Ei hän ainakaan dementti ole!

Sinä keväänä pääsiäisen aikaan omaiseni alkoi puhua muutosta keskustaan. Hän oli mielestään jo löytänytkin oivan pikku pesän: 30 neliön yksiön aivan naapuristamme. Minua nauratti kovasti, kun kuulin siitä puolisoltani. Omaisemme täytyi pilailla. Miten hän saisi 12 hengen ruokasalin kaluston ja barokkikaapin mahtumaan yksiöön? Entä kaikki muu tavara, joka täytti kolmion säilytystilat lattiasta kattoon? Mieletön ajatus.

Muutto sinänsä oli mielestämme vallan järkevä tuuma. Omaisemme oli jäänyt leskeksi muutama vuosi aiemmin, ja hän tapasi ystäviään yleensä keskustassa, ei kotilähiössä. Kun hänen kuntonsa väistämättä ajan myötä heikentyisi, olisi etu, jos olisimme lähempänä. Tiesin, etten jaksaisi työpäivän jälkeen raahautua bussilla häntä auttamaan. Sillä minun harteilleni auttaminen varmasti jäisi. Ei tarvinnut olla Aino Kassinen osatakseen sen verran ennustaa.

– Äitisi voi olla mitä vain, mutta ei hän dementti ainakaan ole, eihän, totesin puolisolleni. Ajattelimme asiaa hetken aikaa kumpikin tahoillamme ja totesimme sitten, että ei, merkkiäkään muistihäiriöistä ei ollut näköpiirissä. Silti olisi hyvä toteuttaa muutto ennen, kuin hänen kuntonsa alkaisi näkyvästi heikentyä.

Siitä on nyt viisi vuotta. Viime sunnuntaina omaiseni ei osannut kertoa, kuka olen.

--

Oma tilanne:

Tänään en ole vielä unohtanut mitään. Sekoitin kuitenkin viikot aika lahjakkaasti, kun keskustelimme työkaverin kanssa talviloma-ajankohdista. 20 vuotta sitten niin ei olisi käynyt. Olin silloin tunnettu ja ylpeä erittäin hyvästä muististani. Muut unohtelivat, myöhästelivät ja hidastelivat, minä en koskaan. Mutta mehän kaikki tiedämme, minkä edellä ylpeys käy.