Yritimme osua hoitokodin äitienpäiväjuhlaan, mutta myöhästyimme lähes neljä tuntia. Tänä vuonna juhla oli nimittäin yllättäen pidetty jo puoli yhdeltätoista aamulla. Omaiseni ei sitä muistanut, mutta hoitajat kertoivat. Omaiseni oli istunut päivähuoneessa siitä asti ja oli jo hieman väsyksissä. Ei jaksanut pitää keskustelua yllä normaaliin tapaan. Hänelle tuotiin välipalaksi paahtamaton paahtoleivän pala, jonka päällä oli levitettä ja lauantaimakkaran tapaista leikkelettä sekä puoli mukillista maitoa. Leivän sijasta hän söi kaksi marmeladikuulaa tuomastani rasiasta.
Tarjosimme marmeladia vierustovereillekin. Yksi heistä otti kuulan, mutta vieritti sen saman tien pöydän pintaa pitkin minun suuntaani. Hän ei kuulemma välittänyt makeasta. Vein kuulan vaivihkaa roskikseen, koska ei sitä enää voinut kenenkään muunkaan syötäväksi antaa. Kotona, koulussa tai työelämässä opitut käytössäännöt eivät ole vanhusten laitoksissa enää voimassa, sillä sivistyksen pintakuorroutus on monilta asukkaista karissut jo kokonaan. Omaiseni käyttäytyy edelleen erittäin kohteliaasti, mutta hänellä ei olekaan Alzheimeria, joka usein muuttaa käytöstä rajumpaan suuntaan.
Viime vuonna tiesimme äitienpäiväjuhlasta etukäteen ja osasimme tulla oikeaan aikaan. Paikallisen tanssikoulun oppilaat esittivät vakiotansseja, ja päälle juotiin kakkukahvit. Omaisia oli paikalla runsaasti, samoin hoitajia. Kaikki asukkaat pyrittiin tuomaan paikalle, osa sairaalavuoteissaan. Aplodit olivat innokkaat.
Tänäänkin tapahtui jotakin poikkeuksellista. Päivähuoneessa soi musiikki levyltä tai radiosta. Ja omaiseni lauloi mukana! Kari Rydmanin Niin kaunis on maa meni säkeistöstä toiseen oikein, samoin suvivirsi ja Mä taimi olen sun tarhassas. En ole koskaan aiemmin kuullut omaiseni laulavan. Hän sanoi aina, ettei osaa laulaa. Puolisoni kertoi, ettei hänen äitinsä koskaan laulanut edes kirkossa.
Hän oli nyt unohtanut, ettei osannut!
--
0 kommenttia:
Lähetä kommentti