Väitän, että nuo ihmiset eivät tiedä mistä puhuvat. Kun muistisairaus on edennyt, ihminen ei enää halua ulos. Retket aiheuttavat hänelle enemmän pelkoa ja hämmennystä kuin mielihyvää. Hänelle riittää koko maailmaksi oma lämmin, turvallinen vuode. Miksi hänet pitäisi riistää sieltä pois? Jotta henkilökunnalle tulisi hyvä mieli? Tai omaisille?
Tarve ulkoiluttaa laitospotilaita on mielestäni enimmäkseen kuviteltu ja johtuu työikäisten kyvyttömyydestä asettua vanhuksen asemaan. Tietenkin työelämässä vielä mukana oleva, hyväkuntoinen ja jatkuvaan puuhakkuuteen tottunut ihminen pitkästyisi vuodepotilaana. Hän haluaisi ulos päivittäin ja retkelle vähintään pari kertaa viikossa. Muistisairaan ajattelutapa on kuitenkin aivan erilainen. Millainen? Siitä on vaikea ottaa selvää, mutta aina voi yrittää havainnoida.
Omaiseni ilahtuu aina, kun hänelle ehdotetaan retkeä tai ulos menemistä. Kun hänet sitten on vaipatettu, puettu ja nostettu pyörätuoliin, hän näyttää eksyneeltä ja hämmentyneeltä. – Minne me nyt ollaan menossa? Ja kun on päästy ulos, hän alkaa hätäillä sisään pääsystä. On kylmä, pitäisi päästä nukkumaan, ei kai vaan tule kylmä. – Jos tämä jatkuu, täällähän tulee kylmä. Minne seuraavaksi ollaan menossa? Mutta kun häneltä kysytään, mistä kohtaa on kylmä, hän toteaa, ettei ole yhtään kylmä. Ei laita hansikkaita käteen. Kiedomme väkisin ylimääräisen takin hänen ympärilleen, mutta hätäily ei lopu siihen. – Onko sinulla varmasti tarpeeksi päällä? Täällä voi tulla kylmä.
Ei puhettakaan, että hän haluaisi tuntea tuulen ihollaan, kuten idealistit kuvittelevat.
Jo vuosien ajan omaiseni on refleksinomaisesti alkanut puhua Honkapirtistä, kun hän on kuullut sanan Ruissalo. Aina, kun olemme kertoneet hänelle käyneemme ulkoilemassa Ruissalossa, hän on muistanut kysyä: – Kävittekö Honkapirtillä? Joka ainoa kerta. Emmekä me koskaan käyneet Honkapirtillä. Se on länsisuomalaisiin silmiini perin synkkä vienankarjalainen hirsirakennus, jonka kahvilan ainoa ruokalaji on vanha inhokkiruokani, hernekeitto. En myöskään juo kahvia, joten mitä asiaa minulla olisi voinut olla Honkapirtille? Kun menen ulkoilemaan, menen ulkoilemaan enkä istuskelemaan kahvilassa. Päätimme kuitenkin tänään viedä omaisemme sinne, koska se tuntui herättävän hänessä muistoja. Ajattelin, että kenties saamme kuulla tarinoita hänen urotöistään sotilaskotisisarena jatkosodan aikana.
Honkapirtti olikin omaiseni mielestä komea rakennus. Siellä oli kuitenkin kammottava akustiikka, kolisevat penkit ja erittäin paljon kaiken ikäisiä ihmisiä. Istuin selkä päin salia, joten en nähnyt, mikä oikeastaan aiheutti äkilliset, kovat äänet, joita omaiseni pelästyi niin, että hätkähteli. Huomasin vain, että ympäristö oli hänen mielestään turvaton. Häntä ei myöskään nyt kiinnostanut hernekeitto lainkaan. Pannaria hän söi muutaman haarukallisen hillon kanssa ja joi puoli kupillista kahvia. Mustikkapiirakka ei maistunut.
Luulen, että ruoka lähinnä hämmensi häntä, koska hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt ruokailuvälineillä. Hän koetti syödä pannaria pelkällä haarukalla. Kun autoin veitsellä, hän välillä työnsi kättäni pois ja välillä kiitti avusta. Onhan se hämmentävää, kun toiset sörkkivät omalle lautaselle. Mieluiten hän olisi syönyt sormin. Mustikkapiirakkaa hän ottikin käteen yhtään välittämättä siitä, että pehmeä muropiirakka oli jatkuvasti vaarassa murentua hänen puserolleen. Ruoan vieminen suuhun oli herkästi häiriintyvä prosessi. Jos joku sanoi jotakin, kun käsi oli ilmassa, käsi pysähtyi ja alkoi vapista. Jokainen haarukallinen oli työn ja tuskan takana. Melu ei auttanut yhtään.
Kesken aterian omaiseni ilmoitti tarpeesta päästä nukkumaan. Hän ei saanut sanotuksi, että haluaisi pois, mutta alkoi toistella kysymystä: – Mitä seuraavaksi tapahtuu? Olimme sopineet, että taksi palaa noutamaan meidät puolentoista tunnin kuluttua, joten keksimme uusia puheenaiheita. Ajelutimme häntä myös hieman metsässä pyörätuolilla. Valkovuokkomeri ei saanut aikaan ihastuksen huudahduksia eikä lintujen laulu innoittanut. Omaiseni pelkäsi putoavansa pyörätuolista, vaikka oli tiukasti kiinnitetty, ja lisäksi hänellä tietenkin oli kylmä.
Koko paluumatkan keskustelimme yhä uudestaan kysymyksestä: – Minne olemme nyt menossa? Omaiseni ei tunnistanut kaupunkia, jonka läpi ajoimme. Kotitalo ei näyttänyt hänestä tutulta, mutta eihän hän mielestään ollut koskaan asunutkaan Turussa, joten miten hänestä olisi voinut näyttää kotoisalta? Kun kerroimme hänen nykyisen asuinpaikkansa nimen, hän ei tunnistanut sitä eikä ymmärtänyt, mikä paikka se on. Hän jatkoi inttämistään: – Mutta minne me olemme menossa? Päädyimme vastaamaan: – Nokosille. – Mutta minne minä menen nokosille? – Sinne, missä sinun sänkysi on.
Tämän omaiseni hyväksyi. Hän tiesi, että hänellä on sänky jossakin, ja sinne oltiin menossa. Se riitti.
Kun veimme omaiseni osastolle, hän tervehti kohteliaasti hoitajaa ja kysyi: – Oletko sinä täällä töissä? Hän kertoi hoitajalle, että oli täällä ensimmäistä kertaa.
--
0 kommenttia:
Lähetä kommentti