paikalta helpottuneina.

Uskoakseni kalmosta eroamiseen liittyy useimmissa yhteisöissä jokin seremonia. Julkinen tilaisuus vie pohjan väitteiltä, että henkilö ehkä sittenkin vielä elää jossakin omaistensa eristämänä. Se myös tukee lähiomaisten psyykkistä terveyttä. Jos leski yrittää kivuta arkkuun puolisonsa viereen tai isä pyrkii tekemään itsemurhan menetettyään lapsensa, eivät he pysty aikeitaan ainakaan siunaustilaisudessa toteuttamaan. Heidän on pakko hyvästellä vainaja, pakko kestää. Saattoväki tukee heitä siinä. Saattoväki on henkivartijoita koko sakki. Samalla se on heille tilaisuus tajuta, mitä on tapahtunut, ja surra sitä.

Seremonioita tarvitaan, jotta tosiasiat tulisivat hyväksytyiksi ja tunnustetuiksi. Niitä tarvitaan kaikissa elämän käännekohdissa, joihin liittyy suuria tunteita: rakkautta, vihaa, surua, kateutta, pettymystä, katumusta.

Ehkä väärinymmärretyin seremonia on häät. Se ei suinkaan ole ytimeltään kahden ihmisen ihanan rakkauden suloinen juhla, vaan tilaisuus, jossa ympäröivä yhteisö tunnustaa tosiasiat. Vai oletteko nähneet anoppia, joka roikkuu sulhasen rintapielessä kiljuen, että tuota huoraa et kyllä ota! Olette silti todennäköisesti tavanneet anopin tai pari, jotka olisivat halunneet tehdä niin. Häät ovat seremonia, jossa luodaan uusi yhteiskunnan perusyksikkö, perhe. Eikä sen seremonian jälkeen asiaan ole kenelläkään nokan koputtamista.

Sitäkin olen viime päivinä pohtinut, missä kohdassa tyttö- tai poikaystävästä tulee perheenjäsen. Jos naimisiin menosta on sovittu, ollaanko kihlapari? Entä jos on asuttu yhdessä 4 vuotta, mutta häistä ei ole ollut puhetta, ollaanko samanarvoinen pari kuin vuoden yhdessä asunut kihlapari? Entä kenen sana ratkaisee? Jos nuoren miehen mieleenkään ei ole tullut, että hän voisi kuulua avovaimonsa perheeseen, mutta avoapekset pitävät häntä vähintään 3/4 perheenjäsenenä, onko hän perheenjäsen vai ei?

Entä sitten tämä seikka, että onko edesmenneen sielu kenties yhä maan päällä tekemässä viimeisiä temppujaan? Loppuvatko ne hautajaisiin vai johonkin muuhun, vapaavalintaiseen ajankohtaan?

Itse en usko moiseen enkä ole sellaista kokenut. En usko, että kukaan pystyy kuoleman takaa vaikuttamaan elävien maailmaan. Sen sijaan pidän mahdollisena, että elävien järkytys vaikuttaa elottomaan. Jos täysorpo ihminen ei itke, kai on aivan ymmärrettävää, että hänen autonsa jämähtää liikkumattomaksi tai tietokoneensa sekoaa. Tai jos tarvitsee merkin, luonto kyllä järjestää sen.

En minäkään ole itkenyt. En ole myöskään nukkunut. Asiaan on kuitenkin tulossa muutos, sillä työterveyslääkäri kirjoitti reseptin, jossa luki päällä: nuijanukutus.

p.s. Kaikki tekstin tilanteet eivät ole tapahtuneet meillä. Köyhän paras huvitus on vilkas mielikuvitus, kuten mummini tapasi sanoa.

--

Oma tilanne:

On kyllä todella vaikeaa muistaa mitään, vaikka tiedän, että olen lievästi töppöillyt. Onneksi vain vähemmän tärkeissä asioissa.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine