Lisää kakkajuttuja

Omaiseni piti yleensä kiinni ajatuksesta, että hän on täysin terve ja että muistin pieni heikkeneminen liittyi normaaliin vanhenemiseen. Ajoittain hänellä kuitenkin oli selkeämmän ajattelun hetkiä, jolloin hän tiedosti tilanteensa ja ymmärsi, mihin se oli johtamassa. Yhtenä näistä hetkistä keskustelimme siitä, miten tunnistettaisiin se ratkaiseva hetki, jolloin hän olisi niin huonokuntoinen, ettei enää pystyisi asumaan kotona. Milloin hänet toimitettaisiin laitokseen?

– Milloin sinä olet ajatellut laittaa minut laitokseen, kysyi omaiseni.

Suora kysymys ansaitsi mielestäni suoran ja rehellisen vastauksen. Vastasin niin hyvin kuin kykenin:

 – Sinähän haluat asua kotona niin pitkään kuin mahdollista, eikö niin?

Vastauksena oli nyökkäys, joten jatkoin:

– Sitten pitää ajatella, mikä olisi sellainen tilanne, että minä ja kotihoito emme enää pystyisi yksissä tuumin sinua hoitamaan. Ainoa, mikä minulle tulee mieleen, on se, jos et enää löydä vessaan, vaan alat kakata nurkkiin. Olen lukenut, että muistisairauspotilaille voi käydä niin. En varmaan mielelläni siivoaisi sinun kakkaläjiäsi.

– Siltä minustakin tuntuu, hymyili omaiseni. – En minäkään kenenkään kakkaläjiä haluaisi siivota, ja kyllä se on ihan liikaa vaadittu, että sinä sellaista tekisit.

Meitä nauratti ja olimme varmoja, ettei hänelle voisi käydä niin. Tottahan hän nyt tiesi, missä vessa on, ja osasi sinne mennä.

Vähänpä me tiesimme. Alzheimer-potilaille ilmeisesti voi tosiaan käydä niin, että he eksyvät omassa kodissaan, eivätkä löydä tietä vessaan. Minun omaiselleni ei käynyt niin – eihän hänellä edes ollut Alzheimer. Eikä omaiseni tosiaan kakannut nurkkiin, vaan ihan keskelle lattiaa.

Tulkitsen asiaa niin, että se hänen aivojensa osa, joka huolehti viestin viemisestä suolen sulkijalihaksen tienoille, kieltäytyi yhteistyöstä. Omaiseni lakkasi kokemasta tarvetta ulostaa. Tai jos hän kokikin tarvetta, hän ei enää tunnistanut, milloin sulkijalihas jo löystyi ja itse tapahtuma oli tosiasia.

Oletetaan, että hän ei ymmärtänyt tarvitsevansa vaippaa (koska hänellähän ei ollut mikään hätä eikä omasta mielestään minkäänlaisia ulostamiseen liittyviä ongelmia) vaan otti sen pois. Kun hän sitten tunsi tarvetta mennä vessaan, hän lähti liikkeelle vuoteestaan tai sieltä, missä hän sattuikin olemaan, vaikkapa television edestä nojatuolista. Hätä yllätti kuitenkin liian nopeasti, eikä hän pystynyt estämään sitä – tai sitten hän ei tuntenut hätää ollenkaan, vaan se vain tapahtui, kun hän sattui muuten olemaan liikkeellä kotonaan. Kun hänellä oli päällään pelkkä yöpaita ja aamutakki, kakka putosi siihen, missä hän sattui sillä hetkellä olemaan.

Hän ei kuitenkaan huomannut, että jotakin tapahtui, koska hermoimpulssi ei tavoittanut aivoissa yhtään elävää solua sillä kohtaa, jonne se oli matkalla. Hän oli kakannut matolle, mutta oli asiasta täysin tietämätön. Hän ei ymmärtänyt, että hänen reisiään pitkin valui jotakin, ja jotakin oli ehkä jäänyt takapuoleenkin. Kun hän sitten istui tuolille, tuoliin jäi ruskea tahra. Miltähän se tuntui, kun hän kenties tuntia myöhemmin nousi tuolista, kun kakka oli jo kuivunut kiinni ihoon, yöpaitaan ja tuoliin? Ehtikö mikään impulssi aivoihin?

En osaa sanoa. En ollut koskaan paikalla, kun se tapahtui. Näin vain jäljet.

Se minua hieman ihmetyttää, ettei kotihoito kertaakaan siivonnut niitä jälkiä. Mielestäni ne eivät olleet aivan tuoreita, kun seitsemän aikaan illalla ehdin paikalle. Kotihoito oli käynyt sinäkin päivänä jo KOLME kertaa. Siivoaminen ei kuulu heidän tehtäviinsä, se on totta, mutta mikseivät he edes vaihtaneet omaiseni yöpaitaa ?

Omaiseni kakan siivoaminen oli minusta erittäin epämiellyttävää. Minun täytyi sulkea hajuaistini kokonaan pois käytöstä, jotta pystyin tekemään sen. Mutta sekään ei riittänyt. Suljin paljon muutakin pois. Lakkasin olemasta minä, etäännytin minäni tilanteesta kokonaan. Toimin kuin kone, en ajatellut mitään. Dissosioin. En se ollut minä, se oli joku vain. Se oli dementin omainen. Ajattelisin sitä ehkä sitten joskus myöhemmin, kun pystyisin. Nyt oli vain pakko toimia. Tein sen mahdollisimman nopeasti ja lähdin omaiseni luota mahdollisimman pian.

Seuraavana päivänä menin ja ostin itselleni kauniin nahkalaukun omaiseni rahoilla. Olin mielestäni ansainnut sen. Tiesin, että kukaan ei kieltäisi sitä minulta. Saavathan siivoojatkin erityispalkkion eritteiden siivoamisesta.

Aloin kutsua sitä kakkabonukseksi.

Toisen todisteen siitä, ettei omaiseni tuntoaisti tosiaan toiminut lainkaan, sain, kun kerran osuin paikalle hänen iltatoimiensa aikaan. Hoitaja oli houkutellut omaiseni kylpyhuoneeseen. Pystyin päättelemään kuulemastani, että hoitaja istutti omaiseni pytylle ja pani veden lorisemaan hanasta. Tämä sai omaiseni virtsarakon toimimaan – mutta muutakin tapahtui. Omaiseni ei kuitenkaan ollut tilanteen tasalla, vaan pyrki nousemaan pytyltä kesken kaiken. Hoitaja joutui kertomaan hänelle, että hän on parhaillaan kakkaamassa ja sitä tulee vielä, joten ei kannattaisi nousta. Lopuksi hoitaja suihkutteli omaiseni puhtaaksi, pyyhki ja puki vaipan.

Sellaiseen minusta ei todellakaan olisi ollut. En myöskään olisi keksinyt tuota näppärää konstia, jonka avulla varmasti säästyi monta vaippaa. Aloin ymmärtää, mitä "suolen toimittamisella" tarkoitetaan.

--

Oma tilanne:

Blogiani luetaan noin 900 kertaa kuukaudessa – kävijöitä ei tietenkään ole niin paljon, vaan kyse on tarinoiden lukukerroista. Yleisimmin blogiini tullaan Googlen kautta, mutta melkein yhtä usein Facebookista. Kolmantena liikenteen lähteenä on Iiris-lehti, jonka nettisivuilla blogini on esitelty. Erittäin monet ovat tulleet sivuilleni Google-hakusanalla "edunvalvontavaltuutus". Tiedon tarve siitä aiheesta on ilmeinen.

--

Vapaapäivinä en yleensä unohda mitään.