Dementti omaisemme näytti hyvin, hyvin hauraalta. Kuvista päätellen hänen sielunsa voisi tosiaan erkaantua ruumiista minä hetkenä tahansa. Elämän kipinä on enää tuskin havaittavissa hänen silmissään.
Se ei ollut minulle yllätys. Suurimman ahaa-elämyksen koin katsoessani omaa, omaiseni puoleen kumartuvaa siluettiani. Näytän vanhalta naiselta.
Juuri siltä minun kuuluukin näyttää, olenhan vähitellen siirtymässä seuraavaan sukupolveen. Siihen vanhimpaan elossa olevaan.
Olisi hölmöä kuvitella, että koska äitini on pitkäikäistä sukua, itse siirtyisin suoraan kiinteästä varhaiskeski-iästä hauraaseen vanhuuteen ilman tätä tytisevien ruumiinosien vaihetta. On kuitenkin pelkästään mindfulness-harjoitusten ansiota, että pystyn suhtautumaan asiaan edes kohtalaisen rauhallisesti ja hyväksyvästi.
Viime vuonna tähän aikaan kuuluin vielä urheilu-uskovaisten lahkoon. Sitten kompastelin juostessani omiin jalkohini niin, että sain mustan silmän ja kipeät polvet tekivät lopun kiirehtimisestä. Kun tämänkin jälkeen vielä sinnittelin tunnin liikuntaa päivässä, sain lopulta jäätyneen olkapään, joka esti myös joogaamisen valtaosin. Siitä on nyt melkein vuosi, kun viimeksi pystyin liikuttamaan käsiäni normaalisti. Allit lähtivät tietenkin kehittymään heti, kun punnerrukset päättyivät.
Nähtävästi tarvitsin äkkipysähdyksen, jotta saisin aikaa sopetua uuteen paikkaani sukupolvien ketjussa. Seuraavaksi alan varmaan odotella pienten jalkojen tepsutusta.
Kun yhdet askelet loittonevat, toiset lähestyvät. Se lienee elämän kiertokulku maailman loppuun asti.
--
2 kommenttia:
Ehkä innostut myös sukututkimuksesta. Kirkonkirjojen sivut näyttävät hienosti sukupolvien synnyn ja poistumisen. Se auttaa sisäistämään oman osan elämän pyörässä.
Elämän pyörä, josta tässä kerron, ei oikeastaan ole omani, vaan mieheni suvun. Äitini suku on tutkittu ja itse olen biologisesti lapseton.
Lähetä kommentti