Keblinger

Keblinger

Päivä vain ja hetki kerrallansa

| keskiviikko 28. toukokuuta 2014
Kävelymatka omaiseni luo vie puolisen tuntia. Siinä on aikaa mietiskellä, mistä on tulossa ja minne menossa, ja minkä takia.

Minusta on tärkeää käydä joka päivä siitä huolimatta, että omaiseni ei muista, olenko käynyt vai en. Käynnit ovat lohdullisia. Aika pysähtyy siellä täysin. Eilistä ei siinä huoneessa ole olemassa, eikä huominen ole vielä tullut. Virren sanoin siellä todellakin eletään päivä vain ja hetki kerrallansa. Se on hyvin vapauttavaa.

Saan yllättävän paljon lohtua virsistä. Minusta on mukavaa tapailla ammoin koululaisena mieleen painettuja melodioita ja sanoja. Virsien rytmi on  enimmäkseen verkkainen ja ne ohjaavat hengittämään rauhallisesti ja pitkin vedoin. Asiasisältökin kuulostaa juuri nyt hyvältä siitä huolimatta, että en usko Jumalaan enkä Jeesukseen.

Sitäkin olen ehtinyt miettiä. Minun mielestäni voimilla tuppaa aina olemaan vastavoima. Jos uskoisin Jumalaan, minun pitäisi uskoa myös Saatanaan. Jos uskoisin enkeleihin, pitäisi uskoa myös riivaajiin ja pahoihin henkiin. Menettäisin yöuneni lopullisesti ja tulisin hulluksi, jos minun pitäisi ruveta pelkäämään haamuja, aaveita ja pukinsorkkaista pikku ystäväämme. Koska en halua uskoa persoonalliseen pahaan, en voi uskoa persoonalliseen hyväänkään.

Uskon, että ihmisellä on sielu, joka ohjaa oikeaan, jos antaa sen johdattaa. Uskon hyvään ihmisessä ja uskon, että maailmankaikkeudessa vaikuttaa jokin järjestävä voima. Uskon sen olevan enemmän hyväntahtoinen kuin pahanilkinen. En kuitenkaan usko ylösnousemukseen, taivaaseen enkä helvettiin.

Omaiseni todennäköisesti uskoo sekä enkeleihin, Jeesukseen että Jumalaan siitä huolimatta, että kumpikaan meistä ei ole kirkon jäsen. Hän on käsittääkseni elänyt uskonnollisuuden sävyttämän lapsuuden ja nuoruuden ja noudattanut monia kristillisiä periaatteita koko ikänsä. Tai ainakin pyrkinyt noudattamaan. Uskon, että virret lohduttavat myös häntä.

Tänään minulla oli mukana kolmen virsi-cd:n paketti, jonka ostin eilen Stockmannilta. Hoitaja kertoi, että omaiseni oli juuri käännetty ja että hänen luonaan oli vieraillut pappi. Ehkä käynti oli uuvuttanut omaiseni? Kun menin hänen vuoteensa viereen, hän katsoi eteensä täysin tyhjin silmin. Hän ei kohdistanut katsettaan minuun. Minkäänlaista tuntemisen pilkahdusta ei näkynyt. Pyysin häntä nyökkäämään, jos hän haluaa kuunnella virsiä, ja pudistamaan päätään, jos ei halua. Sanani kaikuivat kuuroille korville. Oli kuin omaiseni ei olisi kuullut tai ymmärtänyt lainkaan. Tuntui oudolta ja surulliselta jäädä vaille yhteyttä.

En voinut istua omaiseni sängyn viereen, koska sillä puolella, jonne hänet oli käännetty katsomaan, ei ollut tilaa. Niinpä istuin jalkopäähän, mistä saatoin tarkkailla hänen ilmeitään. Panin ensimmäisen cd:n soimaan ja lauloin virsien mukana minkä pystyin - hyvin vähän. Omaiseni painoi heti silmänsä kiinni ja uskon, että hän kuunteli. Välillä hän liikutti kättään hiukan. Saattoi hän torkahtaakin. Erään kiitosvirren kohdalla hänen suunsa kääntyi selvästi hymyyn.

Kun reilun tunnin kuluttua palasin hänen pääpuoleensa, hän tervehti minua iloisena, kuin olisin juuri tullut. Kerroin, että olen ollut huoneessa jo jonkin aikaa ja tulisin jälleen huomenna. - Se on oikein ystävällistä, tervetuloa uudelleen! hän sanoi.
--

Oma tilanne:

Tein jotain ihan hölmöä aamulla, mutten millään muista, mitä se oli.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine