Vapaus, ihana vapaus!

Kun kuulin maanantaiaamuna, minne omaiseni oli siirretty, kävin heti töiden jälkeen katsomassa häntä ja paikkaa. Olin jotenkin niin tottunut olemaan vastuussa omaiseni voinnista, etten oikein ymmärtänyt, että hänestä pidettiin nyt hyvää huolta ihan ilman minun panostanikin. Katsoin kellosta, että työpaikaltani oli noin 40 minuutin kävelymatka omaiseni uuteen osoitteeseen ja sieltä kotiini oli 35 minuutin matka. Suunnittelin, että alkaisin käydä harva se päivä töiden jälkeen hänen luonaan, kuten ennenkin. Samalla saisin mukavasti liikuntaa. Viikonloppuisin voisin poiketa juoksulenkin lomassa hänen luonaan.

Nämä ajatukset olivat tietenkin hölmöjä ja tarpeettomia. Ei minun enää tarvinnut. Olin vapaa. VAPAA! En heti edes tajunnut, miten vahvojen kaltereiden takana olin viime ajat elänyt. Minua hermostutti, etten voinut huolehtia kaikesta mahdollisesta. Onneksi huolehdittavaa ensi alkuun vielä riitti esimerkiksi omaiseni hoitomaksuun ja osoitteenmuutokseen liittyvissä asioissa.

Elämäni oli mennyt täysin uusiksi. Olin ensimmäisen kerran noin 15 vuoteen vastuussa ainoastaan omasta hyvinvoinnistani, en kenestäkään muusta. Minuun iski hillitön halu repiä rikki ja mäiskiä säpäleiksi viimeisetkin rippeet turvallisesta, pikkuporvarillisesta elämäntavastani. Jos puolisoni halusi kokeilla itsenäisempää elämistä, terve menoa! Se sopi minulle mainiosti. Olin yhtäkkiä täynnä intoa ja voimaa. Minä puhdistaisin pöydän ja aloittaisin jälleen kerran täysin alusta.

Kävin raivaamassa omaiseni asunnosta tilaa puolisoni vaatteille ja muille tavaroille. Sanoin, että hän voisi minun puolestani muuttaa milloin tahansa. Vaihtoehtona esitin, että voisimme asua rinnakkain samassakin osoitteessa. Hänellä olisi kotona aivan yhtä paljon omaa tilaa kuin omaiseni asunnossa. Osa minusta toivoi, että hän muuttaisi mahdollisimman pian, osa toivoi hänen jäävän.

Joku on ehkä jo ihmetellyt, miksi paljastan tässä blogissa avioliittoni kriisin. Kerron siitä, koska uskon, että nämä asiat liittyivät kiinteästi yhteen. Mitään kriisiä ei olisi ollut, ellei omaiseni olisi niin selvästi lähestynyt elämänsä loppumetrejä. Se olisi jäänyt tulematta, ellen olisi joutunut kohdistamaan niin paljon voimia omaiseni hoitamiseen, että muuhun ei riittänyt paukkuja.

Minä ja puolisoni emme menettäneet noihin aikoihin vain omaistamme sairaudelle, vaan jouduimme samanaikaisesti luopumaan myös perheen nuoren lähes päivittäisestä seurasta, kun hän muutti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Minulla oli häntä valtava ikävä ja tiedän varmasti, että puolisollanikin oli. Tämä nuori oli ollut parisuhteemme osa ja sen liima alusta asti – meillä ei ollut koskaan ollut parisuhdetta, vaan aina triangeli. Kolmiosuhde oli kuitenkin nyt hajonnut, ja valtava määrä tunteita leijui ympärillämme vapaana. Tästä ei kuitenkaan koskaan puhuttu, koska omaiseni asioiden hoitaminen vei kaiken energiani. Olin niin tarpeellinen, että puolisoni tunsi itsensä täysin tarpeettomaksi ja syöksyi masennukseen. Hän koki, että hänenkin elämänsä oli ohi.

Mies, joka oli melkein menettänyt tyttärensä ja äitinsä, tuntui tekevän kaikkensa menettääkseen myös vaimonsa. Hän onnistui siinä melkein, mutta vain melkein.
--

Oma tilanne:

Johan sitä tulikin.