Keblinger

Keblinger

Hädässä ystävä tutaan?

| lauantai 4. elokuuta 2012
Omaisellani on (ollut) erittäin laaja ystäväpiiri. Yhteydenpito tapaamalla, puhelimitse ja kirjeitse on ollut ahkeraa ja ilmeisen tyydyttävää kaikille osapuolille. Sairaus on valitettavasti katkaissut lähes kaikki nämä suhteet. Harmittaa, etten olen pystynyt paremmin tukemaan ystävyyssuhteiden säilymistä. En ollut omaiseni parempina päivinä riittävän tarkkana. Olisi pitänyt ajoissa koota ystävien nimet ja yhteystiedot talteen. Kun heräsin asiaan, omaiseni muisti oli jo liian heikko. Hän ei muistanut enää varmasti, onko ystävä elossa, muuttanut lastensa luo tai laitokseen. Joidenkin sukunimikin jäi arvoitukseksi.

Yhdellä hänen ystäväpiireistään oli tapana kokoontua lounaalle vuorotellen jokaisen luo. Omaiseni oli hiljattain muuttanut naapuritalooni, kun hän ensi kertaa uskoutui minulle tarjoiluongelmassaan. Mitähän hänen kannattaisi tarjota vierailleen? Kysymys oli hieman outo entisen kotitalousopettajan ja kokeneen kutsujen järjestäjän suusta. Suunnittelimme kuitenkin yhdessä aterian, joka perustui valmiina ostettaviin ruokiin. Tein puolisolleni ostoslistan, hän kävi hankkimassa ruoat edellisenä päivänä ja pakkasi ne jääkaappiin. Omaiseni pitäisi vieraiden saavuttua ainoastaan nostaa ne tarjolle ja kattaa pöytä.

Seuraavana päivänä omaiseni soitti (niin, silloin hän vielä käytti puhelinta) ja kiitti avusta. Erityisen hyvää oli ollut minun tuomani lohi, jota vieraatkin olivat kiitelleet. Tiesin täysin varmasti, että minä tai puolisoni emme olleet vieneet omaisellemme kalaa. Kerroin tästä omaiselleni. Hän suuttui: – Pidättekö te minua täysin pöppääntyneenä? Kyllä minä vielä lohen tunnistan. Se savulohi oli tuoretta ja herkullista!

Kolmantena päivänä omaiseni muisti ostaneensa lohta kutsuja edeltävänä päivänä palvelutalosta, jonne oli tullut kiertävä kalamyyjä juuri, kun hän oli siellä kahvilla ystävänsä kanssa. Hän kertoi kuitenkin myös, että kutsut eivät olleet sujuneet aivan odotetusti. – Nolottaa kauheasti. En pystynyt laittamaan ruokia pöytään, vaan vieraiden piti tehdä kaikki itse.

En silloin täysin ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Ilmeisesti hän oli jo niin aloitekyvytön, ettei osannut valmistautua vieraiden tuloon. Varmaan ruoat tosiaan olivat vielä jääkaapissa ja astiat vitriinissä, kun lounastajat saapuivat. Uskon nyt senkin, ettei hän enää osannut koostaa ateriaa valmiista osista "oikein". Mutta tuskinpa se hänen vieraitaan suuremmin häiritsi. Eipä sillä mitään väliä ollut, että he söivät kermaperunoiden kanssa savulohta eivätkä lammasta.

Muutaman kuukauden kuluttua oli puolisoni kummisedän vuoro tarjota ystäväpiirin lounas. Hän soitti kuitenkin puolisolleni kertoen, että omaisemme oli pyrkinyt aterialle viikkoa liian aikaisin. Sovittiin, että puolisoni vie omaisemme vierailulle oikeana päivänä. Näin tapahtuikin.

Omaiseni puhui kolmannen ystävän lounaskutsuista useasti etukäteen, joten tiesin hyvin, milloin niiden piti olla. Kun tuon päivän iltana kysyin, miten tapaaminen sujui, omaiseni kertoi, että ystävä olikin sairastunut ja tapaaminen oli peruttu. Tämä tapahtui vielä toisen ja kolmannenkin kerran. Jälkeenpäin ajatellen en ole varma, mitä tapahtui. Ehkä omaiseni ei muistanut tapaamisen ajankohtaa oikein tai osannut mennä oikeaan osoitteeseen. Tai ehkä hän oli käynyt lounaalla, muttei enää muistanut sitä.

Omaiseni seuraavan lounasvuoron varalta pyysin läheisestä pitopalvelusta tarjouksen, koska omaiseni muisti, ettei enää pystynyt hoitamaan tarjoilua itse. Pitopalvelusta olisi tuotu ruoat ja katettu pöytä valmiiksi. Kun päivä lähestyi, omaiseni kuitenkin totesi voivansa niin huonosti, että kutsuja ei voitaisi järjestää. Peruutin tilauksen. Uutta päivää yritettiin tiettävästi vielä sopia, mutta omaiseni peruutti joka kerta vedoten huonoon vointiinsa.

Uskoakseni ystäväpiirin lounastapaamiset päättyivät tähän. Tiedän puolisoni kummisedän vierailleen omaiseni luona yksin ainakin kerran vielä tämän jälkeen. Omaiseni osasi ehkä vielä keittää kahvit, ja pöydässä oli luultavasti ainakin pikkuleipiä tai keksejä. Pidin huolta, että omaisellani oli aina kotonaan jotakin vierasvaraa, vaikka herkut taisivat mennä etupäässä hänen omaan suuhunsa.

Omaiseni ei ollut tutustuttanut minua ystäviinsä, mutta tiesin muutaman nimen. Osasin odottaa vähintään yhtä puhelinsoittoa sen jälkeen kun hän sai laitospaikan eikä enää vastannut kotipuhelimeensa. Kolme soittoa tulikin. Kaksi soittajaa tiesi nimeni, kolmas kertoi löytäneensä oikean numeron puhelinluettelosta sukunimen ja osoitteen avulla.

Näistä ystävistä vain yksi oli huomannut, että omaiseni muistissa tai voinnissa oli vikaa. Hän oli käynyt tapaamassa omaistani vain hieman aikaisemmin, joten hän oli tilanteen tasalla. Kahdelle muulle oli täydellinen yllätys, ettei ystävä enää tullut toimeen kotonaan.

– Hän oli aina kovin huomaavainen ja kyseli meidän muiden murheista, mutta ei puhunut mitään itsestään, selitti ystävä. Omaiseni oli peittänyt muistiongelmansa keskittymällä ystävien kuulumisiin. Hänhän oli taitava kyselijä, joka sai toisen helposti avautumaan. He eivät olleet myöskään huomanneet, ettei omaiseni enää soittanut heille, vaan he olivat itse aina aloitteentekijöinä.

Omaiseni tila heikkeni niin nopeasti, että ystävät eivät pysyneet tilanteen tasalla. Muistan kärränneeni hänet ainakin pari kolme kertaa pyörätuolilla kotiin palvelutalosta, jonne ystävä oli jättänyt hänet treffien jälkeen siinä uskossa, että hän pystyy itse kävelemään. Voin hyvin kuvitella, että omaiseni oli hyvästellyt ystävänsä sanoen: – Mene sinä vain, tuoltahan se bussi tuleekin. Minä jään tähän vielä istumaan hetkeksi.

Kotihoidon hoitaja havaitsi sitten käynnillään hänen kadonneen ja soitti minulle. Minä tiesin, mistä etsiä, ja löysinkin hänet joka kerta samasta paikasta. (Jää arvoitukseksi, oliko hän kävellyt treffeille itse. Kerran hän kertoi tulleensa taksilla kotiin kioskilta, joka oli samassa korttelissa kuin kotitalo. Matkaa ovelta ovelle oli noin 100 metriä.)

Viimeisinä kotikuukausina omaiseni todennäköisesti yksinkertaisesti peruutti jo sovitut tapaamiset  vedoten huonoon vointiin. Niipä useimmat ystävät eivät milloinkaan nähneet, miten huonosti hän tosiaan voi.

Samalla paikkakunnalla asuvat ystävät alkoivat käydä häntä tapaamassa hoitokodissa. Silloin tällöin huomaan edelleen, että omaisellani on käynyt vieraita: pöydällä on makeisrasia, kukkia tai onnittelukortti. Puhelimitse hän ei todennäköisesti enää pysty lainkaan hoitamaan ystävyyssuhteitaan, päätellen siitä, ettei hän osaa enää ylläpitää puhelinkeskustelua oman tyttärensäkään kanssa.

Omaisellani oli myös itseään nuorempia ystäviä. Olenkin melko varma, että jossakin tässä maassa ja kenties ulkomaillakin on omaiseni ystäviä, jotka eivät tiedä, että hän on yhä hengissä.

--

Oma tilanne:

Olen unohdellut vaikka mitä. Kunpa muistaisin... No, ainakin jätin pakastimen turhan pitkäksi ajaksi tehopakastusasetukselle, kun säilöin mansikoita. Lomareissulle olisin voinut ottaa keskeneräisen käsityön mukaan, mutta unohdin.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine