Keblinger

Keblinger

Mistä tietää, onko muistisairas kateissa?

| keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Parhaillaan on alkamassa Muistiliiton Välitä! kampanja, johon liittyvässä lehtijutussa poliisi kehottaa ilmoittamaan omille teilleen lähteneestä muistisairaasta hätäkeskukseen heti.

http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/rdquo-muistisairas-aitini-paleltui-hengilta-rdquo/

Muistipotilaan omaisena mieleeni tulee kysymys: Mistä tiedän, että omaiseni on kateissa? Eikö hänellä ole oikeutta lähteä omille teilleen tapaamaan ystäviään? Missä se raja kulkee? Milloin hän on kateissa, milloin viettää vapaa-aikaa haluamallaan tavalla? Kenen tehtävä on vahtia mustisairasta eli keneltä hän on kateissa? Mikä on se hetki, kun omaisen pitäsi ymmärtää, että nyt soitto hätäkeskukseen?

Nämä kysymykset nousevat yhä polttavammiksi, kun yhä useammat muistisairaat asuvat yksin kotona laitospaikkojen riittämättömyyden takia.

Minun omaiseltani muistisairaus tunnetusti vei jalat alta. Hän ei olisi pystynyt kävelemään kauas, vaikka olisi yrittänytkin. Kateissa hän kyllä oli useita kertoja, mutta tietääkseni kukaan ei koskaan soittanut minnekään muualle kuin minulle tai puolisolleni. Aina muistisairas löytyi ja yleensä samasta paikasta.

Omaiseni ei itse ymmärtänyt olevansa kateissa. Hän vain eli niin kuin ennenkin. Normaalistihan ihmiset liikkuvat kotinsa ulkopuolella. Millä hetkellä siitä tulee kateissa olemista ja kuka sen määrittelee? Harmaa alue saattaa kestää vuosia, koska muistisairaus voi edetä hitaasti.

Kampanjassa kolkutellaan omatuntoja myös muistuttamalla, että ulkona eksyneenä tarpova vanhus voisi olla sinun omaisesi. Niinhän hän voisi. Mutta entä, jos minun omaisellani olisi oikeasti oikeus päättää omasta elämästään - ja kuolemastaan? Hän saattaisi haluta kuolla juuri niin.

Olisiko mitenkään mahdollista ajatella, että omille teilleen lähtenyt vanhus jollakin tasolla tietää, mitä tekee? Voisiko olla niin, että hän ei halua tulla pelastetuksi? Mikä oikeus meillä on ryhtyä pelastajiksi?

Harkitsen vakavasti hoitotahtoa, jossa lukee: jos lähden kovalla pakkasella vähissä vaatteissa ulos, älkää lähtekö etsimään. Haluan sitä yhtä vähän kuin letkuruokintaa tai viime vaiheen antibiootteja.

--

Oma tilanne:

Unohtelu alkaa olla niin arkipäiväistä, että se enää juuri hätkäytä. Olen huomannut, että siihen voi myös varautua. On pelkästään järkevää, että läppärin virtajohtoja on kaksi (toinen kotona, toinen työpaikalla) ja silmälaseja neljät. Sateenvarjoja kai kaikilla on useita. Myös ilman olemiseen tottuu. Ei se ole niin vaarallista. Sitä on muutenkin joutunut viime aikoina nokakkain oman rajallisuutensa kanssa. Ei tässä enää nuorennuta, mutta ei se täysin estä elämästä.

6 kommenttia:

Anonyymi at: 11. marraskuuta 2013 klo 9.08 kirjoitti...

Hei! Jaoin linkin tähän tekstiisi Muistiliiton facebook-tilillä. Toivottavasti se herättää paljon keskustelua, tervetuloa seuraamaan. https://www.facebook.com/muistiliitto

Yst.terv.
Kirsti/Muistiliitto

Anonyymi at: 11. marraskuuta 2013 klo 20.17 kirjoitti...

Kun muistisairaus on edennyt pitkälle kyllä omainen ja läheinen osaa päätellä milloin on tosi kysymyksessä ,eli muistisairas ei kykene hahmottamaan enää ympäristöä edes kodin lähellä, ja on löydettäessä itsekin hädissään kun ei osaa kotiin,Ja kun ollaan vielä vähän pidemmällä sairauden puristuksessa hän saattaa lähteä omasta kodista etsimään omaa kotia joka on usein se lapsuuden koti, Joten ei ole vapauden rajoittamista vaan muistisairaan hoitamista ja hänen turvallisuudestaan on kysymys.
Näin meillä on.!

Anonyymi at: 14. marraskuuta 2013 klo 16.10 kirjoitti...

Aivan oikein anonyymi 11.11 kirjoitti: muistisairas on kateissa, kun ei enää löydä tietä kotiin ja kun poistuu kodistaan etsimään muistikuviensa kotia menneiltä ajoilta.

On mahdotonta kuvitella, että kukaan haluaisi päättää hetkensä paleltumalla pakkaseen tai harhailemalla itsensä näännyksiin tuntemattomissa paikoissa, ilman ruokaa ja juomaa, odottaen vain, että voimat hiipuvat. Jos muistisairas vanhus kokisi oman elämänsä niin vaikeana tai merkityksesttömänä, että haluaisi etsiä kuolemaa, pitää tehdä korjauksia asuinpakkan, kotihoidon tms, sekä lähipiirinkin suhteen, jotta muistisairas voi kokea elävänsä hyvää elämää muistin pulmista huolimatta. Letkuista ja antibiooteistakin on lupa viime metreillä kieltäytyä, jos niin haluaa. Sitä varten ei pakkaseen tarvitse karata.

Itse luen rivien välistä tiettyä ajattelun kylmyyttä ja olen huolissani siitä, kuinka moni jatkossa ohittaa eksyneen vanhuksen vain siksi, että luettuaan tuon kirjoituksen kohauttaa olkiaan ja ajattelee, että enhän voi tietää, josko haluaa just nyt kuolla pakkaseen. Toivottavasti ei kukaan.

Oman omaisensa kohdalla kyllä pystyy seuraamaan mielialoja ja tunnelmia, sillä oma omainen kertoo, jos jokin painaa mieltä. Kun vain aidosti kuuntelee. Ei pidä lähteä vanhuksen puolesta miettimään, mitä hän haluaa, kuten ei kenenkään muunkaan puolesta pidä. Tarkoistus on kuunnella ja olla rinnalla tukena kaikissa vaiheissa. /tr

{ Maija } at: 14. marraskuuta 2013 klo 20.54 kirjoitti...

Minä pystyn kuvittelemaan kaikkea, näköjään myös sellaisia tilanteita, jotka joillekin ovat mahdottomia kuvitella. Ekäi minun tarvitse edes kuvitella tätä. Tunnen henkilökohtaisesti ihmisen, joka haluaisi kuolla kävelemällä autiomaahan tultuaan niin vanhaksi ja sairaaksi, että kokee kuoleman paremmaksi vaihtoehdoksi kuin elämän. Hän väittää, että aavikon kulttuureissa se on ollut jossakin vaiheessa yleinen ja kunniallinen tapa kuolla. Suomessahan tämä olisi helpoiten toteutettavissa paleltumalla. En osaa vielä sanoa, pystynkö olemaan hänen rinnallaan tukena, jos hän päättää joskus toteuttaa aikeensa. Myönnän kyllä, että pidin ajatusta aivan järjettömänä, kun kuulin siitä ensimmäisen kerran. Mutta mitä pidempään olen ajatellut asiaa ja mitä enemmän minulle on kertynyt kokemusta siitä, millaista kuolemaa lähestyvän vanhuksen elämä on hyvissäkin hoitolaitoksissa, sitä mahdollisemmalta se on minusta tuntunut. Löytäjä tosin joutuu erittäin ikävään tilanteeseen. Ainakin tällä hetkellä vielä pelottaa ajatus, että itse löytäisin hänet tai jonkun muun tällaisen ratkaisun tehneen.

Provokaatiohan tämä blogikirjoitus on, mutt minusta mitään asiaa ei pidä pitää itsestään selvänä. Ei edes ihmisen halua elää mahdollisimman pitkään.

Anonyymi at: 14. marraskuuta 2013 klo 23.43 kirjoitti...

Niin, varmaankin voi ajatella, että luonnon olosuhteissa heikoimmat käyvät liian suureksi rasitukseksi muille, ja he ovat ikään kuin vapaaehtoisesti valinneet eteenpäin raahustamisen sijaan lyhyemmän reitin pois rasituksen tuomista vaivoista.

Vaikka suomalaista yhteiskuntaa viedäänkin hämmästyttävää tahtia taaksepäin, menneiden vuosikymmenten tasolle, eikö ole hieman liioittelua ottaa mallia luolamiesajoilta tässä asiassa? Eletään kumminkin aikakaudella, jolloin kenenkään ei ole pakko raahustaa muiden perässä, vaan on mahdollista hoitaa ihmiset hyvin - jos vain tahtoa riittää.

Toki monet vanhemmat ihmiset miettivät tapoja päättää päivänsä ennen kuin joutuvat muiden armoille, mutta lähtökohta on aina se, että säästöpuheet loukkaavat ja nuorempien haluttomuus varmistaa kunnolliset olosuhteet ja kunnollinen hoiva, pelottaa.

Itse ainakin pyrkisin ennemminkin vaikuttamaan niihin olosuhteisiin ja asenteisiin, jotka aiheuttavat niin pahan olon vanhukselle, että hän alkaa pitää parempana paleltumista kylmään, kuin seuraisin sitä paleltumista kylmään. /tr

{ Maija } at: 15. marraskuuta 2013 klo 16.02 kirjoitti...

Isoäitini kuoli 101-vuotiaana. 10-15 hänen viimeistä vuottaan olivat sellaisia, ettei hän pystynyt enää juurikaan nauttimaan elämisestä, vaikka hoiva oli riittävää. Hän ei kuullut eikä nähnyt kunnolla eikä pystynyt tekemään käsitöitä. Toimelias ja täysjärkinen ihminen oli pakotettu toimettomuuteen. Itse en pystynyt käymään hänen luonaan itkemättä.
Eräänä sateisena ja kylmänä päivänä hän hallusinoi näkevänsä ulkona kissanpentuja. Hän lähti yöpuvussa ulos pelastamaan kissejä. Viikon päästä hän menehtyi keuhkokuumeeseen.
Hän on sankarini.
Me keski-ikäiset puhumme paljon vanhempiemme ja isovanhempiemme viimeisistä päivistä. Monet meistä pitävät muuta ratkaisua parempana kuin takertumista elämän rippeisiin viimeiseen asti. Aika näyttää, miten suhtaudumme sitten, kun asia oikeasti on omalla kohdalla.
Kuoleman toive ei minulle ole pahan olon merkki, kun ihminen on iäkäs. Päin vastoin se on merkki viimeisen kehitystehtävän onnistumisesta. Minusta ihmisellä pitää olla oikeus lähteä, kun hän kokee olevansa valmis.
Muistisairas omaiseni puhui paljon kuolemasta asuessaan kotona. Ei niin, että hän olisi sitä etsinyt, vaan niin, että häntä huoletti, osaammeko varmasti haudata hänet oikein. Tällä hetkellä hän nauttii elämästään laitoksessa, sillä toisin kuin isoäitini, hän kokee toimettomuuden nautittavana. Ehkä siksi, ettei hän muista, miten kauan sitä on jo jatkunut.Hautapaikkahuolet hän on jo unohtanut. Armelias sairaus.

Lähetä kommentti

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine