Keblinger

Keblinger

Kun savolaisakka lääkäriin huijattiin

| sunnuntai 12. helmikuuta 2012
Missä kulkevat vanhuksen itsemääräämisoikeuden rajat? Milloin häntä ei enää voi päästää yksin lääkäriin? Milloin hän ei kykene hoitamaan raha-asioitaan itse? Milloin on parempi, että joku muu käy kaupassa? Milloin hän tarvitsee päivittäistä apua kotiin? Milloin hän ei enää tule lainkaan toimeen kotona? Kysymyksiä, joita tälläkin hetkellä moni miettii.

Vaikein puuttuminen on se ensimmäinen.

Olin tietääkseni ainoa ihminen maailmassa, joka uskoi tämän nimenomaisen savolaisakan tarvitsevan muistitutkimuksia. Vapaaehtoisesti hän ei lähtisi, sen hän oli diplomaattisesti, mutta määrätietoisesti tehnyt selväksi. Hän oli terve, ja lääkäreiden tuli hänen mielestään keskittyä potilaisiin, joilla oli jokin hätänä (vrt. Meryl Streep/Thatcher). Myös minun olisi viisaampaa lakata epäilemästä lähimmäisteni järjenjuoksua. Olinko ihan varma omasta mielenterveydestäni, sehän oli hieman horjunut takavuosina, eikö totta? Olinko lainkaan kuullut hypokondriasta?

Otin selvää toimintatavasta, kirjoitin omaiseni sosiaaliturvatunnuksen kalenteriini ja jäin odottamaan. Hetkeni koitti, kun omaiseni (todennäköisesti) söi pilaantunutta ruokaa jääkaapistaan ja sai vatsataudin. Viikon päästä tämä sattui uudelleen.  Kun hän vielä kolmannen kerran valitti heikkoa oloa, varasin hänelle ajan terveyskeskukseen. Selostin lyhesti tilanteen, annoin tunnuksen ja sain ajan vajaan kahden viikon päähän. Kerroin omaiselleni, että aika on varattu, noudan hänet kotoa ja tulen hänen mukaansa. Ihmeekseni hän vastusteli vain nimeksi.

Muutaman päivän päästä puolisolleni soitettiin vanhusten palvelukeskuksesta, joka sijaitsi noin 300 metrin päässä omaisemme uuden kodin alaovelta. Sieltä oli löydetty sekava vanhus, joka väitti, että hänen käsilaukkunsa oli varastettu. Vanhus ei tiennyt, missä asui, eikä muistanut kenenkään omaisensa puhelinnumeroa. Puolisoni nimen hän sentään muisti, ja sitä kautta löytyi numerokin. Kun puolisoni saapui paikalle, käsilaukku oli jo löytynyt pöydän alle työnnetyltä tuolilta. Omaiseni selitti, että laukun oli varmasti joku muistisairas varastanut ja vienyt huoneeseensa, ruvennut sitten ihmettelemään, mikä se on, ja palauttanut vähin äänin. "Täällähän asuu niitä dementikkoja." Hän kielsi jyrkästi mahdollisuuden, että laukku olisi jäänyt tuolille häneltä itseltään.

Kirjoitin lapun, jossa oli omaiseni nimi ja osoite sekä oma ja puolisoni nimi ja puhelinnumerot. Laitoin lapun omaiseni käsilaukkuun.

--

Oma tilanne:

Löysin paperin, jonka luulin kadottaneeni. Havaitsin, etten ollut noudattanut siinä olevia toimintaohjeita, koska olin unohtanut kirjoittaneeni ne – ja hukannut paperin. Sillä lailla!



0 kommenttia:

Lähetä kommentti

 

Copyright © 2010 Dementin omainen Blogger Template by Dzignine