Ehdotettu aika ei tietenkään ollut sopiva. Jätin soittopyynnön terveyskeskuksen puhelinvastaajaan ja sainkin nopeasti vastasoiton. Hoitajalla oli yllättävän isoja vaikeuksia ymmärtää, millaista muistisairaan tuominen vastaanotolle on. Hän tarjosi sitkeästi klo 8–10 olevia aikoja, vaikka kerroin, ettei omaiseni herää ennen yhtätoista. Ilmeisesti hän kuvitteli, että kyse on pelkästä mukavuudenhalusta, joko omaiseni tai minun. Selostin kärsivällisesti, että omaiseni herättely, pukeminen ja kuljetus veisi keskellä päivääkin vähintään kaksi tuntia, ja aamulla sen onnistumisesta ei olisi kerrassaan minkäänlaisia takeita.
Omaiseni omalääkärille ei ilmeisesti käytännössä ollut iltapäiväaikoja. Sain sen vaikutelman, että hän teki osa-aikatyötä vain aamuisin. Onnistuin kuitenkin saamaan ajan 29.11. eli lähes kahden kuukauden päähän.
Kerroin hoitajalle, että omaiseni kunto oli heikentynyt viime viikkoina huolestuttavasti. Hän oli jo käytännöllisesti katsoen vuodepotilas enkä ollut varma, pystyisimmekö tuomaan häntä vastaanotolle edes kahden saattajan voimin, kun vastaanottoon oli vielä niin pitkä aikakin. Mitä tekisimme, jos omaiseni tila heikentyisi edelleen emmekä saisi häntä sängystä ylös?
– Kyllä teidän vaan täytyy tuoda hänet, hoitaja sanoi.
Kysyin, eikö olisi minkäänlaista mahdollisuutta saada lääkäriä kotiin. Ei kuulemma ollut.
– Paareillako me sitten hänet tuomme? Hätänumeroonko soitan, kysyin.
– Kyllä niitä on paareillakin tuotu, vastasi hoitaja.
Tähän puhelumme sitten loppuikin. Kotikaupungissani siis oltiin valmiita käyttämään ambulanssia siihen, että kotihoidossa oleva, kiireetön potilas kuljetettiin terveyskeskuslääkärille. Mitäpä lisättävää minulla siihen olisi ollut.
--
0 kommenttia:
Lähetä kommentti