Mitä numeroita kellotaulussa onkaan?

Nyt ollaan keväässä 2010.  Omaiseni on saanut Alzheimer-diagnoosin yli vuosi sitten, mutta mistään ei kuulu kutsua seurantavastaanotolle. Ylipäätään kukaan ei ole ollut vähimmässäkään määrin kiinnostunut hänen voinnistaan. Kaupunginsairaalan neurologian poliklinikka ei ole kysellyt perään, muistihoitaja on kai siirtynyt seuraaviin tapauksiin, terveyskeskuksen vaihtuvia lääkärin sijaisia ei voisi vähempää kiinnostaa. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että muistisairauspotilailla pitäisi olla jatkuva seuranta ja säännölliset käynnit vastaanotolla puolen vuoden tai korkeintaan vuoden välein. Olen ymmällä. Kenen vastuulla hänen hoitonsa oikein on? Tokihan kotihoidon sairaanhoitaja tarkkailee häntä kahden viikon välein poiketessaan jakamassa lääkkeet dosettiin, mutta riittääkö se muka tosiaan? Sairaushan on etenevä. Minne minun pitäisi ottaa yhteyttä?

Olin siihen asti aina ollut sitä mieltä, että julkinen terveyden- ja sairaanhoito on yhtä hyvää tai parempaa kuin yksityinen. Miksi muuten kaikki vaikeimmat tapaukset hoidettaisiin julkisella puolella? Ja pääosin samat lääkärithän niissä molemmissa ottavat vastaan. Nyt päätin kuitenkin, että on aika katsoa, mitä rahalla saa. Kun en näytä saavan verorahoilla omaistani säännölliseen erikoislääkäritasoiseen seurantaan, järjestän sen omaiseni omilla pennosilla. Päätin varata ajan yksityiselle neurologille.

Realistina varasin lääkäriajan siten, että olin itse lomalla ja puolisoni pystyi osallistumaan kuljetuksiin – vaikka se merkitsi parin kuukauden odotusta. Työasiat eivät antaneet myöden kokonaisen päivän varaamista omaisen asioihin kesken kiireisimmän sesongin. Ja omaiseni kanssa kului aikaa.

Jätin hyvissä ajoin Kotihoidolle viestin, jossa pyysin heitä herättämään omaiseni noin klo 11 aamupäivällä ja pukemaan hänet vaatteisiin, jotka olin jättänyt esille.

Kun menin paikalle, omaiseni nukkui vuoteessaan. Kotihoito kertoi viestivihossa, että omaistani oli yritetty pukea, mutta hän ei ollut suostunut siihen. Osasin toki odottaa tätä. Siksi olin varannut mukaani lämmintä pullaa. Keitin kahvia ja vein tuoksuvan mukillisen pullan kera omaiseni makuuhuoneeseen, mutta en antanut niitä hänelle. Sanoin, että kahvit juodaan olohuoneessa pöydän ääressä – vaatteet päällä. Vastaväitteet olivat kekseliäitä, mutta kahvin ja pullan tuoksu vei niiltä suurimman ponnen. Pukeutuminen onnistui noin 45 minuutissa.

Kävelemään lähteminen osoittautui niin vaikeaksi, että annoin lopulta omaiseni nauttia kahvinsa ja pullansa sängyn laidalla. Huolehdin kuitenkin siitä, että puolisoni oli jo matkalla paikalle, koska tiesin, että omaiseni yrittäisi heti tilaisuuden tullen kellahtaa takaisin vaaka-asentoon. Samasta syystä istahdin omaiseni viereen vuoteelle tällä kertaa tyynypuolelle.

Se ei todellakaan ollut yksi omaiseni paremmista päivistä. Talutimme omaiseni kahdestaan neurologin vastaanottohuoneeseen: minä toisella puolella, puolisoni toisella puolella. Raportoin myöhemmin tilanteesta näin:

"Raahasimme X:n tänään neurologi Y:lle. Neurologi vaikutti fiksulta ja huomiokykyiseltä. Ensimmäisenä lääkärinä tähän mennessä hän ihmetteli X:n vaikeutta kävellä ja kyseli syytä siihen. Sen minäkin haluaisin tietää, totesin. Hän totesi myös saman jonka olen itsekin huomannut, että X:n oireet eivät ole tyypilliset Alzheimerin taudille. Sehän alkaa yleensä lähimuistin ongelmilla ja vasta sitten tulee kyvyttömyys ohjata omaa toimintaa. X:llä oli päinvastoin: aloitekyky ja kyky tehdä monimutkaisia asioita menivät ensin, muisti vasta paljon myöhemmin. 

Hän teetti X:llä kaksi perusmuistitestiä: pyysi piirtämään kellotaulun, siihen numerot ja viisarit niin, että kello on 10 yli 11. X:n kellotaulussa numerot olivat 12, 13, 14, 15 jne, eikä hän ymmärtänyt, että toisen viisarin olisi pitänyt olla lyhyempi kuin toinen. Hänen kellonsa näytti 13 yli 23 (5 yli 11).  Neurologi pyysi myös toistamaan kolmen kädenliikkeen sarjan, jota X ei osannut kolmannellakaan kerralla tehdä oikein.

Koska tapaus ei ollut ihan tavanomainen, neurologi halusi teettää magneettikuvauksen. Kuvat otettiinkin samantien, vaikka hinta oli aika suolainen, lääkärikäynti ja kuvaus yhteensä 500 euroa. Tulosten perusteella hän ottaa kantaa diagnoosiin ja lääkitykseen. Hän arveli, että X:n oireet viittaavat enemmänkin otsalohkojen ongelmiin kuin pelkästään Alzheimeriin. Lääkitykseen mahdollisesti lisätään yksi "apulääke", koska Alzheimerkin on edennyt. Hän kommentoi tuloksia perjantaina. Kerron sitten lisää."
--

Oma tilanne:

Ei raportoitavaa.