Keblinger

Keblinger

Terveisiä hoitokokouksesta!

| torstai 9. helmikuuta 2012
Omaiseni on nyt asunut pitkäaikaissairaanhoidon yksikössä hyvin tarkkaan vuoden. Sen kunniaksi järjestettiin hoitokokous, jossa saimme viimeinkin kuulla, miten omaistamme siellä hoidetaan ja miten hän on pärjännyt.  Eräänlainen vanhempain vartti omaisille siis.

Laitoksen johtaja muistutti kyllä, että hoitokokous järjestetään yleensä heti alussa, kun uusi asukas on tullut taloon. Tiesin sen. En vaatinut kokousta koolle viime keväänä, koska odotimme kälyäni Suomeen. Kun käly sitten pakottavista syistä joutuikin perumaan tulonsa, annoin asian olla. Kukaan laitoksen puolelta ei myöskään ehdottanut kokousta ennen tämän vuoden tammikuuta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Omaisemme pääsi laitokseen oltuaan kaksi viikkoa tarkkailtavana kaupunginsairaalan sisätautiosastolla. Häntä yritettiin siellä kuntouttaa takaisin kotihoitoon eli käytännössä käveleväksi, mutta se ei onnistunut. Luulin silti, että hän pystyisi edelleen ottamaan askeleen tai kaksi ainakin fysioterapeutin avustamana.

Nyt sain kuulla, etteivät hänen jalkansa enää kanna ollenkaan, vaan hänet autetaan nostolaitteen kanssa pyörätuoliin ja pois. Ei kuitenkaan joka päivä, koska hän viihtyy parhaiten vuoteessaan. Se ei ollut yllätys, koska häntä oli jo viime kuukausina kotonakin erittäin vaikeaa saada hievahtamaan peiton alta minnekään.

Hoitajan mukaan hän on hyväntuulinen, mutta passiivinen. Kun hänet saadaan houkutelluksi yhteisiin rientoihin, hän osallistuu mielellään. Viimeksi oli kuulemma katseltu ja muisteltu Arabian vanhoja astioita. Tällaisissa tilanteissa omaiseni loistaa hyvällä muistillaan. Hän ei kuitenkaan muista, että hän on osallistunut näihin tuokioihin – se on tullut selväksi jo aiemmin.

Hoitajan mukaan on harvinaista, että laitoksen asukkaat virittävät aktiivisesti keskustelua keskenään, mutta omaiseltani tämäkin onnistuu. Hän keskustelee ja laskee leikkiä viereisen vuoteen rouvan kanssa lähes päivittäin. Leidien erikoishupia on luonto-ohjelmien katselu.

Omaiseni on täysin pidätyskyvytön, joten hän on luonnollisesti vaipoissa. Isommat asiat toimitetaan pääasiassa "pottatuolin" avulla. En tiedä, mikä sen oikea nimi mahtaa olla, mutta potta mikä potta. Jännää muuten, että ihmisen hajuaisti on rakennettu siten, että kun laitokseen menee käymään, nenä erottaa aluksi virtsan hajun, mutta jo vajaassa minuutissa siihen tottuu niin, ettei sitä enää huomaa ollenkaan. Ilmeisesti tämä luonnollinen tuoksu on tuomittu turvalliseksi lajinkehityksen aikana, eikä sitä tarvitse yhtä nuuhkausta kauemmin haistella. Eipä silti, ei siellä suinkaan aina haise. Itse asiassa useimmiten ei haise yhtään miltään.

Toinen vuoden mittaan tapahtunut muutos on se, ettei omaiseni enää pysty käytännössä puhumaan lainkaan puhelimessa. Meille selitettiin, että se on enemmän sääntö kuin poikkeus muistisairauden edetessä. Asukkaat eivät muista, kenen kanssa puhuvat, eivätkä enää onnistu ylläpitämään järkevää keskustelua. Harmillista kaukana asuvalle kälylleni, jolle puhelut ovat olleet tärkeä yhteydenpitoväline.

Muuten kaikki tuntui olevan ennallaan. Keskustelimme hänen mieliruoistaan, koska hän syö erittäin vähän – aivan kuten jo kotona. Sovimme, että hänelle pilkotaan useammin hedelmäpaloja, etenkin sitrushedelmiä, ja jos keittiö löytäisi jostakin oikein rasvaista savukylkeä, sen viipaleita kannattaisi tarjota karjalanpiirakan päällä.

Niin, sekin sentään vielä, että hän on lakannut puhumasta kuolemasta. Kotona asuessa hautapaikka kuului jokapäiväisiin keskustelunaiheisiimme, ja laskimme tämän tästä makaaberia leikkiä viikatemiehestä. Hänellä oli jopa kuolema-aiheinen grafiikan lehti vuoteensa lähellä. Laitoksessa kuolemapuheet tulkittiin mahdolliseksi masennukseksi, joten siellä oltiin tyytyväisiä, kun ne lakkasivat kokonaan muutama kuukausi sitten.

Minä tulkitsen, että sairaus on edennyt ja hän on todellakin siirtynyt pysyvästi onnellisten saarelle. Hänellä ei ole käsitystä ajasta eikä paikasta, hän ei tiedä, missä on. Mukava vuode ja lämmin peite riittävät viihdykkeiksi. Hän nukkuu suurimman osan vuorokaudesta eikä tarvitse unilääkkeitä eikä tietenkään minkäänlaisia psyykenlääkkeitä. Hän on hoitajien kannalta helppo tapaus, ja hänestä pidetään siellä kovasti. Uskon sen. Kotihoidon henkilökunta oli aikanaan samaa mieltä.

Sairauden kehitys on ollut aika nopeaa. Hän sai ensimmäisen muistisairausdiagnoosinsa (Alzheimer) sentään vain noin kolme vuotta sitten ja tarkemman diagnoosin (vaskulaarinen/sekatyyppinen muistisairaus) puolitoista vuotta sitten.

Tästä voittekin päätellä, että diagnoosiin johtavassa tarinan osassa on vielä monta jaksoa. Kestihän taudin määrittely useita vuosia vielä sen jälkeen, kun olin tajunnut, että muistisairaushan se on. Eihän sitä alussa uskonut edes oma puolisoni. Potilas oli, kuten sanottu, mielestään terve kuin pukki.

Omaiseni MMSE-pisteet laitokseen tullessa olivat 19/30 ja muutama viikko sitten 15/30.

Vielä yksi juttu:  jos jossakin Suomessa vanhukset saavat laitoksessa huonoa hoitoa, niin se laitos ei ainakaan ole se, jossa omaiseni asuu. Vaikka tilat ovat puutteelliset, hoito on kaikesta päätellen hyvää ja henkilökunta ystävällistä. Siellä tulee kävijäkin hyvälle mielelle.

Oma tilanne:

Minulta pyydettiin töissä tiettyjä aineistoja, jotka tiesin kyllä nähneeni. Aluksi luulin, ettei minulla ole niitä, ja sitten muistelin, että olin saanut ne elo-syyskuussa. Tosiasiassa ne olivat joulu-tammikuulta eli aika tuoreita, ja ennen kaikkea: löysin ne. Ehkä minulla on vielä toivoa.








0 kommenttia:

Lähetä kommentti

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine