Keblinger

Keblinger

Muilla mailla vierahilla

| lauantai 2. helmikuuta 2013
Dementti omaiseni on nyt asunut Hoitokodissa lähes kaksi vuotta. Käynti hänen luonaan on vakiintunut osaksi normaalia viikko-ohjelmaani, mutta muulloin en enää  paljonkaan ajattele häntä. Hänestä huolehtimisen tilalle ovat tulleet uudet huolet. Välillä, kun luen aiempia kirjoituksiani täältä, hämmästyn ja hiukan häpeänkin niiden aggressiivista otetta. Minulla on ollut ilmeisen kova tarve saada ristiriitaiset tunteeni kirjoitetuiksi ulos. Kaipa tämä on jonkinlainen varaventtiili ollut.

Tänään omaiseni oli ajatuksissaan aivan muilla mailla. Keskustelimme matkustamisesta ja perheen eri jäsenten elämästä ulkomailla. Eläydyimme siihen, miten uuden maan lämmin ja kostea ilma, tuoksut ja äänet oli aikaisemmin mahdollista aistia heti lentokoneen oven auettua. Nykyään sellaista ei enää voi kokea, kun lentokoneesta rynnätään putkea pitkin ilmastoituihin tiloihin.

Omaiseni tuntui olevan täysin järjissään ja tilanteen tasalla. Hän filosofoi, miten hienoa on, kun on saanut elää niin pitkän elämän ja nähdä kehityksen menevän niin valtavin harppauksin eteenpäin. Sitten hän jatkoi keskustelua: – Mitäs sanotte, mitä me tehdään sitten Suomessa?

Minulta menivät jauhot suuhun, mutta puolisoni vastasi tyynesti: – Ensimmäiseksi mennään nakkikioskille! Missään muualla ei saa samanlaista makkaraa kuin Suomessa.

Pelasin aikaa pyytämällä, että omaiseni hörppäisi lisää kahvia, jota maahanmuuttajataustainen hoitaja oli äsken tuonut hänelle. – Kyllä täällä sentään on joku, joka osaa keittää oikeaa suomalaista kahvia! ihasteli dementti. Hän arvuutteli, mitä kieltä käytävällä puhuttiin ja halusi tietää, minne olemme lähdössä seuraavaksi. Puolisoni tokeni jälleen nopeammin ja totesi, että voisi olla mukavaa pysyä ihan täällä jonkin aikaa, kun palvelukin on niin hyvää.

Lähtiessämme puolisoni kehotti vielä äitiään kutsumaan heti tarjoilijaa, kun hänen alkaa tehdä mieli konjakkia. Onhan hän sentään täysihoidossa, ja hintaan kuuluvat myös juomat.

Miten armelias sairaus! Eikö olisikin hienoa, jos itsekukin saisi viettää viimeiset vuotensa viiden tähden hotellissa jossakin lämpimässä maassa.

--

Oma tilanne:

Hyvä mieli, parempi muisti.

4 kommenttia:

Sofia at: 3. helmikuuta 2013 klo 17.52 kirjoitti...

Todella mukavaa kuulla, että omaisenne on noin tyytyväinen =)
En voi kuitenkaan olla ajattelematta mahtaakohan moisiin ajatuksiin ja tunnelmiin olla syynä "ei suomalaiset" hoitajat?

{ Maija } at: 3. helmikuuta 2013 klo 20.16 kirjoitti...

Uskoisin, että tyytyväisyys on paljolti sairauden tekosia. Samalla lailla kuin monista Alzheimer-potilaista tulee vihaisia tai epäluuloisia, vaskulaariseen dementiaan liittyy kai usein tätä "onnellisten saarelle" pääsemistä, jossa kaikki on erinomaisen hyvin. Osaston henkilökunnasta pari on ulkonäöstä päätellen juuriltaan muualta kuin Suomesta, mutta yhtä ystävällisiä he ovat kaikki. Siellä käytävällä puhuttiin ihan silkkaa suomea :)

Sofia at: 5. helmikuuta 2013 klo 13.53 kirjoitti...

Olen iloinen puolestanne, omaisesi on onnekas =D

Annikki at: 3. maaliskuuta 2013 klo 20.45 kirjoitti...

Ristiriitaiset tunteet ja häpeä ovat minulle tuttuja, kun toimin veljeni avustajana. Olisikohan helpompaa ja ammatillisempaa olla vieraan henkilön auttajana? Nyt luiskahdan helposti lapsuuden veli - sisko- asetelmiin. Tekisi esim. mieli laukoa totuuksia sisarusten tapaan hänen luonteestaan, joka on vain voimistunut. Kun kivahtelen, häpeän etten ole ollut ymmärtäväinen. Tänään meni melko hyvin, kun tsemppasin itseäni etukäteen.

Lähetä kommentti

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine