Koulumuistoja

Olen miettinyt, pitäisikö blogi lopettaa tähän, kun dramaattisia tapahtumia ei enää liene luvassa, paitsi tietenkin se yksi. Mutta sitten ajattelin, että ehkä voi olla hyödyllistä dokumentoida myös hidasta muutosta. Tosin asioiden tapahtuessa sitä ei välttämättä edes tiedosta, mikä on muutosta.

No joka tapauksessa tällä viikolla dementti omaiseni uskoi olevansa koulutalossa, josta on tehty yöpymispaikka. Puolisoni kysyi, mikä luokka tämä huone olisi mahtanut olla. – Yleisluokka varmaan, dementti arvioi. Keskustelimme sitten jonkin aikaa hänen koulumuistoistaan.

Tietääkseni Hoitokodin talo ei ole koskaan toiminut kouluna. Ehkä vanhan kivitalon paksut seinät, laitosmaisuus ja kello huoneen oven yläpuolella toivat koulun omaiseni mieleen. Uskoisin, että koulu ja koulutus merkitsevät hänelle vakautta, turvallisuutta ja elämänuskoakin, joten sikäli on ihan myönteistä, että hän mieltää olevansa koulussa.

Muistan hänen kertoneen, että hän halusi nuorena kiihkeästi opettajaksi. Koska hän ei kuitenkaan uskonut osaavansa laulaa, ei hän mielestään voinut ryhtyä kansakoulunopettajaksi. Niinpä hän valitsi kotitalousopettajan ammatin. Kun kysyin, pitikö hän ruoanlaitosta jo nuorena, hän kielsi jyrkästi. Eihän toki! Ei hän ollut koskaan halunnut laittaa ruokaa, mutta opettaminen oli hauskaa. Ideana oli panna muut töihin, ei tehdä itse.

Samaa periaatetta hän edelleen noudatti. – Mikäs tässä on makoillessa, kun kaikki tuodaan eteen, hän sanoi. Ja siinä samassa kauravälipala jo ilmestyikin hänen pöydälleen. Oli hyvää, mutta kaksi lusikallista riitti.

--

Oma tilanne:

Aika vähän unohduksia. Töissä käyttämäni silmälasit unohtuivat yhtenä päivänä kotiin, mutta siitäkin taitaa olla jo yli viikko. Numeroitahan en edes odota muistavani.