--
Saako vanhus kieltäytyä avusta?
0
|
lauantai 29. kesäkuuta 2013
Tässä on linkki Anu Leena Koskisen kirjoitukseen otsikon aiheesta. Myös keskustelu on täyttä asiaa, lukekaapa!
--
--
Taidetta ilman aivoja
0
|
keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
Entä tämä sitten:
Mitä mieltä olette tästä kuvasta?
Eikö siinä olekin voikukan olemus vangittu taitavasti, ja entä värit – suoraan alkukesän kirkkaudesta?
Alkuperäisen työn värit olivat vielä ihanamman viileät ja raikkaan vetiset. Jos tämän olisi tehnyt pieni koululainen, olisitte varmaan sitä mieltä, että tekijällä on taiteellisia lahjoja. Kannustaisitte häntä jatkamaan harrastusta, varaisitte paikan taidekoulusta ja hankkisitte hyvät välineet.
Tässä täytyy käyttää hieman mielikuvitusta. Mutta eikö siinä olekin selvästi soutuvene, johon taiteilija on juuri hyppäämässä valkamasta? Ylhäällä on veneen kokka. Syvyysvaikutelma on saatu taitavasti aikaan väreillä. Penkit ovat tietenkin korkeammalla kuin veneen pohja.
Näiden kuvien tekijä ei saa jatkaa taidepiirissä, koska hän ei enää jaksanut keskittyä.
En ole koskaan nähnyt omaistani sivellin tai värikynä kädessä. Hänen muistoesineidensä joukossa ei ole yhtään itse tehtyä piirustusta tai maalausta. Mikä hukkaan heitetty lahjakkuus! On hienoa, että se pääsi viimein vanhainkodissa esiin. Ja harmillista, että nämä saattoivat olla omaiseni viimeiset teokset.
Olen itsekin huomannut hänen keskittymiskyvyn puutteensa, joten en epäile yhtään ammattilaisen havaintoa. Hän väsähtää hyvin nopeasti ja vaatii sinnikkäästi päästä nukkumaan. Näin kävi myös vanhainkodin kesäjuhlassa tällä viikolla. Hän rauhoittui kuitenkin, kun hankin hänelle lämpimän viltin (hän tärisi) ja kiedoin käteni hänen harteilleen. Saatuaan vielä pari palaa paistettua makkaraa hän ei olisi enää lähtenyt juhlista pois ollenkaan. Hänestä oli hauskaa katsella hoitajien, esiintyjien, asukkaiden ja heidän omaistensa vilinää.
Ymmärrän, ettei kuvataidepiirissä ehditä käyttää kovin paljon aikaa jokaisen vanhuksen rauhoittamiseen erikseen, ja syksyyn mennessä omaiseni tila on todennäköisesti jo edennyt niin, että tokkopa hänellä pysyy sivellin kädessä. Nytkään hän ei halunnut syödä itse ollenkaan - lusikka ei pysynyt hyppysissä - joten syötin hänelle niin makkarat, piirakat kuin jäätelötkin.
Asukkaiden töistä oli koottu kevätnäyttely ihan kuin koulussa tai päiväkodissa. En ollut innokas menemään katsomaan, mutta kyllä kannatti! Ajatella, jos emme olisi saaneet lainkaan tietää, miten upeaa taidetta omaisemme loi - lähes ilman aivoja, suoraan sydämestä.
Oma tilanne:
Muistini pelaa jälleen paremmin, kun stressiä on vähemmän. En kuitenkaan enää uskalla luottaa siihen täysin.Soitto hammaslääkärille
1
|
tiistai 18. kesäkuuta 2013
Miten hyvin tunnet vanhempiesi hampaat? Montako omaa hammasta heillä on jäjellä? Missä kohtaa hammasrivistössä heillä on kruunuja tai implantteja?
Entäpä anoppisi ja appesi? Mitä tiedät heidän hampaistaan?
Kävi ilmi, että minä ja puolisoni emme tienneet omaisemme hampaista yhtään mitään. Minä ainakin luulin, että hänellä oli täysin omat hampaat, eikä puolisoni asettanut käsitystäni kyseenalaiseksi, kun asiasta oli puhetta.
Soitin tänään dementin omaiseni hammaslääkärille. Hän kertoi, että omaiseltani on poistettu yksi hammas sekä ylä- että alaleuasta. Aukkoihin on rakennettu kruunut lasikuidusta, ja nämä "tekohampaat" on kiinnitetty viereisiin hampaisiin sillalla. Hammaslääkäri arveli, että nämä kruunusillat ovat nyt pettäneet.
Asiasta ei kuulemma tarvitse huolestua niin kauan, kun omaisemme on tyytyväinen tilanteeseensa eikä hänellä ole kipuja tai tulehdusta. Tällaisissa tapauksissa annetaan yleensä hoitoa vain, jos hampaisiin on jääänyt esimerkiksi terävä reuna, joka hankaa kieltä tai poskea. Tulehdukset tietenkin hoidetaan myös. Järeitä toimenpiteitä harvoin tehdään enää tässä vaiheessa, kun potilaalla on ikää eikä varmuutta hänen hoitomyöntyvyydestäänkään ole.
Juuri tämän halusinkin tietää. Miksiköhän en tajunnut aikaisemmin kysyä neuvoa henkilöltä, joka parheiten tuntee omaiseni hampaiden kunnon?
Olin soittanut omaiseni osaston esimiehelle heti seuraavana arkena sen jälkeen, kun olimme huomanneet hampaan puuttuvan. Hän kertoi, että hammashoitajalle oli jonoa, eikä ollut varmaa, milloin hän ehtisi omaistamme katsomaan. Siksi koin, että jotakin muutakin olisi tehtävä, ja lopulta hoksasin omaiseni hammaslääkärin.
Hammaslääkäri oli sitä mieltä, että voimme rauhassa odottaa hammashoitajan käyntiä, ellei omaiseni ilmaise kipua tai ellei hänen syömisensä vaikeudu. Hoitaja osaa kuulemma kyllä katsoa, onko tarvetta hammaslääkärin hoitoon. Jos on, voin soittaa hänelle uudestaan.
Hyvä juttu.
Entäpä anoppisi ja appesi? Mitä tiedät heidän hampaistaan?
Kävi ilmi, että minä ja puolisoni emme tienneet omaisemme hampaista yhtään mitään. Minä ainakin luulin, että hänellä oli täysin omat hampaat, eikä puolisoni asettanut käsitystäni kyseenalaiseksi, kun asiasta oli puhetta.
Soitin tänään dementin omaiseni hammaslääkärille. Hän kertoi, että omaiseltani on poistettu yksi hammas sekä ylä- että alaleuasta. Aukkoihin on rakennettu kruunut lasikuidusta, ja nämä "tekohampaat" on kiinnitetty viereisiin hampaisiin sillalla. Hammaslääkäri arveli, että nämä kruunusillat ovat nyt pettäneet.
Asiasta ei kuulemma tarvitse huolestua niin kauan, kun omaisemme on tyytyväinen tilanteeseensa eikä hänellä ole kipuja tai tulehdusta. Tällaisissa tapauksissa annetaan yleensä hoitoa vain, jos hampaisiin on jääänyt esimerkiksi terävä reuna, joka hankaa kieltä tai poskea. Tulehdukset tietenkin hoidetaan myös. Järeitä toimenpiteitä harvoin tehdään enää tässä vaiheessa, kun potilaalla on ikää eikä varmuutta hänen hoitomyöntyvyydestäänkään ole.
Juuri tämän halusinkin tietää. Miksiköhän en tajunnut aikaisemmin kysyä neuvoa henkilöltä, joka parheiten tuntee omaiseni hampaiden kunnon?
Olin soittanut omaiseni osaston esimiehelle heti seuraavana arkena sen jälkeen, kun olimme huomanneet hampaan puuttuvan. Hän kertoi, että hammashoitajalle oli jonoa, eikä ollut varmaa, milloin hän ehtisi omaistamme katsomaan. Siksi koin, että jotakin muutakin olisi tehtävä, ja lopulta hoksasin omaiseni hammaslääkärin.
Hammaslääkäri oli sitä mieltä, että voimme rauhassa odottaa hammashoitajan käyntiä, ellei omaiseni ilmaise kipua tai ellei hänen syömisensä vaikeudu. Hoitaja osaa kuulemma kyllä katsoa, onko tarvetta hammaslääkärin hoitoon. Jos on, voin soittaa hänelle uudestaan.
Hyvä juttu.
Oma tilanne:
Nyt on ollut oikea unohdusten suma. Hukkasin parhaan sateenvarjoni joko taksiin tai työpaikan kesäjuhlien juhlapaikalle. Unohdin ottaa osan papereista mukaan, kun menin kiinteistönvälittäjää tapaamaan. Eilen kummastelin, mikä sen elokuvan nimi olikaan, jonka halusin mennä katsomaan (The Great Gatsby). Ja mitähän vielä. Selitys: kaksi klo 5:n herätystä peräkkäin, koko viikko minuuttiaikatauluja ja pitkiä työpäiviä.Aukko hammasrivistössä
0
|
sunnuntai 9. kesäkuuta 2013
Juuri, kun pääsin kehumasta omaiseni hyvää hoitoa ja olin lähettämäisilläni kiittävän palautelomakkeenkin, uskoni sai kolauksen.
Mehän syömme omaiseni kanssa vähän jotakin lähes jokaisella käynnillä, ja olin syömisen yhteydessä katsellut hänen hampaitaan jo aiemmin sillä silmällä, että ne eivät näyttäneet yhtä hoidetuilta kuin vielä kotona. Hänellä oli laitokseen tullessaan täydellinen tuplarivi omia, hyväkuntoisia hampaita. Hampaiden välit olivat kuitenkin hiljalleen tummuneet ja purukalusto näytti siltä kuin siitä ei olisi pidetty hyvää huolta.
Omaiseni väittää pesevänsä itse hampaansa aamuin illoin, mutta sehän ei tietenkään ole totta.
Hyllyllä on hammasmuki ja harja. Sen verran huono omainen kuitenkin olen, etten ole kysynyt hoitajilta hampaiden hoitorutiineista enkä tarjoutunut esimerkiksi pesemään omaiseni hampaita makeankaan välipalan jälkeen.
Nyt näytti siltä, että yksi hammas alarivistöstä oli poikki läheltä juurta, ja ylärivistön yksi hammas oli ehkä lohjennut tai siirtynyt hieman paikaltaan.
Omaiseni oli myöskin poikkeuksellisen sekava. Hän ei tiennyt, missä on eikä keitä me olemme. Kun kysyin hänen puuttuvasta hampaastaan, hän selitti, että Maija vei ne hampaat eilen alakertaan säilytykseen, kun siellä on enemmän tilaa. Niinpä kai.
Lähdin etsimään hoitajaa. Sain haahuilla käytävillä jonkin aikaa ennen kuin onnistuin yhyttämään lähihoitajan. Hän oli juuri ollut viikon poissa, mutta hänen tietääkseen omaiseni voinnissa ei ollut mitään erityistä. Hän kävi tarkistamassa koneelta, mitä omaisestani oli sanottu.
Tähän asti hoitajat ovat aina kertoneet, että omaiseni osallistuu innokkaasti kuntouttavaan toimintaan. Nyt saimme tietää, että hänen sairautensa oli edennyt siten, että toimintaterapeutti oli päättänyt lopettaa toiminnan hänen kohdallaan. Omaiseni keskittymiskyky ei enää riittänyt terapiatuokioihin.
Hampaasta ei mainittu mitään. Kukaan ei ilmeisesti ollut meitä ennen huomannut hampaan puuttumista, vaikka minun mielestäni ero entiseen oli erittäin selvä. Huomasin itse sen heti ensi katsomalla. Hoitaja arveli hampaan näyttävän siltä, että katkeamisesta olisi jo aikaa, mutta minä sanoin, että siitä on voinut kulua korkeintaan viikko ja yksi päivä. Kun silloin söimme mandariineja, omaisellani oli vielä kaikki hampaat.
Olin ymmällä. Miten näin oli päässyt käymään? Omaiseni ei ollut itse huomannut, että häneltä puuttuu hammas. Hän ei ainakaan sillä hetkellä tuntenut kipua hampaissaan. Entä mitä nyt pitäisi tehdä? Miten laitoksessa asuvien hammashuolto ylipäätään hoidetaan? Ei hajuakaan.
Omaistani ei ole helppoa viedä hammaslääkärin vastaanotolle. Onko laitospotilailla kenties oma hammaslääkäri, joka tekee "kotikäyntejä" potilaiden luona? Miten vuodepotilaan hammas paikataan, vai paikataanko sitä?
Kun pähkäilin jotakin epämääräistä ääneen, hoitaja sanoi, että me omaiset voisimme hommata hammaslääkärin, tai voitaisiin se heiltäkin järjestää. Olin edelleen ymmällä, mutta en osannut muotoilla tietämättömyyttäni kysymykseksi. Lopulta hoitaja ehdotti, että kutsutaan heti alkuviikosta hammashoitaja katsomaan ja arvioimaan tilannetta, ja lähdetään siitä eteenpäin. Se kuulosti sopivalta.
Asia lienee nyt pakko ottaa seurantaan. Pelkään, että jos en ala soitella hoitokotiin, mitään ei tapahdu eikä omaiseni saa minkäänlaista apua tai hoitoa. Toisaalta en tiedä, mitä apua hän tarvitsee. Syötin hänelle kokeeksi pari portugalilaista mansikkaa ja näin, että hän pystyi pureskelemaan ne ja nauttimaan pureskelusta. Oli selvää, ettei hänen suunsa ollut kipeä. Miten se sitten on mahdollista? Luulisi, että juuresta katkennut hammas olisi p-un kipeä. Onko omaiseni suun tuntoaisti niin heikentynyt, ettei hän tunne enää mitään?
Hätäännyin aika lailla. Valitettavasti omaiseni mieli tarttui hätäännykseeni ja hän ilmaisi lähtiessämme ensi kertaa huolen siitä, että jätämme hänet sinne yksin. Kerroin, että täällä hänestä pidetään huolta ja hänellä on seuraa, sen sijaan jos ottaisimme hänet mukaan, hän olisi päivät täysin yksin, kun olemme töissä. En ole varma, ymmärsikö hän.
Oli todella paha olla.
--
Mehän syömme omaiseni kanssa vähän jotakin lähes jokaisella käynnillä, ja olin syömisen yhteydessä katsellut hänen hampaitaan jo aiemmin sillä silmällä, että ne eivät näyttäneet yhtä hoidetuilta kuin vielä kotona. Hänellä oli laitokseen tullessaan täydellinen tuplarivi omia, hyväkuntoisia hampaita. Hampaiden välit olivat kuitenkin hiljalleen tummuneet ja purukalusto näytti siltä kuin siitä ei olisi pidetty hyvää huolta.
Omaiseni väittää pesevänsä itse hampaansa aamuin illoin, mutta sehän ei tietenkään ole totta.
Hyllyllä on hammasmuki ja harja. Sen verran huono omainen kuitenkin olen, etten ole kysynyt hoitajilta hampaiden hoitorutiineista enkä tarjoutunut esimerkiksi pesemään omaiseni hampaita makeankaan välipalan jälkeen.
Nyt näytti siltä, että yksi hammas alarivistöstä oli poikki läheltä juurta, ja ylärivistön yksi hammas oli ehkä lohjennut tai siirtynyt hieman paikaltaan.
Omaiseni oli myöskin poikkeuksellisen sekava. Hän ei tiennyt, missä on eikä keitä me olemme. Kun kysyin hänen puuttuvasta hampaastaan, hän selitti, että Maija vei ne hampaat eilen alakertaan säilytykseen, kun siellä on enemmän tilaa. Niinpä kai.
Lähdin etsimään hoitajaa. Sain haahuilla käytävillä jonkin aikaa ennen kuin onnistuin yhyttämään lähihoitajan. Hän oli juuri ollut viikon poissa, mutta hänen tietääkseen omaiseni voinnissa ei ollut mitään erityistä. Hän kävi tarkistamassa koneelta, mitä omaisestani oli sanottu.
Tähän asti hoitajat ovat aina kertoneet, että omaiseni osallistuu innokkaasti kuntouttavaan toimintaan. Nyt saimme tietää, että hänen sairautensa oli edennyt siten, että toimintaterapeutti oli päättänyt lopettaa toiminnan hänen kohdallaan. Omaiseni keskittymiskyky ei enää riittänyt terapiatuokioihin.
Hampaasta ei mainittu mitään. Kukaan ei ilmeisesti ollut meitä ennen huomannut hampaan puuttumista, vaikka minun mielestäni ero entiseen oli erittäin selvä. Huomasin itse sen heti ensi katsomalla. Hoitaja arveli hampaan näyttävän siltä, että katkeamisesta olisi jo aikaa, mutta minä sanoin, että siitä on voinut kulua korkeintaan viikko ja yksi päivä. Kun silloin söimme mandariineja, omaisellani oli vielä kaikki hampaat.
Olin ymmällä. Miten näin oli päässyt käymään? Omaiseni ei ollut itse huomannut, että häneltä puuttuu hammas. Hän ei ainakaan sillä hetkellä tuntenut kipua hampaissaan. Entä mitä nyt pitäisi tehdä? Miten laitoksessa asuvien hammashuolto ylipäätään hoidetaan? Ei hajuakaan.
Omaistani ei ole helppoa viedä hammaslääkärin vastaanotolle. Onko laitospotilailla kenties oma hammaslääkäri, joka tekee "kotikäyntejä" potilaiden luona? Miten vuodepotilaan hammas paikataan, vai paikataanko sitä?
Kun pähkäilin jotakin epämääräistä ääneen, hoitaja sanoi, että me omaiset voisimme hommata hammaslääkärin, tai voitaisiin se heiltäkin järjestää. Olin edelleen ymmällä, mutta en osannut muotoilla tietämättömyyttäni kysymykseksi. Lopulta hoitaja ehdotti, että kutsutaan heti alkuviikosta hammashoitaja katsomaan ja arvioimaan tilannetta, ja lähdetään siitä eteenpäin. Se kuulosti sopivalta.
Asia lienee nyt pakko ottaa seurantaan. Pelkään, että jos en ala soitella hoitokotiin, mitään ei tapahdu eikä omaiseni saa minkäänlaista apua tai hoitoa. Toisaalta en tiedä, mitä apua hän tarvitsee. Syötin hänelle kokeeksi pari portugalilaista mansikkaa ja näin, että hän pystyi pureskelemaan ne ja nauttimaan pureskelusta. Oli selvää, ettei hänen suunsa ollut kipeä. Miten se sitten on mahdollista? Luulisi, että juuresta katkennut hammas olisi p-un kipeä. Onko omaiseni suun tuntoaisti niin heikentynyt, ettei hän tunne enää mitään?
Hätäännyin aika lailla. Valitettavasti omaiseni mieli tarttui hätäännykseeni ja hän ilmaisi lähtiessämme ensi kertaa huolen siitä, että jätämme hänet sinne yksin. Kerroin, että täällä hänestä pidetään huolta ja hänellä on seuraa, sen sijaan jos ottaisimme hänet mukaan, hän olisi päivät täysin yksin, kun olemme töissä. En ole varma, ymmärsikö hän.
Oli todella paha olla.
--
Oma tilanne:
Törttöilin hieman töissä: unohdin osan tekemisistäni, kun minun piti raportoida, mitä kaikkea olin tehnyt tietyn asian eteen. Asia muistui mieleen seuraavana yönä.Kenialainen arvoitus
0
|
perjantai 7. kesäkuuta 2013
Omaiseni yöpöydälle oli ilmestynyt viime käyntini jälkeen uusi kirja. Tällainen:
http://www.nettikirjakauppa.com/fin/tuotekategoriat/?id=33&selProduct=2782&selGroup=44
Omaisellani oli yllään ehkä hiukan tavallista siistimpi pusero, ja mikä oudointa, hopeanvärinen paksu kaulaketju. Hänellä olisi omiakin koruja, mutta muistaakseni hoitopaikan ohjeissa sanottiin, ettei niitä toivota laitokseen. Voi olla, että muistan väärinkin. Olin joka tapauksessa aika varma, ettei hän olisi itse valinnut sellaista korua ja kummastelin hiljaa mielessäni, mistä se oli hänen kaulaansa tupsahtanut.
Olisiko hänellä käynyt vieraita kenties samana päivänä, ja hoitajat olisivat laittaneet hänet hienoksi? Hän oli itse sitä mieltä, ettei vieraita ollut käynyt. Henkilökunnalta oli turha kysyä, koska ketään ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Ihme, että pääsimme edes sisään. Soitimme alaovelta kolme eri kertaa, eikä kukaan ehtinyt vastata. Siitä saattoi päätellä, että paikalla oli miniminaisitus ja heillä kaikilla puuhaa. Pääsimme livahtamaan sisään, kun joku muu vierailija tuli talosta ulos.
Tartuin kirjaan. Se näytti iskemättömältä. Jos sitä oli joku lukenut niin ei ainakaan kokonaan. Sen alkulehdellä oli käsin kirjoitettu nimi ja puhelinnumero. Kysyin omaiseltani, kuka tämä henkilö on. Hän ei tiennyt. Myöskään puolisoni ei ollut koskaan kuullut nimeä.
Oli kuitenkin selvää, että tämä henkilö tunsi omaiseni taustan. Omaiseni asui nuorena aviovaimona muutaman vuoden ajan Keniassa Kisumun lähellä, jossa hänen miehensä toimi kveekareiden koulun rehtorina. Kirjassa kerrottiin suomalaisesta naisesta, joka oli ollut lähetystyössä samaan aikaan samalla seudulla. Olisi ollut outoa, jos omaiseni ei olisi tuntenut häntä. Puolisolleni Kaisu Matilaisen nimi ei kuitenkaan ollut tuttu, eikä dementti omaisenikaan tunnistanut sitä.
Aloin lukea kirjaa ääneen kohdasta, jossa kerrottiin Matilaisen saapumisesta Kisumuun. Omaiseni kuunteli sen näköisenä kuin olisi ymmärtänyt, mitä puhuin. Puolisoni tunnisti kolme kirjassa mainittua nimeä: omaiseni perhetuttavia Keniassa. Omaiseni väitti, ettei ollut heistä koskaan kuullutkaan.
Myös kirjan tarinat sinänsä olivat kiinnostavia. Esimerkiksi se kohta, jossa kerrottiin, miten vanhukset vietiin tai he itse menivät aikansa koitettua jyrkänteelle ja pudottautuivat tai heidät pudotettiin sieltä alas kuolemaan. Kirjan rivien välistä saattoi lukea paheksunnan moista julmaa pakanallista tapaa kohtaan. Miten sen nyt ottaa. Moneen muuhun kohtaloon verrattuna tuo voi olla myös lempeä tapa kuolla. Puolisoni esitti välittömästi vaatimuksen, että minun pitää järjestää hänelle tuollainen poismeno, mikäli hän ei itse ymmärrä sitä toteuttaa. Saharassa kuulemma on tai oli tapana yksinkertaisesti kävellä aavikolle.
Kotona googlasin kirjan alkulehdeltä löytyneen nimen. Kirjan lahjoittaja on paikallinen kuvataiteilija. Olin huomannut osaston ilmoitustaululta, että heillä on taidepiiri, mutta en ollut pannut merkille sen vetäjän nimeä. Veikkaanpa, että henkilö on sama.
Olisiko dementti omaiseni alkanut taidepiirissä kertoa Kenian-vuosistaan? Kun kerran kysyin häneltä, mikä oli kaunein paikoista, joissa hän oli asunut tai käynyt, hän mainitsi nimenomaan Kenian ja Kisumun. He asuivat ja työskentelivät Kisumun lähistöllä laaksossa, jonka maisema oli erityisen kaunis, ja sitä hän edelleen muisteli mielellään. Voin kuvitella, että omaiseni perhe-elämä oli tuolloin onnellisimmillaan, sillä he olivat aika hiljattain menneet naimisiin ja saaneet esikoisensa. Brittiperheestä, jonka kanssa he jakoivat talon, tuli heille elinikäisiä ystäviä. He olivat kaikki nuoria ja voimakkaita ja tekivät varmasti mielestään tärkeää työtä. Voin hyvin ymmärtää, että Kenia on saanut omaiseni muistoissa niin erityisen aseman, että hän muistaa sen dementtinäkin.
--
http://www.nettikirjakauppa.com/fin/tuotekategoriat/?id=33&selProduct=2782&selGroup=44
Omaisellani oli yllään ehkä hiukan tavallista siistimpi pusero, ja mikä oudointa, hopeanvärinen paksu kaulaketju. Hänellä olisi omiakin koruja, mutta muistaakseni hoitopaikan ohjeissa sanottiin, ettei niitä toivota laitokseen. Voi olla, että muistan väärinkin. Olin joka tapauksessa aika varma, ettei hän olisi itse valinnut sellaista korua ja kummastelin hiljaa mielessäni, mistä se oli hänen kaulaansa tupsahtanut.
Olisiko hänellä käynyt vieraita kenties samana päivänä, ja hoitajat olisivat laittaneet hänet hienoksi? Hän oli itse sitä mieltä, ettei vieraita ollut käynyt. Henkilökunnalta oli turha kysyä, koska ketään ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Ihme, että pääsimme edes sisään. Soitimme alaovelta kolme eri kertaa, eikä kukaan ehtinyt vastata. Siitä saattoi päätellä, että paikalla oli miniminaisitus ja heillä kaikilla puuhaa. Pääsimme livahtamaan sisään, kun joku muu vierailija tuli talosta ulos.
Tartuin kirjaan. Se näytti iskemättömältä. Jos sitä oli joku lukenut niin ei ainakaan kokonaan. Sen alkulehdellä oli käsin kirjoitettu nimi ja puhelinnumero. Kysyin omaiseltani, kuka tämä henkilö on. Hän ei tiennyt. Myöskään puolisoni ei ollut koskaan kuullut nimeä.
Oli kuitenkin selvää, että tämä henkilö tunsi omaiseni taustan. Omaiseni asui nuorena aviovaimona muutaman vuoden ajan Keniassa Kisumun lähellä, jossa hänen miehensä toimi kveekareiden koulun rehtorina. Kirjassa kerrottiin suomalaisesta naisesta, joka oli ollut lähetystyössä samaan aikaan samalla seudulla. Olisi ollut outoa, jos omaiseni ei olisi tuntenut häntä. Puolisolleni Kaisu Matilaisen nimi ei kuitenkaan ollut tuttu, eikä dementti omaisenikaan tunnistanut sitä.
Aloin lukea kirjaa ääneen kohdasta, jossa kerrottiin Matilaisen saapumisesta Kisumuun. Omaiseni kuunteli sen näköisenä kuin olisi ymmärtänyt, mitä puhuin. Puolisoni tunnisti kolme kirjassa mainittua nimeä: omaiseni perhetuttavia Keniassa. Omaiseni väitti, ettei ollut heistä koskaan kuullutkaan.
Myös kirjan tarinat sinänsä olivat kiinnostavia. Esimerkiksi se kohta, jossa kerrottiin, miten vanhukset vietiin tai he itse menivät aikansa koitettua jyrkänteelle ja pudottautuivat tai heidät pudotettiin sieltä alas kuolemaan. Kirjan rivien välistä saattoi lukea paheksunnan moista julmaa pakanallista tapaa kohtaan. Miten sen nyt ottaa. Moneen muuhun kohtaloon verrattuna tuo voi olla myös lempeä tapa kuolla. Puolisoni esitti välittömästi vaatimuksen, että minun pitää järjestää hänelle tuollainen poismeno, mikäli hän ei itse ymmärrä sitä toteuttaa. Saharassa kuulemma on tai oli tapana yksinkertaisesti kävellä aavikolle.
Kotona googlasin kirjan alkulehdeltä löytyneen nimen. Kirjan lahjoittaja on paikallinen kuvataiteilija. Olin huomannut osaston ilmoitustaululta, että heillä on taidepiiri, mutta en ollut pannut merkille sen vetäjän nimeä. Veikkaanpa, että henkilö on sama.
Olisiko dementti omaiseni alkanut taidepiirissä kertoa Kenian-vuosistaan? Kun kerran kysyin häneltä, mikä oli kaunein paikoista, joissa hän oli asunut tai käynyt, hän mainitsi nimenomaan Kenian ja Kisumun. He asuivat ja työskentelivät Kisumun lähistöllä laaksossa, jonka maisema oli erityisen kaunis, ja sitä hän edelleen muisteli mielellään. Voin kuvitella, että omaiseni perhe-elämä oli tuolloin onnellisimmillaan, sillä he olivat aika hiljattain menneet naimisiin ja saaneet esikoisensa. Brittiperheestä, jonka kanssa he jakoivat talon, tuli heille elinikäisiä ystäviä. He olivat kaikki nuoria ja voimakkaita ja tekivät varmasti mielestään tärkeää työtä. Voin hyvin ymmärtää, että Kenia on saanut omaiseni muistoissa niin erityisen aseman, että hän muistaa sen dementtinäkin.
--
