Keblinger

Keblinger

Saattomatkan alku

| sunnuntai 18. toukokuuta 2014
Ruissalossa oli tänään jumalaisen kaunista. Joka ainoa kevään kukkanen oli avannut terälehtensä. Tammien lehdettömät oksat antoivat tumman kontrastin koivujen hennonvihreälle hunnulle. Ruohikko räiskyi vihreää ja lainehti vuoroin valkovuokkoja, keto-orvokkeja ja voikukkia. Kukkui käki, lauloi satakieli.

Matkalla sinne sain kuulla, että dementti omaiseni oli siirretty aamulla saattohoitohuoneeseen.

Kävimme omaistamme katsomassa huoneessa 12. Ensimmäistä kertaa hän ei herännyt tuloomme. On hän usein ollut nukkumassa, mutta aina havahtunut tuntiessaan läsnäolomme. Nyt ei.

Hämmennyksen hetki. Huoneessa oli vain yksi tuoli, jonka saattoi nostaa vuoteen viereen. Toinen tuoli oli lepotuoli, jossa hoitajan mukaan sai viettää vaikka yönsä, jos halusi. Tähän huoneeseen oli omaisilla vapaa pääsy läpi vuorokauden. Hoitaja kertoi, että omaisemme keho ei enää ota vastaan lainkaan ravintoa. Tämä ei tullut meille yllätyksenä, olimme sen jo huomanneet. Hän oli kuitenkin tänään juonut hieman.

Kerroin, että haluan järjestää itselleni aikaa omaiseni saattamiseen ja yritin houkutella hoitajaa antamaan arvion saattomatkan kestosta. Hän ei halunnut sanoa. - Viikko? yritin. Hän ei ottanut kantaa.

Kokeneet hoitajat tietävät kyllä, milloin loppu on lähellä. Kysymys onkin nyt vain siitä, onko omaisemme loppu todella todella lähellä vai vapautuiko vain saattohoitohuone ja hänet päätettiin siirtää sinne, jotta joku muu saisi hänen entisen paikkansa.

Hänen kaappinsa oli jo tyhjennetty, mikä viittaisi siihen, että paikan saa pian joku muu. Ehkä jo huomenna.

Puolisoni lähti kotiin omaisemme tavaroiden kanssa ja minä jäin vartioimaan omaisemme unta. Noin puolen tunnin kuluttua hoitajat tulivat kääntämään häntä. Siinä yhteydessä hän heräsi. Siirryin takaisin hänen luokseen, tervehdin ja kysyin, lukisinko runoja. - Kyllä kiitos, hän sanoi.

Minä luin. Hän kuunteli ja hymyili. Hän kommentoi runoja parilla sanalla. Hän sanoi, että hänellä on kaikki hyvin eikä hänelle tule mieleen, mitä hän voisi tarvita. Hän joi monta kulausta mehua. Hänen vatsansa kurisi voimakkaasti, mutta juoma pysyi sisällä.

Luin, kunnes kurkkuni kuivui.
--

Oma tilanne:

Löysin passini skannerista, jonne se oli unohtunut pari viikkoa aikaisemmin. Ihan hyvä, että löytyi.

2 kommenttia:

{ Kaija Rosma } at: 18. toukokuuta 2014 klo 22.06 kirjoitti...

Tämä meillä on edessä Isä ollut Kaunialassa vuodesta 05. Alzheimer on edennyt pikkuhiljaa. Enää ei tunne meitä, mutta istuu vielä usein ruokasalissa
Voimaa sinulle ja läheisillesi.
Alan nyt seurata tätä koskettavaa blogiasi.

{ Maija } at: 18. toukokuuta 2014 klo 22.34 kirjoitti...

Kiitos kommentistasi Kaija, ja tervetuloa lukemaan. Anoppini sairaus on edennyt suhteellisen nopeasti, mikä on kaikille osapuolille helpotus. Pidän tyypillistä, hitaasti etenevää Alzheimeria huomattavasti raskaampana omaisille. Voimaa myös sinulle ja läheisillesi.

Lähetä kommentti

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine