Keblinger

Keblinger

Sukulaisvierailuja

| sunnuntai 11. elokuuta 2013
Muuan sukulaispariskunta kävi viime viikolla hoitokodissa omaistamme tapaamassa. Heillä oli kuulemma aikomuksena viedä vanhus hautausmaalla käymään. Puhutaanhan niin paljon siitä, miten ikäihmisiä pidetään kuin vankeina neljän seinän sisällä, ja onhan itsestään selvää, että leski haluaa käydä puolisonsa haudalla.

Tämä leski tosin ei muista miehensä nimeä eikä tunnista häntä kuvasta. Puolisonsa haudan sijaintia hän ei ole muistanut ainakaan 5-6 vuoteen. Eräs tuttava kertoi harhailleensa omaiseni kanssa lumisella hautuumaalla jo kauan ennen muistisairauden ilmituloa. Etsitty kivi ei löytynyt. Saattajan mieleen ei tullut, että haudan sijainti olisi kannattanut tarkistaa ennen lähtöä. Tiedossani on ainakin kaksi tällaista turhaa saattotapausta.

Nyt omaiseni sairaus on jo niin edennyt, että sukulaisetkin sen huomaavat. Sängyssä makaavasta vanhuksesta ei tosin näy päälle, ettei hän osaa kävellä, mutta hauraus ja mielen harhailu  kyllä näkyvät, joten hautausmaakäynnistä luovuttiin vähin äänin. Omaiseni oli ylläpitänyt keskustelua tuttuun tapaan epämääräisillä lausunnoilla, kohteliaisuusfraaseilla ja avoimilla kysymyksillä. Kun vieraat kysyivät, mitä lapsenlapselle kuuluu, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: "Hän on isovanhempien luona käymässä Merikarvialla". Suvulla ei tietääkseni ole mitään yhteyttä tuolle paikkakunnalle. Omaiseni veti sen täysin hatusta.

Toinen sukulaisvierailu oli kenties tätäkin tärkeämpi. Omaiseni ulkomailla asuva perillinen saapui lomalle Suomeen ja kävi tietenkin äitiään tapaamassa päivittäin. Välillä omaiseni tunnisti hänet, välillä ei. Keskustelu oli haparoivaa ja pinnallista, kuten aina. Voi olla, ettei muistisairas enää saa keneenkään kunnollista yhteyttä puheen kautta. Uskon, että hän kuitenkin tunnisti, kuka hänen vuoteensa vierellä oli. Mukana ollut puolisoni kertoi, että eräällä käynnillä hän oli jopa piikitellyt lapsiaan. Parempina päivinään hän oli siinä erityisen taitava.

Omat vanhempani ovat vielä hyväkuntoisia, mutta muistan hyvin, kuinka tuskallista oli käydä harvakseltaan tapaamassa mummia, joka asui kuurona, puolisokeana ja reuman runtelemana palvelutalossa. Itkin lähtiessäni joka kerta ja lopulta kieltäydyin kokonaan käymästä. Hän oli minulle aivan liian tärkeä ihminen, että olisin kestänyt nähdä hänet niin avuttomana. Ymmärrän tämän kokemukseni kautta hyvin lapsia ja lapsenlapsia, joille raihnaisten omaisten tapaaminen on ylipääsemättömän vaikeaa.

Kun kälyni oli jo lähdössä kotiin ja hyvästeli äitinsä suudelmalla, en voinut olla ajattelematta, kuinka helppo minun osani on. Minun ja dementin omaiseni suhde on mutkaton ja vailla liikaa kiintymystä, vaikka hän on minulle rakas.  Äidin ja lasten suhteet ovat aivan toisella tavalla ladatut.

 --

Oma tilanne:

Unohteluja on ollut, mutta onpa muistamisiakin. Erityisen tyytyväinen olin, kun kerrankin muistin ottaa taskulamput mukaan saaristoretkelle, jossa yövyimme yhteysaluksen ruumassa. Siellä on pilkkosen pimeää.

4 kommenttia:

Anonyymi at: 15. elokuuta 2013 klo 23.14 kirjoitti...

Hei! Halusin vain kertoa, että olen saanut paljon apua ja lohtua tästä blogistasi. Olen seurannut sitä jo jonkin aikaa, kuitenkaan aiemmin kommentoimatta.

Omaisellani on diagnosoitu alzheimer, mutta mielestäni siihen liittyy myös vaskulaarisen dementian piirteitä.

Niin paljon tuttua löydän kirjoituksistasi ja on lohduttavaa, kun konkreettisesti tunnen, etten ole ainoa joka näitä asioita joutuu pohdiskelemaan.
Voimia teille!

{ Maija } at: 17. elokuuta 2013 klo 3.19 kirjoitti...

Kiitos kommentistasi. Dementiathan ovatkin kai usein sekamuotoisia ja voi olla, että minunkin omaisellani on tätä nykyä myös Alzheimer. Ja olipa muistisairauden nimi mikä tahansa, samassa veneessä olemme me omaiset kaikki sikäli, että läheisemme joka tapauksessa karkaavat jonnekin ulottumattomiin, kukin omalla tavallaan.

{ Prinsessa } at: 20. elokuuta 2013 klo 19.58 kirjoitti...

Moikka, oon seurannut blogiasi muutaman kuukauden ja nyt vasta liityin ihan lukijaksi, kun se jotenkin on aina vaan jäänyt! Oon laiska kommentoimaan mutta ajattelin nyt kerrankin jotain sanoa.

Itse teen opiskelun ohella keikkaa muistisairaiden ryhmäkodissa, ja täytyy sanoa että ei se heidän elämän seuraaminen helppoa ole, vaikka eivät läheisiä olekaan. On surullista nähdä kun eivät tunnista enää lapsiaan. Pikkuhiljaa hiipuvat pois..

En osaa edes kuvitella kuinka rankkaa on nähdä oma läheinen täysin, tai edes osittain dementoituneena, mutta mulla on syvä myötätunto kaikkia muistisairaiden läheisiä kohtaan, ja toivotan kaikille heidän läheisilleen voimia jaksamaan.

Yritän olla niin hyvä hoitaja kun vaan voin ja vaikka työ on sekä fyysisesti että henkisesti raskasta niin jokaiseen päivään mahtuu jotain hyvää, ja tärkeää on mun mielestä huumorintaju, sillä kieltämättä joskus on pokassa pitämistä, kun joku asukas saattaa tulla huoneestaan vain toinen kenkä jalassa, ripsivärit kulmakarvoissa, ja kertoa olevansa myöhässä töistä. Onhan se nyt vähän huvittavaa. :)

{ Maija } at: 21. elokuuta 2013 klo 19.24 kirjoitti...

Tervetuloa lukijaksi, Prinsessa! En ole kertonut omaiseni hoitajille blogista ja usein pohdin, ovatko he löytäneet tämän omin päin. Hoitajat näyttävät olevan huumorintajuista porukkaa myöskin. Uskon kyllä, että osastolla saadaan monet hyväntahtoiset naurut heidän kanssaan, vaikka heidän hoitamisensa varmasti on myös raskasta. Eivätkä kaikki potilaat suinkaan ole päivänsäteitä.

Lähetä kommentti

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine