Keblinger

Keblinger

Ahneus ja kohtuus

| perjantai 12. joulukuuta 2014
Otsikkona luki alun perin Oikeus ja kohtuus, tietenkin.

Minullahan ei ole missään vaiheessa ollut mitään oikeutta omaiseni varallisuuteen. En ollut hänen rintaperillisensä enkä mikään muukaan perillinen. Minua ei mainittu hänen testamentissaan. Jos olisi mainittu, minut olisi varmaankin suljettu siitä hyötyvän piirin ulko-, ei sisäpuolelle, kuten miniöille usein tehdään.

Miten näin pääsi käymään?

No siten tietenkin, että omaiseni testamentti tehtiin ennen kuin hänen muistisairautensa oli tullut ilmi.

Kun testamentti tehtiin, kenellekään ei varmasti tullut mieleen, että jonkun pitäisi joskus oikeasti hoitaa perittäviä ja heidän asioitaan eikä varsinkaan se, että hoitaja olisin minä käytännössä yksin. Jos se olisi tullut jonkun mieleen, sitä varten epäilemättä olisi varauduttu. Sellainen on ollut omaiseni suvussa tapana. Esimerkiksi lapsettoman täti-ihmisen koko omaisuus meni testamentilla sisarenpojalle, joka lupautui hoitamaan hautauksen ja perunkirjoituksen.

Kun omaiseni sairaus sitten huomattiin, teimme viralliset paperit, joiden mukaisesti oli hänen asioidensa hoitaja, mutta palkkiosta ei ollut koskaan mitään puhetta. Luultavasti omaiseni ajatteli, että saan osani perinnöstä puolisoni kautta. Hän ei nimittäin enää muistanut, että oli testamentissa siirtänyt puolisoni perinnön sukupolven yli hänen lapselleen.

En minä hoitanut omaiseni asioita rahojen takia. En ajatellut niitä ollenkaan. Vasta, kun perinnön jakamisen aika lähestyi, mieleeni tuli, että olisi oikeus ja kohtuus saada siitä osa.

Toinen perillisistä kertoikin hyvissä ajoin aikovansa antaa rahalahjan kiitokseksi työstä, jonka minä ja puolisoni olemme tehneet perittävän hyväksi. Ehdotus tuntui oikein hyvältä, enkä kursaillut ollenkaan, vaan totesin, että otan lahjan mielihyvin vastaan. Sitten aloin hiljaa mielessäni odottaa samanlaista tarjousta toiselta perilliseltä.

Sitä ei tullut.

Ajattelin, että minulle kuuluu siivu koko perinnöstä, ei vain toisen perillisen puolikkaasta. Kumpikaan perijä ei ollut pannut viime vuosina montaakaan tikkua ristiin omaisemme hyväksi. Itse asiassa heillä tuskin olisi ollut ylipäätään mitään perittävää, ellen olisi hoitanut asioita. Miksi toinen perijöistä olisi saanut ilmaiseksi sen, mistä toinen perijä maksoi? Tunsin silti itseni melkoisen ahneeksi, kun otin asian puheeksi nuoren perijän kanssa.

Hänelle asia taisi tulla aivan puskista. Tuskin hän ollut tullut ajatelleeksi, että olisi minulle mitään velkaa. Hän ajatteli varmaankin minun toimineen kaikessa pyyteettömästi, kuten vanhemmat yleensä tekevät. Mutta minusta olikin yhtäkkiä tullut vaativa.

Kaikki järjestyi enkä usko, että kenellekään jäi mitään isompaa hampaankoloon. Pidän saamiani lahjoituksia täysin riittävinä ja avokätisinäkin, vaikkeivät ne euroissa ole järisyttävän suuria. Moni käyttää vastaavan rahasumman yhteen perhelomaan. Mutta pieni oli koko perintökin.

Saan kohta kotiin vanhan sohvan, jonka verhoilutin lahjoitusrahoilla. Aion istua siinä joka päivä. Juu, toki korjautan myös puolisoni käytössä olevan sohvan. Ja kyllä vaan, vierastuolitkin! Jos jotakin vielä jää, taloyhtiön putkiremontti kyllä tulee nielemään sen viimeistä senttiä myöten.

--

Oma tilanne:

Nyt olen jo niin dementoitunut, etten enää kirjoittaessani muista, mitä huvittavia unohduksia olen päivien mittaan säilönyt muistiini.


1 kommenttia:

Marjatta at: 14. joulukuuta 2014 klo 16.56 kirjoitti...

Minusta sinulla ei ole mitään syytä pitää itseäsi ahneena. Se, että saat korvauksen tekemästäsi työstä, on aivan oikein. Varsinkin ja nimenomaan sen takia, että tekemäsi työn ansiosta varsinaiset perilliset ovat saaneet perintönsä tosiaankin panematta tikkua ristiin.

Lähetä kommentti

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine