Keblinger

Keblinger

Laiska töitään lukee

1
| keskiviikko 30. heinäkuuta 2014
Isälläni on sananlasku joka aiheeseen. Yksi lapsuudesta hyvin mieleen jäänyt hokema toteaa, että (vain) laiska töitään lukee.

Luenpa nyt kumminkin.

Loma tarkoittanee useimmille työssäkäyville ajanjaksoa, jolloin voi ladata akkuja, tehdä mitä mielii tai olla tekemättä, viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa, matkustella ja nauttia elämästä.

Minulle loma on takoittanut vuodesta 2007 lähtien ajanjaksoa, jolloin pystyn tekemään ne välttämättömät ja pakottavat dementoituvan omaiseni tai hänen omaisuutensa hoitoon liittyvät asiat, joita en pysty tekemään muuhun aikaan vuodesta, koska ne vievät liikaa aikaa tai vaativat erityistä paneutumista.

Vuonna 2007 olin lomamatkalla muistaakseni viisi päivää juhannuksen tienoilla. Lisäksi kävin pikaisesti tapaamassa vanhempiani toisella paikkakunnalla. Muuten kesäloma kului kokonaan muuttopuuhissa. Jo keväällä olin käyttänyt suuren osan vapaa-ajastani asuntokauppoihin, kun etsin omaiselleni uuden asunnon ja hoidin hänen vanhan asuntonsa myynnin. Heti loman alkupäivinä selvisi, ettei omaiseni osallistu kotinsa purkamiseen ja pakkaamiseen ollenkaan, vaika olin olettanut vain auttavani häntä. Muuttopäivä lähestyi, joten vaihtoehtoja ei ollut. Oli vain mentävä ja tehtävä. Ja tavaraa, sitä riitti! Noihin viikkoihin osui tietenkin hellejakso, joten hiki virtasi. Muuton jälkeen kaikki kesän viikonloput kuluivat muuttolaatikoita purkaessa ja omaiseni uutta kotia järjestellessä, koska hän osallistui siihenkin vain hyvin rajallisesti. Digitelevisioon siirtyminen aiheutti lisävaivaa.

Muistelen tuota kesää kauhulla.

Vuoden 2008 kesäloma taisi sujua suhteellisen rauhallisesti. Hoidin jo omaiseni raha-asioita valtakirjalla. Hän oli käynyt muistitutkimuksissa, mutta diagnoosia ei vielä ollut. Kävin hänen puolestaan ruokaostoksilla kerran pari viikossa ja pesin hänen pyykkinsä. Loman tekemiset piti suunnitella siten, ettei hänen jääkaappinsa päässyt tyhjenemään.

Vuonna 2009 omaisellani oli jo muistisairausdiagnoosi, vaikkakin väärä. Hän oli saanut paikan dementiapäiväkodista. Aloitus ajoitettiin lomalleni, jotta pystyin saattamaan hänet sinne. Heti lomani loputtua palvelusta jouduttiin luopumaan, koska hän ei suostunut lähtemään vieraiden noutajien matkaan. Omaiseni tarvitsi nyt saattajaa kaikkialle, naapuritaloon kampaajallekin. Ostos- ja pyykkirumba jatkui.

Kesälomalla 2010 veimme omaiseni puoliväkisin neurologille ja magneettikuvaan, minkä jälkeen hän sai uuden diagnoosin. Hänen kuntonsa heikentyi nopeasti. Häntä piti nyt käydä katsomassa päivittäin, vaikka kotihoitokin teki osuutensa. Pyykkiä ja siivottavaa riitti. Kotihoito ei siivonnut kakkaa lattialta, vaikka varmasti näki sen. Talvi 2010-2011 oli erityisen kauhea.

Kesällä 2011 omaiseni asui jo laitoksessa, joten hänestä ei tarvinnut olla huolissaan. Riitti, kun kävi kerran viikossa katsomassa. Nyt toiminnan painopiste siirtyi materiaan. Tyhjensin lomalla omaiseni asunnon kaikki kaapit ja järjestelin hänen paperinsa. Edunvalvontavaltuutukseen liittyvät byrokratiasulkeiset olivat edessä.

Vuonna 2012 käytin talvilomani siihen, että siivosin omaiseni asunnon katosta lattiaan ja sisustin siitä vierashuoneiston. Kesällä pidin siellä vieraskotia kansainvälisille tuttaville. Loma oli antoisa monine retkineen, mutta sisälsi paljon kokkausta, pyykkäystä ja siivousta.

Kesällä 2013 tyhjensimme omaiseni asunnon myyntiä varten. Huonekaluja annettiin pois, muutamia arvoesineitä yritettiin myydä. Säilytettäviä tavaroita varten vuokrattiin varastotila, jonne roina siirrettiin laatikoissa. Stressaavinta oli muistisairaan käyttäminen hammaslääkärissä.

Tällä kesälomalla onkin sitten ollut vuorossa omaisemme hautajaisten jälkihoito ja valmistautuminen perunkirjoitukseen. Olen myös avannut varastossa olevat laatikot ja järjestänyt tavarat. Näin helteellä olen jaksanut puuhata pari tuntia kerralla.

Jotenkin tuohon tapaan se on mennyt. Mutta nyt kun luetteloin kaikki nämä asiat, ne eivät oikeastaan näytä paljolta. Miksi minulla on sellainen tunne, että olen raatanut lakkaamatta kahdeksan vuoden ajan?

Ehkä siksi, että myös työni on kuormittavaa. Lisäksi se on niin antoisaa, etten ole halunnut hellittää siitä. En suinkaan vähentänyt työpanostani alkaessani hoitaa omaiseni asioita. Päin vastoin tein ajoittain paljon ylitöitä, jotta sitten pystyin pitämään hieman pidempiä vapaajaksoja.

Omaiseni asioiden hoitamisen suhteen minulla ei mielestäni ollut vaihtoehtoja. En minä sitä valinnut. En vain voinut häntä heitteillekään jättää, olihan minulla tunteva sydän ja kaksi toimivaa kättä.

Niinpä asensin itselleni silmälaput. Katsoin vain seuraavaan suoritettavaan asiaan. Pidin kunnostani huolta juoksemalla, koska se oli nopein ja tehokkain tapa, ja joogalla, johon en keskittynyt. Luulin, että se riittää. Luulin tekeväni kaiken oikein enkä huomannut, että poltin itseäni molemmista päistä. Tai käsistä.

Viime syksynä tuli sitten äkkipysähdys, kun terveyteni petti. Sain olkapäävamman, luonteeltaan pirullisen nerokkaan. Minulla oli ja on edelleen jatkuvasti kipua, jota on vaikeaa tai mahdotonta hoitaa lääkkeillä. Oli pakko vähentää työntekoa ja kokeilla lääkkeettömiä kivunhallintakeinoja. Ensin v-utti suunnattomasti, kun keskityin mindfulness-kurssilla kehoni tuntemuksiin ja havaitsin, että tosiaan sattuu ihan koko ajan. Nyt kaikki on jo paljon paremmin. Kun on vain yksi toimiva käsi, ei tarvitse suorittaa ihan niin paljon. Ja kun kivun hyväksyy, sen voima heikkenee.

En enää juokse, koska lääkäri on kieltänyt. En myöskään juurikaan joogaa, koska en pysty liikuttamaan käsiäni tarpeeksi. En edes tarkkaile painoani. Syön kylmiä nakkeja jääkaapista aina, kun huvittaa. Kuohuviiniäkin kuluu. Opettelen olemaan.

Ehkä ensi kesänä sitten jopa lomailen. Nyt on vielä vähän tehtävää.

p.s. Olen vuosittain matkaillut keskimäärin viikon ulkomailla (talvella) ja viikon kesällä (kotimaassa), joinakin vuosina enemmänkin. Niin että en minä ihan ilman lomaa ole jäänyt. En myöskään elä pelkillä nakeilla.
--

Oma tilanne:

Minulla oli tee hautumassa ja lähdin sohvalta keittiöön ottaakseni kupposen. Keittiössä tartuinkin jääkaapin oveen ja kaadoin itselleni kylmää colaa.

Viimeinen karsintakierros

0
| maanantai 28. heinäkuuta 2014
Olen karsinut edemenneen omaiseni vaatteet jo moneen kertaan. Nyt saivat mennä viimeiset käyttövaatteet, joita pidin kaapissa kai ihmeparantumisen varalta. Muutama kaunis pusero, kaksi yhdistelmäasua, vähän käytetty leninki, musta vaatekerta, trenssi, ulkoilutakki ja lähes uusi kylpytakki, joka oli liian pitkänä epäkäytännöllinen laitokseen. Kippasin ne SPR:n konttiin. Alusvaatteet ja kaikki vähänkin tahrainen tai nuhjaantunut joutui suoraan jäteastiaan.

Varastoon jäi vain kaksi valkoista ulsteria, joista en malttanut luopua. Tai sitten ne vain eivät mahtuneet käytettävissä oleviin jätekasseihin, kukapa motivaationsa aina niin tarkkaan tietää. Olen kokeillut takkeja, kuten useimpia muitakin omaiseni vaatteita. Olen lähes saman kokoinen kuin hän, mutta takit eivät sovi minulle malliltaan yhtään. On vaikea uskoa, että kukaan ostaisi niitä kirpputoriltakaan. Mutta niin vain jätin ne varaston tangolle.

Lisäksi siellä ovat omaiseni vintage-vaatteet: pari silkkistä pikkumekkoa ja puseroa sekä aito Marimekko kai 70-luvun alusta. Niillä on muistoesineen ja perhekalleuden status, joten päätös niiden säilyttämisestä ei ollut vaikea.

Omaan vaatekaappiini siirsin yhden valkoisen kangaspuseron, joka näyttää vanhalta, mutta samalla modernilta ja sopii minulle hyvin. Olkoon se lajittelupalkkioni.

Mutta mitä pitäisi tehdä kahdelle pyjamalle, jotka ovat lähes uusia ja melkein käyttämättömiä. Ne ovat omaa kokoani, itse valitsemani ja niin siistit, että voisin hyvin käyttää niitä. Mutta en millään voi.

Tiedättekin varmaan, miksi.

Näin vaatteet omaiseni yllä saattohoitovaiheessa. On mahdoton ajatus, että pukeutuisin niihin tai että joku muu käyttäisi niitä.

Niihin on ankkuroitunut niin voimakas suru, että ne ovat minulle käyttökelvottomia. Ja niin voimakas kunnioitus, että en halua muidenkaan niitä käyttävän. Ties vaikka läikyttäisivät mehua rumasti rinnuksille.

Pesin ne vielä kerran, mutta laskostin sitten valkoiseen jätepussiin.


--

Oma tilanne:

On hurja helle. Olen mennyt jo monta kertaa keittiöön aikeena laittaa jääpaloja tulemaan, mutta aina harhaantunut tekemään siellä jotakin muuta.

Suhdetoimintaa ja salapoliisityötä

0
| tiistai 22. heinäkuuta 2014
Edesmennyt omaiseni kävi parhaina vuosinaan laajaa ja vilkasta kirjeenvaihtoa maailman eri kolkilla asuvien ystäviensä kanssa. Vielä viime vuosinaankin hän vastaanotti säännöllisesti kirjeitä muutamilta sitkeiltä tuttavilta, joita vastauksen puuttuminen ei hämmentänyt. Uskoisin, ettei hän itse lähettänyt montakaan kirjettä enää vuoden 2002 jälkeen eikä varmasti ainakaan vuoden 2007 jälkeen, jolloin kirjoitin hänen puolestaan joulukortit.

Tuttavuuksista on ollut paljon iloa perheelleni. Meille on auennut niiden kautta ovia ulkomailla ja olemme itsekin saaneet toimia isäntäväkenä kansainvälisille vieraille. Tämän kesäloman työlistan ykköseksi nousikin omaisemme ystävyyksien jälkihoito. Halusimme ilmoittaa omaisemme poismenosta mahdollisimman monelle uskolliselle ja varmistaa samalla yhteyksien jatkumisen tai jopa lujittumisen. Osa näistä ystävyyksistä on nimittäin jatkunut toiseen polveen, ja nyt jo kolmas sukupolvi on kärkkymässä ilmaisia yösijoja ja opastuksia - sekä tarinoita menneiden sukupolvien uroteoista.

Muutamia osoitteita tiesimme varmasti, joidenkin kohdalla teimme salapoliisityötä ja monet kirjeet lähetämme postin armoille. Ne joko löytävät perille tai sitten eivät. Olemme ainakin yrittäneet.

Lisäksi halusin tietenkin kiittää siunaustilaisuuteen osallistuneita ja adressin lähettäneitä sekä muuten surunvalitteluja esittäneitä. Päätin tilata Ifolorilta taitettavia valokuvakortteja. Kortin kanteen tuli muutaman vuoden takainen, valoisa henkilökuva ja omaisemme nimi syntymä- ja kuolinpäivän kera. Vaakasuuntaan aukeavan kortin sisälle valikoin yhden kuvan siunaustilaisuudesta ja noin vuosi sitten otetun kuvan, jossa omaisemme näyttää onnelliselta. Tekstiksi lyhyt selostus siunaustilaisuudesta ja hautapaikasta sekä kiitokset osanotosta.

Teetin näitä sen verran reilummin, että niitä riittäisi kaikille. Lisäksi tarvittiin kaksi saatekirjettä, kansainvälinen ja suomalainen, joissa tilanne selostettiin niille, jotka eivät olleet paikalla. Suomenkielisen tein itse ja englanninkieliseen sommittelin luonnoksen, jonka paremmin kieltä osaava puolisoni viimeisteli. Parille läheiselle sukulaiselle kirjoitin erilliset, pidemmät ja henkilökohtaisemmat kirjeet.

Suomenkielisiä viestejä kertyi noin 25 ja englanninkielisiä 15.

Projekti vei kaikkiaan noin neljä viikkoa ideasta toteutukseen. Olisimme saaneet sen muuten päätökseen tänään, mutta tulostuspaperi loppui kesken eivätkä kaupat olleet enää auki. Ja olisihan postituskin joka tapauksessa jäänyt huomiseen.
--

Oma tilanne:

Olemme puolisoni kanssa nimenneet kesälomamme dementikkojen kesäleiriksi. Aika usein kuitenkin edes toinen muistaa.


Pankki, joka jousti

0
| maanantai 14. heinäkuuta 2014
Kuvittelin, että perunkirjoitus pidettäisiin ihan kohta, asap. Mutta asianajajammepa ei olekaan kiirehtinyt asian kanssa. Miksi olisikaan? Ei siihen ole mitään syytä, koska verottajalle riittää, kun paperit ovat valmiit syyskuun alkuun mennessä. Ja kun kälyni ei ole tulossa Suomeen, ei olla sidottuja mihinkään tiettyyn ajankohtaan.

Sitten tuli hautaustoimiston lasku 14 päivän maksuajalla. Kuten aiemmin kehuskelin, olin nostanut omaiseni varoista käteistä juuri näiden juoksevien kulujen hoitamiseen. Varoja ei kuitenkaan enää ollut jäljellä riittävästi - en ollut ajatellut asiaa ihan loppuun asti, vaan nostin liian vähän.

Nyt olin sitten kuitenkin pankin armoilla.

Pankin lähettämässä ohjelehtisessä lukee, että pesän osakas voi (muun muassa) jättää maksettavaksi vainajan tliltä hautajaisiin liittyviä laskuja. Näiden asioiden hoitoon tarvitaan virkatodistus, josta ilmenee asema kuolinpesän osakkaana.

Mutta kun minä en ole pesän osakas.

Asioita voi myös hoitaa osakkaan tekemällä yksilöidyllä valtakirjalla. Vaan enpä ole tullut hankkineeksi sellaistakaan, kun en ajatellut joutuvani tässä vaiheessa tekemään mitään. Ja olisihan siihenkin varmaan sitten tarvittu vielä lisäksi valtuuttajan virkatodistus. En olisi millään viitsinyt velvoittaa tähän sen paremmin ulkomailla kuin toisaalla kotimaassa asuvaakaan perillistä.

Tavallisessa kuolinpesässä ei tule eteen tällaisia tilanteita, koska yleensä asioita tosiaan hoitaa joku perillisistä.

Puin päälle siisteimmän mekkoni, kampasin hiukseni, sujautin laskun ja viime viikolla tulleen tiliotteen muovitaskuun ja sipsuttelin pankkiin. Tiskin takana oli neljä kesäharjoittelijan näköistä nuorta naista ja yksi kokenut pankkiammattilainen.

Selitin asian vuorollani kesäharjoittelijalle. Olisikohan mitenkään mahdollista, vaikka en ole kuolinpesän osakas? Hän katsahti laskua ja totesi, että kyllä tämä näyttää olevan aivan selvä kuolinpesän kulu. Hän pyysi henkilöllisyystodistukseni ja naputteli konettaan. Ilmeisesti hän näki, että  omaiseni kuolinpesän osoite oli c/o minä ja minun osoitteeni. Hän varmisti vielä asian kokeneemmalta, naputteli lisää konettaan ja löi laskuun leiman.

Jee, Nordea jousti!

Kiitin kauniisti ja poistuin tyytyväisenä.

Olisi vissiin kannattanut ottaa mukaan myös toinen "lasku". Se, jossa kansainvälinen järjestö pyysi ystävällisesti palauttamaan liikaa maksettavan heinäkuun eläkkeen, joka tuskin on vielä edes tullut. Niin pitkälle en kuitenkaan uskaltanut onneani venyttää. Saavat luvan odottaa Genevessä ja New Yorkissa perunkirjoitukseen asti.
--

Oma tilanne:

Kun kävimme läpi omaisemme vähiä koruja, lapsenlapsi muisti, että omaisemme hankki tietyn sormuksen viimeisellä yhteisellä ulkomaanmatkallamme. Minä en muista ostosta, vaikka olin varmasti läsnä, kun se tapahtui. Kuvittelin sormuksen historian aivan toisenlaiseksi.

Mitä vanhus saa syödä?

4
| sunnuntai 6. heinäkuuta 2014
Voisin kirjoittaa pitkästi vanhusten ja erityisesti muistisairaiden vanhusten ravitsemuksesta - ja ehkä kirjoitankin, mutta täytyy tyytyä pieneen palaan kerrallaan. Olen työni puolesta saanut tilaisuuden haastatella näistä aiheista monia suomalaisia asiantuntijoita: professoritason gerontologeja, muistisairauspotilaita hoitaneita yleislääketieteen erikoislääkäreitä, johtavia terveyskeskuslääkäreitä, tutkijoita ja ravitsemusterapeutteja.

Tiedän, että vanhusten vajaaravitsemus on yleisempää kuin liikalihavuus ja selvästi vaarallisempaa. Tiedän, että sekä kotihoidossa että laitoshoidossa on tälläkin hetkellä suuri määrä vanhuksia, jotka ovat vajaaravittuja tai joilla on suuri vajaaravitsemuksen riski, jos he sattuvat esimerkiksi sairastumaan. Vajaaravitsemus heikentää vastustuskykyä ja hidastaa paranemista. Eläkeikäisen terveellisin, pisintä ikää ennustava paino on lievä ylipaino.

Tätä taustaa vasten voi tuntua kummalliselta, että vastustan vanhusten pakkosyöttämistä laitosruoalla, jota heille tilataan kunnallisista ja yksityisistä ruokapalveluista. Käsitys, että jokaisen suomalaisen pitää syödä vähintään yksi lämmin ateria päivässä, on mielestäni outo ja joutaa romukoppaan etenkin vanhusten kohdalla. Tuo ajatus, että kyllä pitää syödä kunnon ruokaa, voi vain pahentaa vanhuksen ravitsemustilannetta.

Kotipalvelun henkilökunnalle on teroitettu, että heidän pitää lämmittää ruokapalvelun tuoma ateria ja valvoa, että vanhus syö sen. Ja niin he yrittävät turhaan tuputtaa tätä kunnon ateriaa vanhukselle, joka söisi mieluummin hedelmiä, jogurtteja, voileipää, karjalanpiirakoita, puuroa, jäätelöä ja marjoja. Heille ei jäänyt aikaa kuoria appelsiinia, koska he puuhasivat sen lämpimän ruoan kanssa, jonka sitten seuraava kävijä kaapi jäteastiaan.

Millä tavalla tunteja sitten keitetty, mikrossa lämmitetty peruna on parempaa ruokaa kuin appelsiini? Sitä minä jään ihmettelemään.

Muistisairas omaiseni oli jo vuosia elänyt pääasiassa kylmällä ruoalla ennen kuin hänestä tuli kotipalvelun ja ruokapalvelun asiakas. Tuossa vaiheessa häneltä otettiin laboratoriokokeet, joiden mukaa hänellä ei ollut ravitsemuspuutoksia. Myös muistisairaille tärkeää B12-vitamiinia oli riittävästi. Hän siis osasi luonnostaan syödä oikein, vaikkei enää muistanut, mitä söi. Eikä tosiaan syönyt lämmintä ruokaa kuin vähän ja harvoin. Hän ei halunnut sitä.

Labrakokeet otettiin uudelleen, kun hän siirtyi laitoshoitoon, ja siellä ollessa ainakin kerran. Hänen ravitsemuksensa oli koko ajan kunnossa. Myönnnän, että olin itsekin siitä huolestunut ja yllätyin joka kerta hyviä tuloksia.

Minusta olisi asiallista, että ihminen saisi vanhanakin mahdollisimman pitkälle itse valita, mitä hän syö. Toivon yksilöllisempää lähestymistapaa. Kun maksettu laitosruoka menee jätteisiin ja vanhus oikeasti syö jotakin muuta, tilanne ei ole ekologisesti eikä taloudellisesti kestävä. Omaiseni kotihoidon viimeiset ajat tulivat kalliiksi osittain juuri tämän tuplaruokailun takia.

En uskaltanut jättää ruokapalvelua käyttämättä, koska pelkäsin saavani kotihoidolta julmurin tai kitsastelijan maineen. Paljonhan puhutaan omaisista, jotka eivät sallisi vanhemmilleen mitään, mikä maksaa.

Nyt täytyy mennä. Lisää myöhemmin.


 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine