Luenpa nyt kumminkin.
Loma tarkoittanee useimmille työssäkäyville ajanjaksoa, jolloin voi ladata akkuja, tehdä mitä mielii tai olla tekemättä, viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa, matkustella ja nauttia elämästä.
Minulle loma on takoittanut vuodesta 2007 lähtien ajanjaksoa, jolloin pystyn tekemään ne välttämättömät ja pakottavat dementoituvan omaiseni tai hänen omaisuutensa hoitoon liittyvät asiat, joita en pysty tekemään muuhun aikaan vuodesta, koska ne vievät liikaa aikaa tai vaativat erityistä paneutumista.
Vuonna 2007 olin lomamatkalla muistaakseni viisi päivää juhannuksen tienoilla. Lisäksi kävin pikaisesti tapaamassa vanhempiani toisella paikkakunnalla. Muuten kesäloma kului kokonaan muuttopuuhissa. Jo keväällä olin käyttänyt suuren osan vapaa-ajastani asuntokauppoihin, kun etsin omaiselleni uuden asunnon ja hoidin hänen vanhan asuntonsa myynnin. Heti loman alkupäivinä selvisi, ettei omaiseni osallistu kotinsa purkamiseen ja pakkaamiseen ollenkaan, vaika olin olettanut vain auttavani häntä. Muuttopäivä lähestyi, joten vaihtoehtoja ei ollut. Oli vain mentävä ja tehtävä. Ja tavaraa, sitä riitti! Noihin viikkoihin osui tietenkin hellejakso, joten hiki virtasi. Muuton jälkeen kaikki kesän viikonloput kuluivat muuttolaatikoita purkaessa ja omaiseni uutta kotia järjestellessä, koska hän osallistui siihenkin vain hyvin rajallisesti. Digitelevisioon siirtyminen aiheutti lisävaivaa.
Muistelen tuota kesää kauhulla.
Vuoden 2008 kesäloma taisi sujua suhteellisen rauhallisesti. Hoidin jo omaiseni raha-asioita valtakirjalla. Hän oli käynyt muistitutkimuksissa, mutta diagnoosia ei vielä ollut. Kävin hänen puolestaan ruokaostoksilla kerran pari viikossa ja pesin hänen pyykkinsä. Loman tekemiset piti suunnitella siten, ettei hänen jääkaappinsa päässyt tyhjenemään.
Vuonna 2009 omaisellani oli jo muistisairausdiagnoosi, vaikkakin väärä. Hän oli saanut paikan dementiapäiväkodista. Aloitus ajoitettiin lomalleni, jotta pystyin saattamaan hänet sinne. Heti lomani loputtua palvelusta jouduttiin luopumaan, koska hän ei suostunut lähtemään vieraiden noutajien matkaan. Omaiseni tarvitsi nyt saattajaa kaikkialle, naapuritaloon kampaajallekin. Ostos- ja pyykkirumba jatkui.
Kesälomalla 2010 veimme omaiseni puoliväkisin neurologille ja magneettikuvaan, minkä jälkeen hän sai uuden diagnoosin. Hänen kuntonsa heikentyi nopeasti. Häntä piti nyt käydä katsomassa päivittäin, vaikka kotihoitokin teki osuutensa. Pyykkiä ja siivottavaa riitti. Kotihoito ei siivonnut kakkaa lattialta, vaikka varmasti näki sen. Talvi 2010-2011 oli erityisen kauhea.
Kesällä 2011 omaiseni asui jo laitoksessa, joten hänestä ei tarvinnut olla huolissaan. Riitti, kun kävi kerran viikossa katsomassa. Nyt toiminnan painopiste siirtyi materiaan. Tyhjensin lomalla omaiseni asunnon kaikki kaapit ja järjestelin hänen paperinsa. Edunvalvontavaltuutukseen liittyvät byrokratiasulkeiset olivat edessä.
Vuonna 2012 käytin talvilomani siihen, että siivosin omaiseni asunnon katosta lattiaan ja sisustin siitä vierashuoneiston. Kesällä pidin siellä vieraskotia kansainvälisille tuttaville. Loma oli antoisa monine retkineen, mutta sisälsi paljon kokkausta, pyykkäystä ja siivousta.
Kesällä 2013 tyhjensimme omaiseni asunnon myyntiä varten. Huonekaluja annettiin pois, muutamia arvoesineitä yritettiin myydä. Säilytettäviä tavaroita varten vuokrattiin varastotila, jonne roina siirrettiin laatikoissa. Stressaavinta oli muistisairaan käyttäminen hammaslääkärissä.
Tällä kesälomalla onkin sitten ollut vuorossa omaisemme hautajaisten jälkihoito ja valmistautuminen perunkirjoitukseen. Olen myös avannut varastossa olevat laatikot ja järjestänyt tavarat. Näin helteellä olen jaksanut puuhata pari tuntia kerralla.
Jotenkin tuohon tapaan se on mennyt. Mutta nyt kun luetteloin kaikki nämä asiat, ne eivät oikeastaan näytä paljolta. Miksi minulla on sellainen tunne, että olen raatanut lakkaamatta kahdeksan vuoden ajan?
Ehkä siksi, että myös työni on kuormittavaa. Lisäksi se on niin antoisaa, etten ole halunnut hellittää siitä. En suinkaan vähentänyt työpanostani alkaessani hoitaa omaiseni asioita. Päin vastoin tein ajoittain paljon ylitöitä, jotta sitten pystyin pitämään hieman pidempiä vapaajaksoja.
Omaiseni asioiden hoitamisen suhteen minulla ei mielestäni ollut vaihtoehtoja. En minä sitä valinnut. En vain voinut häntä heitteillekään jättää, olihan minulla tunteva sydän ja kaksi toimivaa kättä.
Niinpä asensin itselleni silmälaput. Katsoin vain seuraavaan suoritettavaan asiaan. Pidin kunnostani huolta juoksemalla, koska se oli nopein ja tehokkain tapa, ja joogalla, johon en keskittynyt. Luulin, että se riittää. Luulin tekeväni kaiken oikein enkä huomannut, että poltin itseäni molemmista päistä. Tai käsistä.
Viime syksynä tuli sitten äkkipysähdys, kun terveyteni petti. Sain olkapäävamman, luonteeltaan pirullisen nerokkaan. Minulla oli ja on edelleen jatkuvasti kipua, jota on vaikeaa tai mahdotonta hoitaa lääkkeillä. Oli pakko vähentää työntekoa ja kokeilla lääkkeettömiä kivunhallintakeinoja. Ensin v-utti suunnattomasti, kun keskityin mindfulness-kurssilla kehoni tuntemuksiin ja havaitsin, että tosiaan sattuu ihan koko ajan. Nyt kaikki on jo paljon paremmin. Kun on vain yksi toimiva käsi, ei tarvitse suorittaa ihan niin paljon. Ja kun kivun hyväksyy, sen voima heikkenee.
En enää juokse, koska lääkäri on kieltänyt. En myöskään juurikaan joogaa, koska en pysty liikuttamaan käsiäni tarpeeksi. En edes tarkkaile painoani. Syön kylmiä nakkeja jääkaapista aina, kun huvittaa. Kuohuviiniäkin kuluu. Opettelen olemaan.
Ehkä ensi kesänä sitten jopa lomailen. Nyt on vielä vähän tehtävää.
p.s. Olen vuosittain matkaillut keskimäärin viikon ulkomailla (talvella) ja viikon kesällä (kotimaassa), joinakin vuosina enemmänkin. Niin että en minä ihan ilman lomaa ole jäänyt. En myöskään elä pelkillä nakeilla.
--
1 kommenttia:
Minusta tuossa on aivan hirveästi sitovaa, vaativaa työtä. Kun nyt saisit perunkirjoitusten jälkeen todellista rauhan aikaa ja kuntoutuisit itse tästä kuormitustaakasta!
Lähetä kommentti