Varastoon jäi vain kaksi valkoista ulsteria, joista en malttanut luopua. Tai sitten ne vain eivät mahtuneet käytettävissä oleviin jätekasseihin, kukapa motivaationsa aina niin tarkkaan tietää. Olen kokeillut takkeja, kuten useimpia muitakin omaiseni vaatteita. Olen lähes saman kokoinen kuin hän, mutta takit eivät sovi minulle malliltaan yhtään. On vaikea uskoa, että kukaan ostaisi niitä kirpputoriltakaan. Mutta niin vain jätin ne varaston tangolle.
Lisäksi siellä ovat omaiseni vintage-vaatteet: pari silkkistä pikkumekkoa ja puseroa sekä aito Marimekko kai 70-luvun alusta. Niillä on muistoesineen ja perhekalleuden status, joten päätös niiden säilyttämisestä ei ollut vaikea.
Omaan vaatekaappiini siirsin yhden valkoisen kangaspuseron, joka näyttää vanhalta, mutta samalla modernilta ja sopii minulle hyvin. Olkoon se lajittelupalkkioni.
Mutta mitä pitäisi tehdä kahdelle pyjamalle, jotka ovat lähes uusia ja melkein käyttämättömiä. Ne ovat omaa kokoani, itse valitsemani ja niin siistit, että voisin hyvin käyttää niitä. Mutta en millään voi.
Tiedättekin varmaan, miksi.
Näin vaatteet omaiseni yllä saattohoitovaiheessa. On mahdoton ajatus, että pukeutuisin niihin tai että joku muu käyttäisi niitä.
Niihin on ankkuroitunut niin voimakas suru, että ne ovat minulle käyttökelvottomia. Ja niin voimakas kunnioitus, että en halua muidenkaan niitä käyttävän. Ties vaikka läikyttäisivät mehua rumasti rinnuksille.
Pesin ne vielä kerran, mutta laskostin sitten valkoiseen jätepussiin.
--
0 kommenttia:
Lähetä kommentti