Keblinger

Keblinger

Surusta, vihasta ja jäästä

| sunnuntai 22. heinäkuuta 2012
Kävin aivan alussa katsomassa omaistani pari kertaa viikossa, mutta sen jälkeen käynnit Hoitokodissa vakiintuivat kertaan viikossa. Yllätykseni oli suuri, kun puolisoni tarjoutui joka kerta tulemaan mukaan. Eikä siinä vielä kaikki, hän vieraili äitinsä luona yksinkin. Hän raportoi, että juttelu äidin kanssa oli oikeastaan mukavampaakin ilman minua.

Tämä oli iso muutos, koska olin joutunut siihen asti kantamaan vastuun omaiseni hoidosta täysin yksin. Puolisoni ei ollut myöskään vieraillut äitinsä kodissa moneen vuoteen, ei yksin eikä minun kanssani. Kyllä hän siellä kävi, mutta siihen piti olla pakottava syy, kuten hoitokokous tai omaisemme noutaminen lääkäriin. Hän ei käynyt koskaan äitinsä luona pelkästään tapaamassa häntä, varmistumassa hänen voinnistaan tai pitämässä tälle seuraa.

Puolisoni mielestä kyseessä oli ikävä ja jopa julma ihminen, joka ei ansainnut myötätuntoa. Äidin kunnon heikentyessä pojan muistista pulpahteli esiin hurjia esimerkkejä siitä, miten kaltoin äiti oli kohdellut pientä lastaan. Minun oli ulkopuolisena mahdollista ymmärtää, millaisen ajattelun seurausta äidin toiminta oli, mutta puolisolleni muistot olivat vereksiä ja loukkaukset sovittamattomia. Puolisoni ei kokenut saaneensa osakseen lempeän äidin rakkautta, johon jokaisella lapsella tulisi olla luovuttamaton oikeus. Ja nyt oli liian myöhäistä, koska äidin mieli oli jo toisessa ulottuvuudessa.

Sen täytyi olla lamauttava kokemus.

Puolisoni ei ole selittänyt minulle sanoilla, miten hän onnistui vetämään itsensä kuiville tuosta suosta. Ehkä äiti sovitti tekonsa joutumalla vuodepotilaaksi, täysin toisten armoille. Ehkä puolisoni pystyi  antamaan äidilleen anteeksi, kun tämä oli joutunut niin avuttomaan tilaan. En tiedä, mitä tapahtui. Tosiasia on, että poika pystyi jälleen kohtaamaan laitoksessa asuvan äitinsä. Totta on sekin, ettei äiti aivojensa riittävästi pehmennyttyä enää piikitellyt poikaa. Sen sijaan hän näytti ilahtuvan aidosti nähdessään poikansa kasvot.

Olin luullut, että omaiseni muutto laitokseen merkitsisi avioliittoni päättymistä, olimmehan sopineet, että puolisoni muuttaisi omaiseni tyhjilleen jäävään asuntoon. Olimme kuitenkin varmoja, että erostamme tulisi sopuisa ja että haluaisimme todennäköisesti viettää aikaa yhdessä erosta huolimatta. Vitsailimme, että meistä tulisi uusien puolisoiden kauhu: exät, jotka viettäisivät juhlapyhät yhdessä ja matkustaisivat lomalla yhteisten ystävien luo. Sovimme myös, että erosta ei koskaan kerrottaisi omaisellemme. Hän saisi mennä hautaan luullen, että olemme yhä yhdessä.

Laitospaikka käänsi tämänkin kaleidoskoopin uuteen asentoon. Minulta kirposi omaiseni hoitamisen taakka: tietenkin huolehdin edelleen esimerkiksi hänen raha-asioistaan, mutta tehtävää oli vain murto-osa entiseen verrattuna, joten olin enemmän läsnä puolisolleni. Puolisoni masennus, ikäkausikriisi – tai mikä se sitten olikin – laantui. Hän palasi takaisin sieltä, missä hän oli käynyt.

Muutos tapahtui kuitenkin niin hitaasti, etten alussa huomannut sitä. Se oli vähittäinen kuin valon lisääntyminen keskitalvella. Olin vähällä luovuttaa, vaikka räystäiltä tippui jo vesi. Nyt, kun omaiseni on asunut laitoksessa puolitoista vuotta, voin sanoa, että jää on sulanut. Kannatti odottaa.

Mitäkö yritän todistaa?

Sitä, että etenevä muistisairaus voi vaikuttaa hyvinkin rajusti läheisten elämään. Kun muistisairas lakkaa olemasta oma itsensä, hän tavallaan kuolee elävältä. Suru, myös tunnistamaton suru, voi tuoda läheisissä esiin vihaa, masennusta ja sulkeutumista. Jos tätä ei tunnisteta, voi syntyä pahaa jälkeä ihmissuhteissa, ihan suotta. Suru on tunne, se menee ohi. Jää sulaa.
--

Oma tilanne:

Pakkasin hätäisesti viikonloppuretkelle. Muistin lenkkivarusteet, laturin ja lukulasit, mutta vaihtovaatteista unohtui jotakin. Piti ostaa pikkarit lähimarketista – uusi kokemus, mutta siellähän niitä oli joka kokoa hammasharjojen vieressä.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine