Kotiostoksilla dementin kanssa

Omaiseni halusi siis muuttaa. Tarjouduin auttamaan, koska olin ostanut ja myynyt asuntoja ennenkin. Sovimme, että tavoitteena on myydä hänen lähiökotinsa mahdollisimman hyvään hintaan ja hankkia sillä rahalla mahdollisimman iso keskusta-asunto. Kartoitin tarjonnan ja aloin käydä näytöissä sekä omin päin että omaiseni kanssa.

Ensimmäinen tarjokas hylättiin, koska se sijaitsi omaiseni mielestä liian korkealla ja sen rappukäytävä oli pelottava. Jos olisin tiennyt, että hän on muistisairas, olisin ymmärtänyt, mikä siinä oli vialla. Matka alaovelta huoneiston ovelle oli sokkeloinen kuin isossa hotellissa. Hänhän olisi eksynyt.

Toisesta asunnosta hän piti niin paljon, että halusi lyödä kaupat lukkoon siltä seisomalta. Hän ei kuitenkaan suostunut katsomaan huoneiston pikkuruista saunaa, jonka lauteet olivat jyrkät. Pelkäsin, että hän rojahtaisi lauteilta suoraan kiukaalle. Omaiseni oli sitä mieltä, että sauna on ihan hyvä ja emmekö voisi jo lähteä.

Neljäs kohde, jonka omaiseni näki, oli hänen mielestään napakymppi. En ollut mukana yksityisnäytössä, jonka jälkeen hän ilmoitti ostavansa asunnon. Nikottelin hiukan, koska hän teki mielestäni päätöksen kovin nopeasti, mutta toisaalta olin nähnyt huoneiston aiemmin ja pidin siitä itsekin. Omaiseni mielestä seitsemän porrasta alaovelta hissille eivät olleet mikään ongelma, olihan hänellä kaksi tervettä jalkaa. Vai olinko muka huomannut hänen koivissaan jotakin vikaa? Myöskään erittäin jyrkät portaat kellariin ja törkeän huonokuntoinen taloyhtiön sauna eivät huolettaneet häntä.

Luin vasta paljon myöhemmin kirjasta, että impulsiivisuus päätöksenteossa on alkuvaiheen muistisairauden oire. Omaiseni valitsi kotia kuin kahden euron sämpyläpussia: tuosta vaan äkkiä koriin ja kassalle. Olen nyt melko varma, ettei hän katsonut kylpyhuoneeseen, avannut keittiön kaappien ovia eikä käynyt kellarissa.

--

Oma tilanne:

Ei uutta kerrottavaa. Olen kenties jo unohtanut, mitä tänään töpeksin.