Löytyi kaatuneena, mutta hengissä

Oli synkkä helmikuun lopun päivä vuonna 2011. Olin väsynyt valvomisesta ja ylitöistä, ja pohjalla kalvoi huoli avioliittoni tulevaisuudesta. Tiesin olevani tärkeällä vedenjakajalla. Keskitin kuitenkin juuri sillä hetkellä voimani muuhun, sillä olin matkalla tärkeään tapaamiseen ja minun tulisi ehdottomasti olla täydessä terässä seuraavat neljä tuntia. Vain neljä tuntia, ajattelin. Sen jälkeen saisin levätä.  Ainakin yön verran.

Puhelin soi juuri, kun juna oli saapumassa Pasilaan.

Kotihoidon sairaanhoitaja kertoi, että omaiseni oli löydetty samana aamuna kotinsa eteisen lattialta. Hoitaja oli kutsunut paikalle apua. Koska omaistani ei saatu pysymään jaloillaan ja hän oli sekava, hänet oli viety kaupunginsairaalaan. Hänellä ei tiettävästi ollut luita poikki. Sain tietää, millä osastolla omaiseni on.

Laitoin pikaisen tekstiviestin puolisolleni ja pyysin häntä soittamaan osastolle. Itse suljin puhelimeni ja kiirehdin tapaamiseen.  Pian seisoin Aleksanterin Teatterin näyttämöllä täysin tietoisena hetken ainutlaatuisuudesta. Muistan hyvin ylellisen sametin ja kultausten sekä teatteritekniikan ja kuluneiden lavasteiden kontrastin.

Lopuksi menimme syömään. Tavoistani poiketen tilasin lasin viiniä, ja kun virallinen osuus oli ohi, tilasin vielä toisenkin lasillisen. Sillä seurauksella, että keskustelu syveni ja tulin kuin huomaamatta kertoneeksi, mitä erikoista juuri siinä päivässä oli. Keskustelukumppanini luvalla avasin puhelimeni ja luin ääneen puolisoni kirjoittaman lyhyen viestin.

Omaiseni oli vielä hengissä.

Jälkeenpäin epäammattimainen käytökseni hävetti. Toisaalta olisin voinut laverrella paljon enemmänkin – tämä henkilö, jota tuskin tapaan enää koskaan, sai nähdä vain jäävuoren huipun.

--

Oma tilanne:

Luulin lähettäneeni puolisolleni jo viikkoja sitten erään linkin, mutta olinkin unohtanut sen. Toisaalta ei hänkään ollut muistanut muistuttaa.