Vauva! Voi ihmettä!

Piti oikein käydä lehdestä katsomassa, mihin kellonaikaan Suomen kiekkoleijonien pronssiottelu pelattiin Sotshissa eilen. Kyllä, se alkoi juuri siihen aikaan, kun me vanhainkodin osastolla hiljalleen lopettelimme mannapuuron ja marjasopan lusikoimista omaistemme suihin.

Sanoin "me". Omaiseni huoneessa oli muitakin kävijöitä. Muuan mies käy sännöllisesti syöttämässä dementoitunutta vaimoaan, mutta nyt mukana oli myös perheen tytär puolisoineen. Ja vauva.

Vauva! Viisi kuukautta vanha, kahdeksan kilon painoinen. Hän leikki isoäitinsä nallella kuola valuen, jokelsi isoisän sylissä, piteli ihan itse maitopulloaan, röyhtäisi äidin olalla ja sai isältä puhtaan vaipan. Hän huitoi, potki, hyppi. Kaunis, terve, hyväntuulinen pikku ihminen.

Jokaisen vanhan naisen silmät seurasivat tätä ihmettä herkeämättä. Suut aukesivat harvahampaiseen hymyyn. Kädet haparoivat kohti. Eräs ojensi kiisselilusikkaa: "Ota tästä, ota! Se on hyvää!"

En ole koskaan nähnyt heitä yhtä elossa.

Televisio oli päällä, mutta sitä ei katsonut kukaan. Vauva voitti sydämet, leijonat jäivät pronssille.

--

Oma tilanne:

Piti viedä omaiselleni jotakin vierastarjottavaa, mutta unohdin.