Keblinger

Keblinger

Miksi sairasta jahdataan?

| lauantai 25. helmikuuta 2012
Ajattelin kirjoittaa tämän vasta huomenna, mutta yleisön pyynnöstä selitän jo nyt. Siis  minkä takia muistisairasta jahdataan ja yritetään saada ansaan?

Alzheimerin tautiin on kehitetty lääkkeitä, jotka ovat kalliita ja erityiskorvattavia. Niiden käyttö on perusteltava Kelalle täsmällisin tutkimustuloksin ja diagnoosein. Lääkkeillä voidaan hidastaa sairauden etenemistä ja se onnistuu sitä paremmin, mitä varhaisemmassa vaiheessa hoito aloitetaan. Tautia ei siis voida hoitaa ennen kuin se on tunnistettu.

Kun muistisairaus on edennyt niin pitkälle, että sen jo muualla asuva omainenkin huomaa, sairauden tunto hyvin usein puuttuu. Hän ei tiedä olevansa muistisairas. Hän elää nykyhetkessä ja pyrkii selviytymään tilanteesta toiseen kuivin jaloin niillä keinoilla, mitä hänellä on. Kun jotakin selittämätöntä ja outoa tapahtuu, hän kehittää sille selityksen. Ei hän tietoisesti johda ketään harhaan. Siltä se silti voi omaisesta tuntua. Tunnustan.

Nyt meillä on siis huolestunut omainen, joka on jo yli vuoden päivät yrittänyt saada selville, mikä sairasta omaista vaivaa ja miten häntä parhaiten voisi auttaa. Sairas omainen saa puhtaat paperit tutkimuksesta toisensa jälkeen, mutta se ei hälvennä huolestuneen omaisen ahdistusta. Näkeehän hän omin silmin, että sairaan omaisen kunto heikkenee eikä hän enää kohta tule toimeen huolestuneen omaisen avun turvin, vaan alkaa pian tarvita myös ulkopuolista apua. Mutta diagnoosia ei vain löydy, ja sairas itse väittää edelleen tiukasti olevansa terve. Etenkään hänen muistissaan ei hänen mielestään ole mitään vikaa.

Kielikuva, jossa viaton sairas johdatetaan ansaan, jotta hänelle saataisiin diagnoosi ja hoito, on mielestäni erittäin täsmällinen. Jos se jonkun mielestä oli raaka, otan osaa.  Ei se mukavalta tuntunut minustakaan – enkä ole edes kertonut kaikista raakuuksista, jotka noiden vuosien aikana panin toimeksi. Mielestäni minulla ei ollut vaihtoehtoja. Tai oli: olisin voinut jättää omaiseni hoidotta. Hän olisi luultavasti nääntynyt nälkään, jos en olisi ajanut häntä ansaan.

Olin elänyt jo niin pitkään epätietoisuudessa, että kun neuropsykologi viimein antoi melko varman diagnoosin, tunsin suurta helpotusta. Lopultakin sairaus oli saatu kiinni, sille voitaisiin antaa nimi ja sairas saisi tarvitsemansa hoidon. Voin myöntää, että tunsin myös voitonriemua. Olin pitänyt kuin terrieri kiinni ajatuksesta, että jokin oli vialla, ja olin sittenkin ollut oikeassa.

Tämä on dementin omaisen blogi. Tässä blogissa kerron omaisen tuntemuksista, eikä minulla ole pienintäkään aikomusta pyytää niitä anteeksi. Ei siitäkään huolimatta, että muistisairas saattoi samalla hetkellä tuntea jotakin muuta. Eikä siitäkään huolimatta, ettei muistisairas pysty pitämään blogia kuten minä.

Vaikka kukapa senkään niin varmasti tietää. Ehkä tämä onkin muistisairaan blogi?

Olen monta kertaa näinä vuosina ajatellut, että voisin käyttäytyä vanhetessani täsmälleen samoin kuin omaiseni. Olisin (toivottavasti) ihan yhtä hankala diagnosoitava kuin hän. Toivon koko sydämestäni, että joku jaksaa silloin ajaa minut ansaan.

Jahtaaminen kannattaa, ettei käy näin:



2 kommenttia:

{ Erja } at: 26. helmikuuta 2012 klo 14.58 kirjoitti...

No tavallaanhan voidaan ajatella niin, että tässä saatiin se vaikeasti diagnosoitava sairaus ansaan. Koska, kuten sanoit, sairas itse ei tahallaan ketään yrittänyt juksuttaa.

Eikä se raakaa ole, usein monissa muissakin asioissa saadaan käyttää mielikuvitusta, että sairas ihminen saadaan ylipäätään kääntymään lääkärin puoleen. Varsinkin, kun on kysymys ikäihmisestä, joka on yleensä tottunut olemaan terve. Monet naiset tuntevat myös sen tilanteen, että miehiä on vaikea saada lääkärin pakeille.

Kirjoitit aiemmin ihmetelleesi, miten alkeellisilla keinoin muistisairas-epäily-potilasta tutkitaan ja että vain vihannes ei osaisi vastata noihin kysymyksiin. Olen itsekin seurannut raportteja läheisten muistitutkimuksista ja olen taipuvainen ajattelemaan, että testeissä eivät kovin helposti ja riittävän varhaisessa vaiheessa "jää kiinni" esim. korkeasti koulutetut ja aikaansa seuraavat ihmiset.

Sellaisessa tilanteessa, jossa sinäkin siis olet ollut, tuntee aivan luonnollisesti lähes voimatonta raivoa, kun tietää, ettei asialle ole mitään tehtävissä. Ja tietää senkin, että lääkitys pitäisi aloitta mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

{ Maija } at: 26. helmikuuta 2012 klo 18.52 kirjoitti...

Sinäpä sen sanoit Erja. Ei siinä kiukku aina ollut kaukana. Mielelläänähän koko leikin olisi jättänyt kesken, jos olisi ollut kysymys vain siitä, kumpi meistä on oikeassa, anoppi vai miniä. Mutta kun oli kysymys siitä, millaista hoitoa ja mitä palveluja yksin asuva vanhus saa. Ajattelin, että diagnoosin kanssa olisi paljon helpompaa lähestyä viranomaisia.

Lähetä kommentti

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine