En pyri erityisen hiottuun ulkoasuun enkä hallitse sähköisen julkaisemisen teknisiä hienouksia. Jos ryhtyisin niitä miettimään, jäisi blogi pitämättä. Tavoitteeni on dokumentoida kappale dementin omaisen todellisuutta osin omaksi ilokseni, osin avuksi muille omaisille, jotka ehkä tämän joskus löytävät. En pane pahakseni, jos jonkun postauksen sattuu lukemaan myös joku lääkäri tai perusturva-alan päättäjä. Voi olla, että minulla on heillekin jotakin sanottavaa.
Viimeisen sysäyksen aloittamiselle antoi elokuva Rautarouva (Iron Lady), jonka näin eilen. Meryl Streep esittää siinä dementoituvaa Margaret Thatcheria. Kohtaukset, joissa Thatcher keskustelee tyttärensä kanssa, olivat erityisen paljastavia ja liikuttavia. Olen kokenut itse monta vastaavaa kohtausta, jossa sosiaalisesti briljantti ja verbaalisesti taitava muistisairas vie – tai yrittää viedä – läheistään kuin laskiämpäriä. Siis täysin harhaan. Omainen osaa tätä jo varoa, mutta ulkopuoliset, kuten lääkärit, välttämättä eivät.
Pari viikkoa sitten keskustelin professori emerita Sirkka-Liisa Kivelän kanssa ikäihmisten hyvästä hoidosta. Kun omaiseni tapaus tuli puheeksi, Kivelä kehotti minua kirjoittamaan kokemuksistani artikkelin yleislääketieteen erikoislääkäreiden lehteen. Voi olla, että sen artikkelinkin vielä kirjoitan. Ensin kokoan kuitenkin ajatuksiani tähän blogiin.
Omaisellani on hieman harvinaisempi muistisairaus, vaskulaarinen muistisairaus, tai mahdollisesti sekatyyppinen dementia eli mukana voi olla myös Alzheimerin tautia. Diagnoosin saaminen oli monivaiheinen prosessi, johon aion palata ihan kohtsillään.
Tällä hetkellä omaiseni elää onnellisten saarella. Hänellä on kaikki hyvin, hän on jatkuvasti hyväntuulinen eikä tunnu kaipaavan mitään. Muutos poleemisesta, jopa pisteliäästä keskustelijasta on suuri. Ei enää railakkaita väittelyjä eikä punehtuneita korvia.
Tämä blogi on mahdollinen myös sen takia, ettei minun enää tarvitse käydä omaiselleni kaupassa, pestä hänen pyykkejään eikä hoitaa muitakaan arjen asioita. Hän sai noin vuosi sitten paikan pitkäaikaissairaanhoidon yksiköstä, joka tulee olemaan hänen viimeinen osoitteensa.
Olen dementin omainen, mutta välillä tunnen itseni dementiksi omaiseksi. Kun seuraa läheltä muistisairauden kehittymistä, alkaa tarkastella omiakin hajamielisyyksiään sillä silmällä. Ja totta on, ettei muistini ole enää kuten nuorella tytöllä. Ehkäpä tämä blogi siis toimii myös oman dementiani kehittymisen dokumentoijana. Aika näyttää.
Tässä videossa Streep/Thatcher jujuttaa lääkäriä:
2 kommenttia:
Hyvä alku! Odotan seuraavaa päivää!
Juuri näin ajattelen minäkin. Kun seurasin äitini alzin kehittymistä, aloin samalla seurata omia unohtelujani. Luultavasti olen lopun ikääni sen saman syynin alla, vaikka äitiäni ei enää tarvitsekaan tarkkailla. Hän nukkui pois syksyllä sairastettuaan kymmenisen vuotta.
Lähetä kommentti