Keblinger

Keblinger

Soseutettu ruoka on soseutettua

| torstai 27. maaliskuuta 2014
Olette varmaan nähneet sen Facebook-postauksen, jossa on epämääräistä velliä valkoisella lautasella? Vasemmalla puolella vaaleanvihreää ja oikealla puolella punaista. Tämä on ollut ateriapalvelun erään vanhuksen kotiin toimittama sunnuntailounas: ilmeisesti lihakastiketta ja muusia sekä punaherukkahilloa.

Tätä ovat sitten kommentoineet keski-ikäiset, hyvinvoivat gourmet-hifistelijät, joilla kaikesta päätellen ei ole mitään kosketusta vanhustenhoidon arkeen. En väitä, että minullakaan olisi, mutta olen sentään nähnyt ennenkin soseutetun ruoka-annoksen. Olen nähnyt myös koko joukon vanhuksia, jotka eivät pysty enää syömään muuta kuin soseutettua ruokaa. Hyvä jos sitäkään.

Kun yhä huonommassa kunnossa olevia vanhuksia hoidetaan kotona, näitä myrskyjä vesilasissa on odotettavissa yhä enemmän.

Kyseinen ateria saattoi olla alle kaiken arvostelun. Emme kuitenkaan tiedä kaikkia siihen liittyviä yksityiskohtia, kuten sitä, minkä takia se oli soseutettu ja miksi se näytti niin räjähtäneeltä. Tuntuu oudolta, että ateriapalvelusta olisi tullut soseutettu ruoka valmiiksi matalalle lautaselle aseteltuna. Ateriapalvelun ruoat harvoin tulevat posliinilautasella, ja laitoksessa soseutettu ateria tuodaan syvällä lautasella. Olisiko joku sittenkin mättänyt ruoat lautaselle ja mikrottanut?

Myös omaiseni syö soseutettua ruokaa. Liha on hänen lautaselleen jauhettu selvästi krouvimmaksi kuin muu ruoka, ja aterian eri osat ovat erotettavissa toisistaan. Se, että hän ei syö sitä kuin hyvin vähän, ei mielestän johdu siitä, että ateria näyttää ikävältä, eikä ehkä maustakaan. Ei hän syö enää mitään kunnolla. Ainakin minun nenääni ruoka on tuoksunut aivan aidolta ja herkulliseltakin. Mausteitakin on selvästi käytetty.

En osaa ihan varmasti sanoa, minkä takia omaiseni ruoka on soseutettu. En ole kysynyt, noloa kyllä. Syitä on luultavasti useita ja yksi niistä se, ettei hän osaa enää käyttää haarukkaa ja veistä, mutta haluaa silti syödä itse. Lusikan käyttökin on jo erittäin epävarmaa, mutta onnistuu sentään, kun ruoka on soseena. Mieluiten omaiseni ottaisi ruoan käteen ja puraisisi. Pureminen on kuitenkin vaikeaa, kun iso osa hampaista puuttuu. Sille asialle ei ole mitään tehtävissä, koska hän ei avaa suutaan hammaslääkärille. Kun hampaat murenevat pois, ne vain murenevat.

Vanhetessa myös makuaisti usein heikkenee niin, että maut eivät erotu eikä ruoka tunnu yhtä herkulliselta kuin ennen. Silloin on itse asiassa ihan sama, miten tarkkaan keittäjä on viilannut basilikat ja timjamit kohdalleen. Vain suola ja sokeri maistuvat, eikä niitä voi laitoskeittiössä iskeä ruokaan ihan mielin määrin.

Elämän ehtoopuoli on karu. Mutta ei se ole ihan niin karu kuin työikäisestä ja hyväkuntoisesta havainnoitsijasta saattaa tuntua. Sen mukaan, mitä olen omaistani katsellut, ilmeisesti ihmisen toiveet ja tarpeet skaalautuvat loppuvaiheessa vastaamaan sitä, mitä on mahdollista saada. Ei omaiseni koskaan valita ruoasta. Eihän hän muista, mitä söi.

Ja n:nnen kerran sanon tähän loppuun myös sen, että hän EI HALUA ULOS. Turhempaa en tiedä kuin se lakiluonnos, että laitoksessa asuvien pitäisi päästä vähintään kerran viikossa ulkoilmaan. Vuoden ympäri!
--

Oma tilanne:

Unohdin maanantaina lompakon kotiin. Huomasin vasta, kun olin kenkäkaupassa ostamassa kahta paria nättejä jalkineita. Onneksi oli luottokortti toisaalla.

4 kommenttia:

{ Arla Ilmanen } at: 30. maaliskuuta 2014 klo 19.30 kirjoitti...

Ensinnäkin kiitos blogistasi, joka on tuottanut minulle lohtua kenties enemmän kuin mikään muu opetellessa elämään äidin Alzheimerin kanssa. Ajatukseni siitä soselautasellisesta ovat suunnilleen samat kuin sinun, vaikka kyllä kyseenalaistan ovatko nuo ateriapalvelujen ruoat hinta/laatusuhteeltaan järkevä valinta verrattuna vaikka ihan kaupasta tulevaan ruokaan, näin varsinkin jos ateria ei tuotaessa ole lämmin. Mutta varsinaisesti halusin kommentoida ulkoilua. Oma äitini on tullut vaiheeseen, jossa on aika siirtyä pitkäaikaishoitoon. Mutta hän on yhä erittäin liikunnallinen, ja ulkoilu on hänen suurin ilonaiheensa. Se on myös ylläpitänyt lihaskoordinaatiota ja mm. pidätyskykyä ja ruokahalua. Ystäväni isä, joka äskettäin kuoli, eli lähes täysin omissa maailmoissaan, mutta viimeiseen asti hän teki mielellään kävelylenkkejä. Eiköhän tämäkin asia ole täysin yksilöllinen. Allekirjoitin tuon ulkoiluoikeutta vaativan kansalaisaloitteen.

{ Maija } at: 30. maaliskuuta 2014 klo 20.46 kirjoitti...

Kiitos Arla viestistäsi. Havaintosi siitä, että monet ikäihmiset ulkoilevat mielellään, pitää varmasti paikkansa. Kritisoinkin sitä, että aktiivinen vanhuus on niin tiukka normi. Pitäisi antaa armoa niille, jotka eivät jaksa, halua tai kykene.

Ulkoilusta ja liikunnasta on tullut pikku pakko: olet huono tai vähintän outo etkä ymmärrä omaa parastasi, ellet haluakaan ulos tai jaksakaan liikkua. Ei sen niinkään pitäisi olla: yksilöitähän me kaikki olemme. Ei ole oikein, jos vanhuksia aletaan painostaa ulos tai jos lähes liikuntakyvyttömät kärrätään sinne väkisin, koska on laki, joka vaatii sitä kerran viikossa.

Omaisellani on muun muassa liikunnanohjaajan koulutus. Kyllä hän on oman annoksensa liikkumisesta suorittanut parempina päivinään. Nykyään hän kokee olonsa ulkona turvattomaksi, joten saakoon hän pysyä sisätiloissa.

Vanhusten ulkoilutuslaki olisi tyypillinen toivomuslaki, jota ei olisi edes tarkoitus noudattaa täysin. Hoitoalan ammattilaiset joutuisivat väistämättä rikkomaan lakia viikoittain. Ei sellaisessa laissa ole mieltä, jota ei ole mahdollista toteuttaa.

{ Arla Ilmanen } at: 30. maaliskuuta 2014 klo 22.17 kirjoitti...

Toki lakiin kirjattavaksi toivottaan ulkoiluoikeutta, ei velvollisuutta. Ja jos se kirjattaisiin lakiin, pitäisi sille tietenkin myös järjestää lain edellyttämät puitteet. Esim tänne Lahteen on juuri valmistumassa uusia palveluasuntoja, joiden yhteyteen tulee myös 2 ryhmäkotia dementikoille. Rakennusten sijainti on kumminkin ulkoilua ajatellen lähes mahdoton, toisella puolella on oikea metsä, mutta jyrkällä harjulla, ja toisella puolella vilkas liikenneväylä. Olen iloinen, että äiti maalaiskunnassa asuvana pääsee toisenlaiseen ympäristöön sitten kun/jos saamme ryhmäkotipaikan. Toivotaan että jokainen saisi liikkua ja levätä omien toiveittensa ja tarpeittensa mukaan.

{ Annikki } at: 1. huhtikuuta 2014 klo 18.08 kirjoitti...

Minäkin olen monasti arvellut, että vanhustenhuoltoon eniten kantaa ottavat eivät ole todellista heikkoa vanhaa nähneetkään. He vertaavat tilannetta itseensä tai virkeisiin seitsemänkymppisiin. Minulle tätini loppuelämä oli vanhuuden korkeakoulua, jossa opin, miten elämä voi muuttua. Sitä pitää kunnioittaa sellaisena kuin se on. Kun ainoa mitä voi niellä, pitää olla soseena, niin sitten pitää soseuttaa. Kun ei jaksa istua, pitää saada maata. Minua kammottaa nuorempienkin normeista asenne, että ei koskaan eläkkeelle tai vanhuus on ikärasismia.

Lähetä kommentti

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine